Tampereelta Poriin

Tampereelta Poriin: Voimalaitoksia ja kulttuurimaisemaa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Voimalaitoksilla valjastettu Kokemäenjoki tarjoaa mainion yhteyden Tampereen eteläpuoleisilta vesiltä merelle. Järviosuuttakin reitille mahtuu, mutta valtaosan matkasta saa lasketella mukavassa myötävirrassa. Voimalaitosten seurauksena aikanaan vauhdikkaat ja kivikkoiset kosket ovat pääosin hävinneet, ja harvat jäljelle jääneetkin ovat normaaliveden aikaan mukavan kesyjä.

Kolmeen osaan jaettu vesistöhyppely Saimaalta Selkämerelle pääsee nyt viimeiseen osaansa. Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa siirryttiin Vuoksen vesistöstä Kymijoen vesistöön, ja toisessa osassa edelleen Kokemäenjoen vesistöön. Tässä osassa matkataan viimein Kokemäenjokea pitkin merelle.

Kokemäenjoki alkaa Sastamalasta, mutta kun tässä kirjoitussarjassa on liikuttu aina yhdeltä sulkukanavien yhdistämältä vesialueelta toiselle, niin lähdetään tälläkin kertaa liikkeelle Kokemäenjoen vesistön (eteläisemmältä) suluilla yhdistetyltä alueelta – tarkemmin ottaen Tampereen eteläpuolella sijaitsevalta Pyhäjärveltä. Sen pinta välkkyy 77.2 metriä merenpintaa korkeammalla, joten tiputusta on ennen merelle saapumista siis reippaasti. Valtaosa siitä kertyy kuitenkin voimalaitosten kohdalla, ja nehän ohitetaan maitse. Ohitukset ovat sen verran pitkiä, että tälle noin 180 kilometrin mittaiselle reissulle ei kannata lähteä ilman kajakkikärryä.

Tampere-Pori-väli mobiHiidessä toukokuussa 2024. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Reitistä pääosa eli reilut 130 kilometriä on melko kapeaa Kokemäenjokea, johon puristuvat koko Kokemäenjoen vesistön valuma-alueen vedet. Joella on aikoinaan koettu suuria tulvia, jotka ovat haitanneet maanviljelyä ja vieneet mennessään myllyjä sekä siltoja ja jopa kalastamoja. Tulvien torjumiseksi koskia onkin perattu kivistä ja levennetty jo 1700-luvun puolivälistä alkaen aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Joen valjastaminen voimalaitoksilla on lisäksi tasannut vedenpintaa merkittävästi voimalaitosten välillä ja samalla hävittänyt lähes kaikki kosket. Toki jäljellä on monia vuolaita ja pyörteisiä virtapaikkoja sekä muutama hiukan vauhdikkaampi koskeksi katsottava pätkä, mutta nämä ovat aikoinaan tehtyjen perkausten ansiosta helposti laskettavissa vallankin normaaliveden aikaan.

Kokemäenjoki virtaa varsin reippaasti, mikä nopeuttaa matkantekoa. Ensimmäiset maistiaiset tästä saa Pyhäjärveltä Nokian kohdalta alkavassa ja varsin vauhdikkaassa Nokianvirrassa. Kilometri Pyhäjärveltä lähdön jälkeen virta kulkee teollisuusalueen läpi, ja Emäkosken sillan tultua alitettua on syytä pysytellä etelänpuoleisen rannan tuntumassa, jotta ei vahingossa ajaudu Tehdassaaren pohjoispuolelle johtavaan ja patorakennelmaan päättyvään umpiperään.

Teollisuusalueen läpi kuljettaessa keula on syytä suunnata tätä matalaa ristikkosiltaa kohti, jos mielii välttää Tehdassaaren takana olevan umpiperän.

Tehdasalueen jälkeen Nokianvirta jatkuu pari sataa metriä leveänä ja varsin vuolaana virtana Melon voimalaitokselle, jossa on retken ensimmäinen ohituspaikka. Kaluston siirtäminen tapahtuu täällä – kuten myös reissun muidenkin voimalaitosten kohdalla – siististi tietä pitkin. Noin 300 metrin tieosuuden jälkeen melominen jatkuu parisenkymmentä metriä alempana edelleenkin kapeassa uomassa, joka kuitenkin laajenee muutaman kilometrin jälkeen järveksi.

Järviosuutta jatkuukin sitten liki 40 kilometriä. Järvi vaihtaa matkalla nimeään muutaman kerran, mutta samassa vedenkorkeudessa siinä kuitenkin koko ajan ollaan. Osuus koostuu kapeahkoista järvistä, joilta löytyy useampikin liki kymmenkilometrinen, mutta leveydeltään vain kilometrin luokkaa oleva selkä. Kun selät on enimmäkseen pakko meloa pituussuunnassa, niin huonolla onnella tuulta vasten ponniskelua voi olla tiedossa pitempäänkin. Toisaalta rantojen tuntumasta voi aina hakea vähintäänkin turvallisuutta ja parhaimmillaan myös jonkinlaista suojaa vastatuulelta.

Järviosuuden ehkäpä mielenkiintoisimmat nähtävyydet ovat melko lähellä toisiaan sijaitsevat Sastamalan Pyhän Marian kirkko sekä Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Molemmat ovat keskiajalla rakennettuja harmaakivikirkkoja ja ne ovat kesäaikaan rajoitetusti auki. Kumpikin näkyy järvelle, joten niiden ohi melominen luo oman tunnelmansa vaikkei maihin nousisikaan.

Maihinko vai eikö maihin, siinäpä pulma! Pyhän Olavin kirkko houkuttelee, mutta mitä sanoo kartta? Paljonko on vielä päivämatkaa jäljellä ja riittääkö aika maissa käymiseen?

Kokemäenjoen maanviljelylle otolliseen ympäristöön on historian saatossa syntynyt vilkas ja hyvinvoiva maatalousyhteiskunta. Tämä näkyy selvästi sekä järviosuutta että itse jokea ympäröivässä maisemassa, joka on enimmäkseen peltojen ja metsien kuvioimaa mosaiikkia. Pellot ovat suuria ja niitä on paljon. Paikoin ne jäävät kapeiden metsäsuikaleiden taakse, mutta monesti rannoilla näkyy kilometrikaupalla peltoa pellon perään. Se on sitten mielipidekysymys, millaisena itse kukin tällaisen maisematyypin kokee.

Varsinainen jokiosuus alkaa Sastamalan jälkeen Tyrvään voimalaitoksen kohdalta. Pelkän Kokemäenjoen melova voi aloittaa retkensä suoraan voimalaitoksen alapuolelta, mutta Tampereen suunnalta aloittaneet joutuvat kuskaamaan kalustoa puolisen kilometriä tietä pitkin. Tästä joki sitten jatkuu kapeana 120 kilometrin matkan aina Poriin ja merelle saakka.

Jokiosuudella on runsaasti virtapaikkoja ja pieniä koskia, jotka kaikki on nimetty kartassa koskiksi. Nimet tietysti juontuvat joen valjastamista edeltäneeltä ajalta, mutta nykyisin nämä ”kosket” ovat enimmäkseen vain muuta jokiosuutta hieman vuolaampia virtapaikkoja. Aidoista koskipaikoista merkittävimmät ovat heti alkumatkasta löytyvä Kilpikoski sekä lähellä Poria sijaitsevat Arantilankoski ja Ruskilankoski, joka onkin sitten Kokemäenjoen koskista suurin. Keskikesällä nämä kosket ovat normaalivuosina helposti laskettavissa, mutta alkukesästä ne voivat olla vauhdikkaitakin ja loppukesästä puolestaan kivikkoisia. Niinpä ne on syytä tarkastaa etukäteen maitse.

Ensimmäisenä vastaantuleva koski, Kilpikoski, ylävirran puolelta nähtynä.

Voimalaitoksia on jokiosuudella kolme: Äetsän voimalaitos Keikyässä, Kolsin voimalaitos Kokemäellä sekä Harjavallan voimalaitos Harjav.., öh.., eiku – tämän jutun alkukuvassa. Kaikkien ohitukset sujuvat siis mukavasti tietä pitkin. Vetomatka on Äetsän kohdalla vain 100 metriä, Kolsissa puolisen kilometriä ja Harjavallan voimalaitoksella noin 800 metriä.

Äetsän voimalaitos on Kokemäenjoen nykyisistä voimalaitoksista vanhin. Se koostuu kahdesta osasta, joista vanhempi on täyttänyt hiljattain sata vuotta. Tämä vanha osa nielee jyhkeänä vettä ja näkyy pitkälle joka suuntaan. Äetsän voimalaitos sijaitsee varsin viehättävässä ympäristössä, kun taas reitin muut voimalaitokset edustavat niin arkkitehtuuriltaan kuin ympäristöltäänkin modernia tehokkuusajattelua.

Vesi ei virtaa voimalaitosten läpi tasaisesti, vaan niiden läpi kulkevan veden määrään vaikuttaa esimerkiksi sähkön tarve ja hinta. Runsaan veden aikana voidaan joutua myös ohijuoksutuksiin, jolloin vesimäärät voivat olla hyvinkin suuria. Nämä kaikki vaikuttavat vedenkorkeuteen sitä voimakkaammin ja äkillisemmin mitä lähempänä voimalaa ollaan. Voimaloiden läheisyydessä yöpyessä kajakit kannattaakin nostaa korkealle maihin ja sitoa vielä varmuuden vuoksi narulla puuhun kiinni vedenpinnan mahdollisen nousemisen varalta. Eikä telttaakaan kannata ihan rantaviivalle pystyttää.

Itse olen ollut tilanteessa, jossa voimalaitos pienensi virtausta voimakkaasti ruokailun mittaisen maatauon aikana. Olimme voimalaitoksen alapuolella ja huomasimme yht’äkkiä, että raskaasti pakattu kaksikko alkoi jäädä kuivilleen terävän kivikon päälle. Siinä tuli kiire ryhtyä pelastusoperaatioon. 

Tämä pieni vanha teollisuuskäytössä ollut rakennus löytyy noin kilometri ennen Äetsän voimalaitokselle tuloa.

Äetsän ja Kolsin voimalaitosten välillä joki jakaantuu kahteen haaraan – Kyttälänhaaraan ja Kiettarenhaaraan – joiden väliin jää kaksi kilometriä leveä ja kahdeksan kilometriä pitkä Kiettareenluoto. Haarautumisen kohdalla joki virtaa Puurijärvi-Isosuon kansallispuiston läpi, ja maihinnousu sekä rannoilla liikkuminen on kielletty pitkillä osuuksilla Kokemäenjoen vartta – paikasta riippuen joko heinäkuun puoliväliin tai jopa koko melontakauden ajan. Tarkat rajoitusalueet onkin syytä katsoa kansallispuiston verkkosivuilta jo ennen retken alkua.

Kyttälänhaaran alkupäästä pääsee Ala-Kauvatsonjokea pitkin kansallispuistoon kuuluvalle telttailupaikalle. Muita laillisia maihinnousupaikkoja ei reilun kahden kilometrin mittaisen Ala-Kauvatsonjoen varrella olekaan, sillä rannat joko kuuluvat koko melontakauden kattavaan rajoitusalueeseen tai ovat yksityisiä asuintontteja ja peltoja. Kun Ala-Kauvatsonjoki lisäksi päättyy pohjapatoon eikä padon takana sijaitsevalla Puurijärvellä saa kuitenkaan liikkua sulan veden aikaan, niin kansallispuistoon tutustuminen jää melojalle helposti vain teltan pystyttämiseen edellä mainitulle telttailupaikalle ja mahdolliseen maata pitkin tapahtuvaan pistäytymiseen kahden kilometrin päässä oleville lintutornille ja luontopolulle.

Kyttälänhaaran ja Kiettareenhaaran yhtyessä joki haarautuu useisiin vaihtoehtoisiin reitteihin. Savinen maaperä vaihtuu hetkeksi kallioiseksi ja maisemat mukavan vaihteleviksi. Kartta vilisee erinimisiä koskia, mutta voimalaitosten tasaaman vedenkorkeuden johdosta ne ovat nykyisin kuitenkin vain pelkkiä virtapaikkoja.

Kyttälänhaaran jälkeen voi matkaa jatkaa vaikkapa Putajanhaaraan, josta löytyy Putajankosken kohdalta vanhan rautatiesillan rakenteita. Rautatien nykyinen linjaus kulkee 150 metrin päässä kahden mutkan takana.

Harjavallan voimalaitoksen kohdalla tapahtuu rantatörmässä selkeä muutos. Kun rannat ovat tähän saakka olleet enimmäkseen matalia ja ympäröivä maisema on näkynyt joelle hyvin, niin nyt rantatörmät ovat jyrkkiä ja korkeita – ja näkyvyys sen mukainen. Hiekkaiset törmät ovat myös metsäisiä, joten joella tuntee olevansa herran kukkarossa vaikka todellisuudessa ympärillä on enimmäkseen tiheää asutusta.

Ulvilan kohdalla rantatörmä alkaa taas mataloitua ja Porin jälkeen tulee vastaan kymmenen kilometrin mittainen ja monihaarainen suisto, joka päättyy ruovikkorantaiselle Pihlavanlahdelle. Selkämeri on saavutettu! Tästä voi sitten halutessaan vielä jatkaa pohjoiseen Ouran saaristoon tai etelään Uudenkaupungin suuntaan, joista molemmista on omat esittelynsä.

Kauppoja on reitin varren asutuskeskuksissa varsin mukavasti – muun muassa Sastamalassa, Kokemäellä ja Harjavallassa. Kokemäenjoelta voi myös poiketa Loimijokea pitkin Huittisiin, mikä tekee sivunsa noin 7 kilometrin poikkeaman varsinaiselta reitiltä. Kokemäenjoen vesi ei ole juomakelpoista eikä jokiosuuden vaatimattomissa venesatamissa taida juurikaan olla juomavettä tarjolla, joten vesitäydennykset on syytä hoitaa kaupassakäyntien yhteydessä. 

Retkisatamia on reitillä huonosti. Kun vielä rannoilla on paljon asutusta ja rannat ovat monesti muutenkin kehnoja teltan pystyttämiseen, niin ei ole ihme, että meloja löytää helposti itsensä nukkumasta jonkin satunnaisen uimarannan laidalla tai muussa vastaavassa paikassa.

Tyypillinen jokinäkymä: runsaasti vettä ja taivasta – ja välissä kapea suikale peltoa, metsää ja asutusta.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoa  Puurijärvi-Isosuon kansallispuistosta.

Tampere-Pori-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Tampereelta Poriin (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen väliset yhteydet

 

Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen väliset yhteydet: Vesijako ja Isojärvi

Jorma "Saja" Sajaniemi

Padasjoella sijaitseva Vesijako taitaa olla Suomen tunnetuin bifurkaatiojärvi eli järvi, joka laskee vetensä kahteen eri vesistöön. Melojalle tämä tarjoaa mahdollisuuden siirtyä vettä pitkin Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen välillä, mutta tällaiset latvavedet vaativat kivikkoisten koskien ja muiden esteiden enemmän tai vähemmän hankalia ohituksia. Vesijaon lisäksi myös Kuhmoisten Isojärvi tarjoaa siirtymän näiden vesistöjen välillä, mutta hankalia ohituksia on sielläkin vastassa. Tämä esittely kertoo eri reittivaihtoehtojen sijainnit ja kulun, mutta ei sisällä koskiluokituksia eikä ohitusten tarkkoja kuvauksia.

Lähes koko Oulujärven eteläpuolisen Suomen jakaa kolmeen lohkoon kolme laskujokiensa mukaan nimettyä suurta vesistöä: Vuoksen, Kymijoen sekä Kokemäenjoen vesistöt. Näillä kolmella vesistöllä on ollut huomattava merkitys niin ihmisten kuin raaka-aineiden ja tavaroidenkin liikkumiselle paikasta toiseen. Ne kaikki on kanavoitu sulkukanavien avulla, jonka ansiosta tasaisten vesien melojankin on helppo tehdä niillä pitkiä melontaretkiä. Vesistöstä toiseen siirtyminen onkin sitten haasteellisempaa.

Nyt käsillä oleva kirjoitus on keskimmäinen kolmen esittelyn sarjasta: ensimmäinen osa sisälsi johdannon näihin kolmeen vesistöön ja käsitteli Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välisiä yhteyksiä, tämä osa kertoo Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen välisistä yhteyksistä, ja kolmannessa kuvataan kuinka Kokemäenjokea pitkin pääsee merelle saakka.

Kokemäenjoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöt sekä niiden välisiä mahdollisia yhteyksiä. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen välisiä yhteyksiä on käytännössä kaksi, joista eteläisempi kulkee Vesijako-nimisen järven kautta ja pohjoisempi Isojärven kautta. Kummallakin reitillä on kapeita, mutkikkaita ja kivikkoisia jokia, ohituksia vaativia koskia, majavien patoja, jokien poikki kaatuneita puita sekä paikallisten rakentamia matalia siltoja. Monia jokia on aikoinaan käytetty tukinuittoon, jolloin niitä on perattu, mutta nykyään niitä ennallistetaan ja kivetään, mikä puolestaan heikentää niiden melottavuutta.

Erilaisten esteiden ohitukset ovat monesti haastavia teiden puuttumisen takia. Siellä missä teitä on, niin niille ei useinkaan pääse muuten kuin yksityisten mökkitonttien kautta, jolloin asukkailta on tietenkin ensin saatava lupa kauttakulkuun. Useimmiten lupa kyllä heltiää, mutta asukkaiden tavoittaminen voikin sitten olla haasteellisempaa. Maata pitkin tapahtuvan ohituksen voi toisinaan korvata uittamalla kalustoa vedessä kahlaamalla.

Kaikenlaista rymyämistä on siis näillä reiteillä odotettavissa, joten kalusto kannattaa valita tätä silmällä pitäen. Lasikuituiset merikajakit on syytä jättää kotiin ja turvautua sen sijaan metsässä vetämiseen soveltuvaan, lyhytrunkoiseen ja kolhuja säikähtämättömään kalustoon. Tieosuuksia varten on lisäksi hyvä olla mukana kajakkikärryt.

Varpuslinnankivi Vesijaon pohjoisselän laidalla.

Tarkastellaan ensin Vesijaon kautta kulkevaa yhteyttä, joka on epäilemättä Isojärveä tunnetumpi. Yhteyden suosioon vaikuttaa varmaan osaltaan se, että Vesijako on bifurkaatiojärvi eli sillä on kaksi laskujokea, jotka laskevat eri vesistöihin. Tämän ansiosta Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen välillä kulkee Vesijaon kautta yhtenäinen vesiyhteys. Mutta kuten edellä jo kävi ilmi, niin vesiyhteys ei tarkoita sitä, etteikö välillä joutuisi vetämään kalustoa maatakin pitkin.

Kymijoen vesistöön kuuluvan Päijänteen (korkeus 78.3 metriä merenpinnan yläpuolella) ja Vesijaon (108.4 m) välinen suora vesiyhteys (reitti 1 alla olevassa kuvassa) on pituudeltaan vajaat 20 kilometriä ja korkeuseroa siinä on noin 30 metriä, josta kaksi kolmasosaa Arrakosken voimalan kohdalla. Reitti koostuu useista pienistä järvistä ja niiden välisistä virta- ja koskipaikoista aiemmin esiteltyine hankaluuksineen. Erityisesti ainakin Kaukilankoski ja Vierunkoski ovat laskukelvottomia. Virtausolosuhteiden takia tämä reitti on mukavinta aloittaa Vesijaolta.

Edellisen kanssa vaihtoehtoinen reitti (2) kulkee Lummenteen (114.1 m) ja Vehkajärven (110.5 m) kautta. Reitin pituus on noin 25 kilometriä ja sen bonuksena on kulkeminen kahden bifurkaatiojärven kautta, sillä Vesijakoakin korkeammalla olevalla Lummenteella on yksi laskujoki suoraan Päijänteeseen ja toinen Vehkajärveen, josta vesi virtaa Vesijaon kautta siis myös Kokemäenjoen vesistöön. (Kotitehtäväksi jääkin sitten sen miettiminen, miksi kahden bifurkaatiojärven välissä oleva Vehkajärvi ei kuitenkaan itse ole bifurkaatiojärvi.)

Päijänteen ja Lummenteen välisellä, vajaan 2 kilometrin Harmoistenjoella on korkeuseroa huikeat 36 metriä ja osan matkaa joen vesi kulkee kokonaisuudessaan voimalaitokseen liittyvässä putkessa, joten metsässä rymyämistä järkevämpi tapa on vetää kalustoa tietä pitkin reilut 1.5 kilometriä Päijänteen Myllylahden ja Lummenteen Harmoiskaivon välillä. Lummenteen ja Vehkajärven välinen korkeusero on puolestaan noin 3.5 metriä ja siitä huolehtii Vehkajoki yhtä monen kilometrin matkalla. Vehkajärven ja Vesijaon välillä on vielä 100 metrin koskiosuus, joka on helppo ohittaa maata pitkin. Koko tällä reitillä ainoastaan Vehkajoen osuudella on kulkusuunnalla merkitystä – ja Vehkajokihan virtaa (hmmm.... miettii, miettii, miettii ...) Lummenteesta Vehkajärveen päin.

Vesijaon kautta kulkevat Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen väliset yhteydet. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Ja sitten Vesijaon länsipuoli. Kokemäenjoen vesistöön kuuluvan Kuohijärven (86.7 m) ja Vesijaon (108.4 m) välinen vesiyhteys (reitti 3) on pituudeltaan vajaat 25 kilometriä ja korkeuseroa siinä on noin 22 metriä. Reitti on järkevintä aloittaa Vesijaolta tämän esittelyn alkukuvassa näkyvän Palsan myllyn ohituksella. Siitä matka jatkuu 1.5 kilometrin mittaista Palsanojaa pitkin noin 5.5 metriä alempana olevalle Parlammille (102.9 m), jonka jälkeen seuraa noin 13 kilometrin mittainen Suomenjoki vajaat 10 metriä alempana olevalle Nerosjärvelle (93.5 m). Nerosjärven eteläpäässä on vielä ohitettava Porraskosken voimalaitospato ennen Kuohijärvelle saapumista.

Pasi Talvitien retkeilyblogissa on hyvä kuvaus tämän reitin Palsanoja-Suomenjoki-osuudesta.

Nyt ollaan jo suurella järvellä, mutta ei kuitenkaan vielä sulkukanavien kattamilla vesillä. Kuohijärveltä onkin jatkettava sen kanssa käytännössä samassa tasossa olevan Kukkian (86.6 m) kautta liki 30 kilometrin melontamatka Vihavuoteen, jossa on helposti ohitettavissa oleva koski. Sen jälkeen pääseekin sitten vaikkapa Tampereelle tai Hämeenlinnaan siististi sulkujen kautta.

Jokirymyämistä välttelevä voi puolestaan valita vaihtoehtoisen reitin (4) ja vetää kajakkinsa maantietä pitkin Vesijaon rannasta Palsasta suoraan Kukkian rannalla olevalle Padankosken uimarannalle. Matkaa tulee noin 9 kilometriä, ja sen voi tehdä yhtä hyvin kumpaan suuntaan tahansa.

Porraskosken voimalan yläpuolinen Yläjoki.

Vesijakoa pohjoisempi, noin 18 kilometriä pitkä Isojärvi tarjoaa toisen mahdollisuuden Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen välin kulkemiseen. Huomattava osa järveä kuuluu Isojärven kansallispuistoon, ja sieltä löytyy melojalle parikin hyvää retkisatamaa. Lisätietoa kansallispuiston palveluista ja säännöistä löytyy Metsähallituksen verkkosivuilta.

Isojärvi (118.9 m) kuuluu Kymijoen vesistöön ja sen luonnollinen vesiyhteys Päijänteeseen (reitti A alla olevassa kuvassa) on pituudeltaan lähes 20 kilometriä. Korkeuseroa tällä välillä on reilut 40 metriä, josta lähes puolet tulee noin 330 metriä pitkän Kotakosken kohdalla. Reitin varrella on monia koski- sekä virtaosuuksia, ja se on helpointa kulkea myötävirtaan Isojärveltä Päijänteeseen päin. Kulkipa reitin kumpaan suuntaan tahansa, niin metsissä rymyämistä on kyllä tiedossa.

Vaihtoehtoinen reitti (B) alkaa Päijänteen Pihlajakoskelta vajaan kilometrin tieosuudella Isolle Pihlajajärvelle, jonka puolivälissä, reilun 8 kilometrin melonnan jälkeen, tulee Harjunsalmen kohdalla siirtyminen taas tielle. Reilun 8 kilometrin vetämisen jälkeen ollaankin sitten Isojärven rannassa. Tämän reitin voi yhtä hyvin kulkea myös päinvastaiseen suuntaan.

Isojärven kautta kulkevat Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen väliset yhteydet. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Isojärvellä melomista tulee reitinvalinnasta riippuen tuollaiset 18-20 kilometriä. Mutta vielä ollaan Kymijoen vesistössä, joten matka jatkuu.

Isojärven ja Kokemäenjoen vesistöön kuuluvan Längelmäveden (84.2 m) välillä on korkeuseroa noin 35 metriä. Tällä välillä on noin 12 kilometrin mittainen, yhtenäinen vesiyhteys (reitti C), mutta silloin pitää käydä vielä Isojärveäkin korkeammalla, sillä Kymijoen vesistö jatkuu Isojärveltä vielä eteenpäin. Korkeimmalta kohdalta löytyy Murhajärvi (122.2 m), josta on vesiyhteys Isojärven lisäksi Längelmäveden suuntaan. Kokonaan toinen juttu on sitten se, ovatko nuo yhteydet luonnon muokkaamia laskujokia vaiko ihmisen suohon kaivamia ojia. Tällä reitillä järvien väliset yhteydet ovatkin kartan mukaan ennemminkin ojia, ja erityisesti vilkasliikenteisen sekä hirviaidoin suojatun 9-tien alitus/ylitys on epäilemättä varsin haastava. Pääosa Murhajärven ja Längelmäveden 38 metrin korkeuserosta – reilut 29 metriä – tulee Sulunjärvestä Länkipohjan keskustan läpi virtaavan, noin 3 kilometrin mittaisen ja selvästi ojamaisen Oinasojan kohdalla, joka kannattaakin ohittaa teitä pitkin, mikäli tälle reitille on uskaltautunut lähtemään.

Huomattavasti mukavampi vaihtoehto (reitti D) on noin 40 kilometrin mittainen vesireitti, jonka erottaa Isojärvestä kapea vedenjakaja. Tämän maakannaksen ylitykseen voi käyttää noin 600 metrin mittaista tietä, jonka toinen pää on Kymijoen vesistöön kuuluvan Isojärven Pitkänpohjan venerannassa ja toinen Kokemäenjoen vesistöön kuuluvan Rasinjärven (123.8 m) pohjukassa. Rasinjärvi yhdistyy Pitkäjärveen (samoin 123.8 m), josta alkaa vajaat 18 metriä pudottava ja noin 20 kilometrin pituinen, huollettu melontareitti Pitkävedelle (106.0 m). Pitkäveden jälkeen on vielä noin 10 kilometrin mittainen järvi- ja jokiosuus, jossa on korkeuseroa lähes 22 metriä. Tästä suurin osa tulee Pääskylänjoen kohdalla, joka onkin ehdottomasti syytä ohittaa maitse. Kannattaakin ehkä harkita kaluston siirtämistä maantiekuljetukseen heti Pitkäveden luoteispäässä.

Päijälän kyläyhdistyksen verkkosivuilta löytyy hyvä kuvaus Pitkäveden melontareitistä. Reitti löytyy myös Metsähallituksen ylläpitämästä Retkikartta-palvelusta.

Metsissä rymyämiseen kyllästynyt retkeilijä voi puolestaan ottaa kajakkikärryn käyttöön jo Isojärven rannassa ja tallustella tietä pitkin noin 7 kilometriä Längelmäveden rantaan (reitti E). Ja vetäminenhän onnistuu kumpaan suuntaan tahansa.

Längelmävesi onkin sitten sulkukanavien kattamalla alueella, joten homma on hoidettu.

Näkymä Isojärven kansallispuistoon kuuluvan Kalalahden laavulta koilliseen. (Kuva: Marja Kuittinen.)

Vesijaon ja vastaavasti Isojärven kautta tapahtuvien vesistönvaihdosten Päijänteen puoleiset päät ovat noin 40-50 kilometrin päässä toisistaan. Kokemäenjoen vesistön puolella matkaa on reilusti enemmän, sillä Vihavuoden ja Länkipohjan väli on vettä pitkin vähintään 100 kilometriä. Innokas vesistönvaihtaja saakin tästä näppärästi kaksi vesistönvaihtoa sisältävän, noin 300 kilometrin mittaisen ympyrälenkin.

Reittien kohdetietoja ei juurikaan löydy mobiHiidestä.

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen väliset yhteydet

 

Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen väliset yhteydet: Kuivataipale, Honkataipale ja Väliväylä

Jorma "Saja" Sajaniemi

Vuoksen vesistön ja Kymijoen vesistön välillä on kolme yhteyttä, jotka ovat olleet teollisuuden kuljetusreitteinä jo 1800-luvulta saakka. Näistä eteläisin – Väliväylän nimellä kulkeva järvi- ja joki/koskireitti Lemin ja Kouvolan välillä – on melojien keskuudessa ehkäpä tunnetuin ja suosituin. Mäntyharjun lähellä sijaitseva ja muutamasta lyhyestä vetokannaksesta koostuva Honkataipale on puolestaan vähän syrjässä kaikesta, mutta on kaikin puolin nopea ja hyvin toimiva yhteys. Pohjoisin yhteys kulkee Varkauden ja Suonenjoen välillä Kuivataipaleen käsikäyttöisen kanavan kautta ja on oma suosikkini niin maisemien kuin melontaolosuhteidenkin suhteen.

Pääosan Oulujärven eteläpuolisesta Suomesta kattaa kolme laskujokiensa mukaan nimettyä vesistöä: Vuoksen, Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöt. Laajuutensa takia kaikilla kolmella on ollut huomattava merkitys niin ihmisten liikkumiselle kuin raaka-aineiden ja tavaroiden kuljetuksellekin. Niille onkin luotu laajat yhtenäiset vesiliikennealueet rakentamalla järviä yhdistävien jokien koskipaikkoihin sulkukanavia. Tämän ansiosta myös tasaisten vesien melojan on helppo tehdä näissä vesistöissä pitkiä melontaretkiä.

Kokemäenjoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöt sekä niiden välisiä mahdollisia yhteyksiä. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Vuoksen vesistö on näistä kolmesta itäisin ja suurin. Se kattaa karkeasti kuvattuna Lappeenranta–Mikkeli–Kuopio–Iisalmi–linjan itäpuolisen alueen. Vesistön tunnetuimpia järviä ovat varmaankin Saimaa, Haukivesi, Kallavesi sekä Pielinen ja sen alueella on useita kansallispuistoja. Melojan kannalta helpoiten saavutettavissa olevia ovat Linnansaaren, Koloveden, Kolin, Petkeljärven ja Patvinsuon kansallispuistot. Vuoksen vesistön vedet laskevat Imatralta alkavan Vuoksen kautta Laatokkaan ja sieltä edelleen Suomenlahteen.

Suomenlahteen laskee myös Kymijoki, joka haarautuu ennen merelle saapumistaan Kotkan ja Pyhtään alueella useiksi haaroiksi. Kymijoen vesistö on esillä olevista kolmesta suuresta vesistöstä keskimmäinen niin sijaintinsa kuin kokonsakin puolesta. Sen länsiraja kulkee karkeasti Lahti–Jämsä–Kyyjärvi–linjalla ja itäraja rajoittuu Vuoksen vesistöön. Kymijoen vesistön tunnetuimpia järviä ovat Päijänne, Puula, Konnevesi sekä Keitele. Pitkän matkan retkimelojaa kiinnostavimmat kansallispuistot ovat eittämättä Repovesi, Päijänne sekä Etelä-Konnevesi.

Eteläisen Suomen kolmas suuri vesistö laskee Kokemänjoen kautta Porin kohdalla Selkämereen. Vesistön keskilinja kulkee karkeasti Hämeenlinnasta Tampereen kautta Virroille, ja sen tunnetuimmat järvet ovat varmaankin Vanajavesi, Näsijärvi, Ruovesi ja Keurusselkä sekä laulun tunnetuksi tekemä Roine armaine aaltoineen. Sulkukanavat jakavat Kokemäenjoen vesistön kahteen eri alueeseen: Tampereen eteläpuoleiseen ja pohjoispuoleiseen osaan. Kajakin pystyy vetämään osasta toiseen Pispalan alittavan, alun perin puutavaran siirtoa varten rakennetun tunnelin kautta, mutta laivat eivät pysty tätä yhteyttä käyttämään. Kokemäenjoen vesistössä ei ole yhtään suuriin järvialueisiin liittyvää kansallispuistoa. 

Kun vesi loppuu, niin sitten on jatkettava kajakkikärryllä. Tässä ollaan Vuoksen vesistön laidalla Kuolimo-järven luoteiskulmalla. Kymijoen vesistöön on onneksi varsin lyhyt matka.

Kajakilla on mukavampi liikkua vettä pitkin meloen kuin kajakkia maantiellä vetäen. Koska naapurivesistöjen välillä kulkeva vedenjakaja vaatii useimmiten maataipaleiden ylittämistä, niin esimerkiksi mobiHiisi jakaa kohdetiedot vesistöittäin. Silloin ei käy vahingossa niin, että kartalla samalla kertaa näkyvien kohteiden välillä ei olisikaan vesiyhteyttä. Mutta jossain vaiheessa retkimelontauraa tulee mieleen, että olisipa oikeastaan mukava tehdä joskus vesistörajan ylittävä retki – saisihan siinä samalla mahdollisuuden vetää omista melontaretkistä koostuvan reittiviivan yhtenäisenä vaikkapa Saimaalta merelle saakka.

Nyt käsillä oleva kirjoitus aloittaa kolmen esittelyn sarjan: tässä osassa käsitellään Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen yhteyksiä, seuraavassa puhutaan Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöjen välisistä yhteyksistä, ja kolmannessa kuvataan kuinka Kokemäenjokea pitkin pääsee merelle saakka. (Eittämättä Kymijokeakin pitkin pääsee merelle, mutta se on minulta vielä tekemättä, joten ei siitä sen enempää.)

Sulutus Kuivataipaleen kanavassa. Sulun vesiluukkuja säädellään isoilla, ruorin kaltaisilla kääntöpyörillä ja portteja käännetään pitkillä puisilla parruilla. Kajakin takia ei porteista tarvitse aukaista kuin toinen puolikas.

Pohjoisin yhteys Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välillä kulkee Suomen ainoan kaksi vesistöä yhdistävän sulkukanavan kautta. Tämä Kuivataipaleen sulkukanava toimii nykyisin yleisessä käytössä olevana käsikäyttöisenä museokanavana. Sulun itäpuolella on Vuoksen vesistöön kuuluva Kuvansi ja länsipuolella, metrin verran korkeammalla, Kymijoen vesistöön kuuluva Paasvesi.

Kuivataipaleen kohdalla on alun perin kulkenut maakannas, jonka poikki rakennettiin 1860-luvulla patoluukulla varustettu tukkien uittokouru. Kourun kautta uitettiin raakapuuta lännestä, Suonenjoen suunnalta, itään, Varkauden ja Leppävirran lähellä sijaitsevan Sorsaveden kaakkoiskulmaan perustetulle Hackman & Co -yhtiön Sorsakosken sahalle.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Savon rata linjattiin kulkemaan Suonenjoen kautta, jolloin Varkaus ja Leppävirta jäivät sivuun rautatiestä. Suonenjoen asemalle oli kuitenkin periaatteessa hyvä vesiyhteys Sorsakoskelta, mutta tukkikouruineen se ei soveltunut henkilöliikenteen tarpeisiin. Niinpä Kuivataipaleen tukkikouru korvattiin höyrylaivaliikenteeseen soveltuvalla sulkukanavalla vuonna 1891.

Vanha aikataulu ja vanhoja valokuvia höyryaluksista Kuivataipaleen kanavan opastaulussa. Höyryvene Wilkkaan aikataulun allekirjoittaja Carolus Wrede toimi Hackmanin Sorsakosken tehtaiden johtajana vuosina 1887-1902. 

Sorsakosken saha paloi vuonna 1897, ja sen toiminta loppui. Jo ennen sahan lopettamista Sorsakoskelle oli perustettu metalliverstas, ja sahan tuhoutumisen jälkeen yhtiö rakensi sahan perustuksille uuden aterimia ja muita hienoterästuotteita valmistaneen tehtaan. Kuivataipaleen kanavalle syntyi tätä kautta uutta tarvetta niin raaka-aineiden kuljettamiselle Suonenjoelta Sorsakoskelle kuin lopputuotteiden kuljetukselle päinvastaiseen suuntaan. Toisaalta vuonna 1914 rataverkko ulottui Varkauteen, mikä puolestaan vähensi henkilöliikennettä.

Sulku oli käytössä vuoteen 1951, ja kanavan itäpää suljettiin maapadolla vuonna 1969. Parin vuosikymmenen jälkeen Museovirasto restauroi kanavan sulkuineen nykyiseen muotoonsa. Sulku on käsikäyttöinen ja sulutus onnistuu hyvin myös yksin liikkuvalta melojalta. Toki kajakkia on silloin uitettava sulussa sen reunalla käsin.

Tämä Kuivataipaleen kanavan kautta kulkeva reitti on Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välisistä yhteyksistä ainoa, jota on käytetty tukkien kuljettamisen lisäksi myös henkilö- ja tavaraliikenteeseen.

Kuivataipaleen kanavan kautta kulkeva Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välinen yhteys mobiHiidessä maaliskuussa 2024. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Ja kuinka vesistön vaihto sitten sujuu tällä kohtaa? Virtaussyistä johtuen järkevintä on aloittaa Kymijoen vesistön puolelta Iisvedeltä melomalla Suonenjokea 1.5 metriä korkeammalla olevalle Suontienselälle. Tällä noin 7 kilometrin mittaisella jokiosuudella on kaksi pientä koskea, Myllykoski ja Yläkoski, jotka on helppo ohittaa maitse. Tämän jälkeen on vajaat 30 kilometriä järvimelontaa Kuivataipaleen kanavan käsikäyttöiselle sululle, ja siitä noin 20 melontakilometrin jälkeen on vastassa Sorsakosken voimalan vajaan kilometrin mittainen, tietä pitkin tapahtuva ohitus. Sitä seuraa noin 10 kilometrin Osmajärvi, jonka jälkeen alkaa reilun 17 kilometrin laskettelu vajaat 4 metriä matalammalla olevalle Haukivedelle. Tämän osuuden ainoat tarkkuutta vaativat kohdat ovat Vääräsahi ja Kuvansinjoki.

Ja näin ollaankin siirrytty noin 85 kilometrin kokonaismatka Kymijoen vesistön sulkukanavoidulta osalta Vuoksen vesistön sulkukanavoidulle alueelle. Jos aikataulu antaa periksi, niin silloin kannattaa lisätä kokonaismatkaan tuollaiset 20 kilometriä ja käyttää ne matkan varrella Sorsavedellä kiertelyyn. Sorsaveden kalliosaaret ja siirtolohkareet ovat sen verran komeita, että sinne voi varsin mainiosti tehdä myös ihan oman viikonloppuretkensäkin.

Iltanäkymä Sorsaveden eteläosassa Maksasalon ja Tervassalon välisessä salmessa. Salmen päästä löytyy Karhukivien ehdottomasti vierailun arvoiset siirtolohkareet.

Edellä käsitelty Kuivataipaleen kehitys sai alkunsa yhden pikkusahan tukinuittotarpeista, mutta Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen kahden muun yhteysreitin kohdalla puhutaan jo aivan toisen suuruusluokan puunkuljetustarpeista.

Vuonna 1857 tapahtui sahateollisuudessa nimittäin merkittävä muutos, sillä silloin Suomessa sallittiin höyrysahojen rakentaminen – aiemmin olivat ainoastaan vesivoimalla toimivat sahat olleet sallittuja. Höyrysahojen kapasiteetti oli selvästi vesisahoja suurempi, ja niitä rakennettiinkin erityisesti suurten, mereen laskevien jokien suistoihin, joihin toisaalta pystyttiin uittamaan suuria tukkimääriä laajoilta alueilta, ja joista sahatavara oli toisaalta helppo kuljettaa ulkomaisille markkinoille.

Niinpä Kymijoen suistoon, Kotkaan, rakennettiin lukuisia höyrysahoja, jotka saivat raaka-aineensa Kymijoen vesistön alueelta. Vuoksen vesistössä oli vain muutama isompi saha ja niiden tuotteet jouduttiin kuljettamaan Saimaan kanavan kautta huomattavasti pidempää ja kuljetuskustannuksiltaan kalliimpaa kiertotietä. Tämän seurauksena raakapuu oli Vuoksen vesistön alueella selvästi halvempaa, ja puutavarayhtiöt alkoivatkin suunnitella tukkien siirtämistä Vuoksen vesistöstä Kymijoen vesistöön ja edelleen Kotkan sahoihin.

Rutolan ylivientilaitos Myllylammen puolelta 1900-luvun alkupuolella. (Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo, Enson kokoelma.)

W. Gutzeit & Co rakensi Lappeenrannan tuntumaan, Rutolan kapealle kannakselle, tukkien ylivientilaitoksen, joka valmistui vuonna 1892. Sen avulla pystyttiin siirtämään tukkeja Vuoksen vesistön Myllylammesta Kymijoen vesistön Kärenlampeen. Myllylampi oli helppo yhdistää Telataipaleen kaivannolla Saimaaseen, mutta Kärenlammesta alkoi 120 kilometriä pitkä järvistä, jokiosuuksista ja koskipaikoista koostuva Väliväylä ennen tukkien päätymistä Kymijokeen Kouvolan tuntumassa. Tämä yhteys olikin sitten käytössä vuoteen 1962 saakka.

Viitisenkymmentä kilometriä pohjoisempana Halla-yhtiö suunnitteli puolestaan tukkien siirtämistä Vuoksen vesistöstä Kymijoen vesistöön Mäntyharjun lähellä olevan, noin 4 kilometriä leveän Honkataipaleen kannaksen yli. Yhtiöllä oli tarkoitus rakentaa tukkien kuljettamista varten leveäraiteinen rautatierata, mutta "Kutsetin" miehet saivat asiasta vihiä ja ostivat alueelta maita niin, että Halla-yhtiö joutui rakentamaan ratansa huonompaan maastoon, jonne pystyi rakentamaan vain kapearaiteisen radan. Rata otettiin käyttöön vuonna 1910 ja sitä käytettiin tukkien siirtämiseen vuoteen 1976 saakka.

Honkataipaleen kautta kulkeva Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välinen yhteys mobiHiidessä maaliskuussa 2024. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Honkataipale yhdistää Mäntyharjun Kallaveden, joka kuuluu Kymijoen vesistöön (ja jota ei pidä sekoittaa Kuopion edustalla olevaan kuuluisampaan kaimaansa), sekä Kuolimon, joka puolestaan kuuluu Vuoksen vesistöön. Vesistön vaihto käy siinä supsikkaasti. Vanhaa ratapohjaa varsin tasaisessa maastossa kulkevaa tietä pitkin kuljettaessa matkaa tulee noin 4.5 kilometriä. Matkan varrella on kaksi lampea, jotka sijaitsevat vedenjakajan eri puolilla. Lampien hyödyntäminen lyhentää tieosuutta noin 2.5 kilometrillä, joskin hankalien rantautumisten takia jokainen voi itse harkita omien mieltymystensä mukaisesti käyttääkö tätä mahdollisuutta hyväkseen.

Mikkeli-Kouvola-valtatien alitus käy Honkataipaleella näppärästi vanhaa ratapohjaa pitkin.

Honkataipaleen päät eivät kuitenkaan ole vesistöjensä sulkukanavoiduilla osilla. Vuoksen vesistön puolella sulkukanavoidulle alueelle päästäkseen on melottava noin 35 kilometriä Kuolimon kaakkoispäähän ja siirryttävä Saimaan puolelle joko Kärnänkosken, Partakosken tai Orraintaipaleen kautta. Viimeksi mainitulla on aikoinaan ollut tukkien ylivientilaitos, jossa tukit siirrettiin vaijerivetoisilla lavettivaunuilla kiskoja pitkin Saimaasta Kuolimolle. Sieltä niiden matka sitten jatkui Honkataipaleelle.

Kymijoen vesistössä sulkukanavoitu alue löytyy puolestaan vasta noin 80 kilometrin melonnan jälkeen. Ensin on kuljettava Pyhäkosken käsikäyttöisen sulun läpi, jonka jälkeen alkaa Verlan kierroksen esittelyssä kuvattu järvi- ja jokiosuus koskien ja voimalaitosten ohituksineen. Osuus päättyy Kouvolan läheisyyteen Puolakankoskelle varsin lähelle Väliväylän loppupäätä.

Väliväylän kautta kulkeva Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välinen yhteys mobiHiidessä maaliskuussa 2024. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Väliväylän kautta kuljettaessa Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen välinen siirtyminen kannattaa aloittaa Vuoksen vesistöön kuuluvan Saimaan puolelta. Vedenjakaja ylittyy nopeasti ja varsin vaivattomasti: riittää, että vetää kajakin Rutolan noin 100 metriä leveän maakannaksen yli entisen ylivientilaitoksen jäänteiden tuntumassa. Vesistö on nyt vaihtunut, mutta Kymijoen sulkukanavien yhdistämälle alueelle on vielä pitkä matka. Ensin pitää kulkea tuollaiset 120 kilometriä Väliväylää Kymijoelle ja siitä vastavirtaan Voikkaan voimalaitokselle. Sen ohittamisen jälkeen pääseekin sitten sulkujen kautta esimerkiksi Jyväskylään tai vaikkapa noin 350 melontakilometrin päässä olevalle Iisvedelle. Sieltä voikin sitten puikahtaa Kuivataipaleen kanavan kautta takaisin Vuoksen vesistöön.

Väliväylällä on koko matkalla korkeuseroa yhteensä vain noin 22 metriä. Pitkien järviosuuksien lisäksi matkalle osuu jokiosuuksia mataline ja kivikkoisine koskineen sekä maitse ohitettavine patoineen. Hyvät kuvaukset Väliväylästä löytyy Kannuskosken kunnan verkkosivuilta (tätä kirjoitettaessa täältä) sekä Etelä-Karjalan virkistyssäätiön verkkosivuilta (tätä kirjoitettaessa täältä).

(Kannattaa muuten huomata, että ainakin tätä kirjoitettaessa jälkimmäisessä palvelussa oleva reitin korkeusprofiili on piirretty maaston korkeuskäyrien mukaan – siis järvien pohjan eikä niiden pinnan mukaan. Niinpä syvänteen ylittäminen näkyy profiilissa huomattavana laskuna ja nousuna, mutta melojaahan nämä eivät todellisuudessa rasita. Samoin reitin yhteenvedossa mainitut 122 nousumetriä voi jättää omaan arvoonsa.)

Myllyn ohittava uittoränni Väliväylän Jyräänkoskessa 1900-luvun alkupuolella. Mylly ja ränni on sittemmin purettu ja nykyisin paikalla on myllyn perustuksien jäänteitä sekä kahdessa osassa maan kautta ohitettava koski. (Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo, Metsähallituksen Insinööriosaston kokoelma.)

Vuoksen ja Kymijoen vesistöjen yhteyksien melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät  mobiHiidestä (kartta).

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Pori-Uusikaupunki

 

Pori – Uusikaupunki: Majakoita, pookeja ja aavaa sekä suojaa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Porin ja Uudenkaupungin väli tarjoilee hienon kattauksen majakoita ja pookeja sekä niin sisä- kuin ulkosaaristoakin, ja pääseepä täällä melomaan myös makeassa vedessä. Monin paikoin on tosin pakko kulkea pitkät pätkät avomeren laitaa, ja niinpä reipas lännenpuoleinen tuuli on melojalle näillä vesillä myrkkyä. Vaan onpa täällä myös monia suojaisia saaristo-osuuksia, joihin on mukava tehdä viikonloppuretkiä vaikkapa silloin, kun avomeren laita ei tuulen takia houkuttele.

Pori-Uusikaupunki-välistä tulee monelle mieleen Selkämeren kansallispuisto, joka venyttäytyy koko tälle välille ja vielä vähän pohjoisemmaksikin. Kansallispuisto kattaa kuitenkin lähinnä ulkosaaristoa ja avomerta mutta ei juurikaan sisäsaaristoa. Lisäksi kansallispuiston sääntöjen mukaan jokamiehenoikeudet ovat alueella voimassa aivan normaalisti, eikä säännöissä mainita mitään kansallispuistosta johtuvia erityisiä liikkumisrajoituksia, joten meloja ei  käytännössä juurikaan huomaa liikkuvansa kansallispuistossa. Toki luonto on täällä upeaa – eihän kansallispuistoa tänne olisi muuten perustettukaan – ja onhan kansallispuiston alueella jonkin verran palvelurakenteita melojaa ilahduttamassa.

Uloimmilla luodoilla ei kasvillisuus viihdy. Tässä ollaan nelisen kilometriä Säpistä etelään, mutta tällaisiahan ulommaiset luodot tapaavat olla kaikkialla.

Melontaolosuhteiden kannalta Pori-Uusikaupunki-väli on kahtalainen. Toisaalta väli tarjoaa tiheääkin sisäsaaristoa, jossa tuulista ei ole pahemmin haittaa, mutta toisaalta täällä on täysin suojattomia osuuksia, joihin avomereltä tuleva aallokko pääsee iskemään vapaasti. Ongelmien välttämiseksi onkin päivittäisiä säätiedotuksia syytä seurata tarkkaan koko reissun ajan. Retkeen kannattaa myös varata ylimääräisiä päiviä, joita voi tuulen mahdollisesti noustessa käyttää sen hetkisen leiripaikan lähisaariston kiertelyyn. Mutta ensimmäisen meriretken kohteeksi koko välin melontaa ei voi suositella.

Pori-Uusikapunki-välin pohjoisosa mobiHiidessä helmikuussa 2024.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Maankohoamisen takia Pori on käytännössä sisämaakaupunki ja moni aloittaakin retkensä joko ulompaa Reposaaresta tai etelämpää Luvialta Laitakarin vierassatamasta. Reposaaresta lähtiessä pääsee maistelemaan merenkulun historiaa jo ennen kaluston veteenlaskua käymällä tutustumassa 1900-luvun alussa rakennettuun, sataman merkinantotorninakin toimineeseen ja hiljattain sataman laajennuksen alta uuteen paikkaan siirrettyyn Ryssäntorniin, sekä sen lähellä olevaan, vuonna 1903 rakennettuun sympaattiseen Kallon majakkaan, joka seisoo matalana mutta uljaana omalla rantakalliollaan. Kallon majakan komean nautofonin neljästä kaksoiskaiuttimesta tosin näyttää viimeisimpien nettikuvien perusteella hävinneen kolme, joten koko komeuden hahmottaminen vaatii nykyisin hieman mielikuvituksen käyttöä tai vanhojen valokuvien penkomista esiin netistä.

Vesille päästyä vastassa onkin sitten avomeren laita. Tuulivoimaloiden kainalosta pilkistelee vuonna 1933 rakennettu Kaijakarin majakka, joka muistuttaa metalliristikkorunkoineen lähinnä muotopuolta linjataulua. Yyterin pitkälle matalana jatkuvan hiekkarannan jälkeen katse kiinnittyy vuonna 1873 valmistuneeseen Säpin majakkaan, joka ponnistaa solakan ja vaalean vartensa uljasryhtisenä ylös metsäisen saaren keskellä olevalta, vanhojen rakennusten somistamalta aukiolta. Säppi onkin kelin niin salliessa ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Ja jos keli ei salli vierailua, niin sitten se ei salli myöskään Reposaaresta merelle lähtemistäkään. Koko matka Reposaaresta pitkälle Säpin ohi on nimittäin käytännössä täysin suojatonta avomeren laitaa.

Säpin satama on hieman kömpelösti ulkomeren puolella. Toisaalta koko saari on sen verran aavalla paikalla, että kovin rauhallista rantaa ei kovemmalla kelillä löydy saaren miltään puolelta.

Säpin ja Laitakarin välillä on hieno, noin 15 kilometrin mittainen ja 4-7 kilometrin levyinen tiheähkö saaristo. Ulompaa löytyy täysin puuttomia, kallioisia ja aaltojen hiomia luotoja, mutta mantereen lähellä saaret ovat metsäisiä. Meri on täällä todella karikkoinen ja kivikkoinen, joten väylien ulkopuolella on syytä olla varovainen. Loma-asutusta on turhankin paljon, mutta hienojen maisemien tähden täällä tulee helposti kierreltyä pidempäänkin.

Pori-Uusikapunki-välin keskiosa mobiHiidessä helmikuussa 2024*.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Etelään päin jatkettaessa edessä on viitisen kilometriä avomeren laitaa ennen kaakkoon kurottavaa Eurajoensalmea, joka on nimestään huolimatta 8 kilometriä pitkä ja reilun kilometrin levyinen lahti. Sen keskeinen nähtävyys ja samalla retkisatamien ryväs löytyy Kaunissaaresta. Saaren kaakkoiskärki on saaressa aikoinaan toimineen sahan hylkypuun läjityspaikka ja sen ”maa-aines” on sataprosenttisesti vanhaa hylkypuuta. Myös rannat ovat pelkkää puusälää ja rannoilla on runsaasti kaatuneita puita, jotka eivät varmaankaan ole saaneet riittävää tukea juurilleen hylkypuun seasta. Kaunissaaren etelälaiturin tuntumassa on sahan vanhoja perustuksia sekä paikan historiasta kertovia infotauluja.

Olkiluodon ja mantereen välistä pääsee sameavetisen Karhunkarinrauman kautta kookkaiden saarien muodostamaan, noin 8 kilometriä pitkään ja 7 kilometriä leveään tiheään saaristoon. Sen pohjoiskulmalla on Olkiluodon ydinvoimaloiden muodostama kokonaisuus ja lounaasta sitä rajoittaa Nurmeksen suurikokoinen saari. Tässä sisäsaaristossa rannat ovat avomeren suunnalla enimmäkseen ruovikkoisia ja mantereen lähellä myös runsaskasvustoisia – etten jopa sanoisi punkkisia pusikoita – joten ne eivät varsinaisesti houkuttele rantautumiseen. Vähäiset kalliot ovat puolestaan korkeita ja jyrkkärantaisia. Mökkejä on runsaasti, mutta niin on myös retkisatamia, joten taukojen pito kyllä onnistuu.

Omenapuumaansuntti toukokuisessa vehreydessään. Uusi ruovikko on vielä matalaa ja edellisvuotiset korret nousevat vielä reippaasti uutta kasvustoa korkeammalle. Loppukesästä näkyvyys onkin sitten jo huonompi.

Rauman edustalla saaristo harvenee. Mantereen lähellä saaret ovat metsäisiä ja niissä on usein kapea kivikkoinen rantavyöhyke, jossa paikoin jyrkkärantaisia kallioita. Loma-asutusta on yllättävän vähän. Ulkosaaristo koostuu enimmäkseen matalista ja loivista kalliosaarista – vähäiset puut etsivät suotuisia kasvuolosuhteita saarten suojaisilta länsilaidoilta. Näkymät ovat siis varsin merellisiä.

Kuuskajaskarin entisellä linnakesaarella on puolustusvoimien jäljiltä muun muassa rannikkotykkejä ja valvontatorneja, joihin pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Alueella kulkee myös saaren historiaan ja geologiaan opastava polku. Vierassataman lisäksi saarella on monenlaisia matkailupalveluja. Saareen on vuoroveneyhteys ja sen myötä runsaasti kävijöitä.

Ulommaiselta, tuulenpieksämältä ja vähäpuustoiselta, ihan kohtuullisen kokoiselta kalliosaarelta löytyy Kylmäpihlajan majakka. Majakka on valmistunut vuonna 1953 eli edustaa uudempaa, suorakulmaista tyyliä, joka ei oikein vastaa meriromanttista näkemystä majakan oikeasta ulkomuodosta. Majakassa on ravintolapalvelut ja hotellitasoinen majoittumismahdollisuus. Tornin alemmalle näköalatasanteelle on mahdollista kavuta sisäkautta, mutta lyhtykojun edessä olevalle ylemmälle tasanteelle ei yleisöllä ole pääsyä. Kylmäpihlajalle on säännöllinen vuoroveneyhteys Raumalta ja siellä liikkuukin paljon matkailijoita.

Teleobjektiivilla kuvattu näkymä Kylmäpihlajan majakan tornista etelän suuntaan. Kuvan keskellä näkyvälle Santakarin pookille on matkaa reilut 4 kilometriä ja vasemmassa laidassa näkyvään Rihtniemennokkaan noin 6 kilometriä. Keli on hyvä – suorilla voi siis mainiosti mennä!

Kylmäpihlajan jälkeen edessä on Rihtniemen ohitus, jossa joutuu melomaan avomeren laitaa toistakymmentä kilometriä. Hyvällä kelillä niemen kärkeen eli Rihtniemennokkaan voi suunnata suoraan selän yli, ja silloin matkan varrelle osuu vuonna 1857 rakennettu, tämän esittelyn alkukuvassa komeileva Santakarin pooki. Pookit eli tunnusmajakat ovat käytännössä valottomia majakoita, jotka ovat aikoinaan opastaneet merenkulkijoita väylien löytämisessä valoisana aikana. Joissain pookeissa on voitu polttaa yöaikaan merkkitulia, mutta varsinaisten valolaitteiden puute erottaa ne majakoista.

Juuri tätä reittiä meloin kaverini kanssa silloin, kun näin Santakarin pookin ensimmäistä kertaa. Vaan tuolloin minä onneton en vielä ymmärtänyt pookien tärkeää merkitystä merenkulun historiassa. Ohitimme Santakarin pookin ehkäpä noin kilometrin päästä sen itäpuolelta, ja kun katsoin sitä vastavaloon, niin ihmettelinpä vain, että mikähän lautahökkeli tuolla oikein on. Myöhemmin olen viisastunut. 

Pori-Uusikapunki-välin eteläosa mobiHiidessä helmikuussa 2024*.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Rihtniemen jälkeen pistää kaakkoon Pyhärantaan ulottuva Mannervesi – noin 12 kilometrin mittainen merenlahti. Sen pohjukka on vähäsaarinen, mutta sen alkupuoliskolla on pitkä, yhtenäinen ja hyvin tiheä pienten ja keskikokoisten saarten muodostama kokonaisuus. Saaret ovat metsäisiä ja enimmältään kivikkorantaisia, mutta paikoin näkyy myös kallioitakin. Loma-asutusta tässä saaristossa on runsaasti, mutta monen pienen luodon toisessa päässä on mukava pieni kallio maatauon pitoon.

Mikäli on syystä tai toisesta tullut meloneeksi Mannervettä Pyhärantaan saakka, niin helposti syntyy houkutus jatkaa Velhovedelle kapeaa ja suojaista vesireittiä Taipaleen, Kuljun ja Lounatkarinpuhdin kautta. Tätä ei kuitenkaan kannata yrittää, sillä reitti on hyvin matala ja lisäksi Vahalanraumassa on maakannas. Niinpä retkivarusteilla lastatun kajakin reitti kulkeekin ulkokautta ohi Pitkäluodon – joka on nimestään huolimatta käytännössä pitkä niemi.

Hienot merihenkiset nähtävyydet jatkuvat, ja nyt vastassa on vuonna 1757 rakennettu Lyökin pooki. Kivirakenteisena se on Suomen vanhin säilynyt pooki ja itse asiassa Suomen vanhin tunnettu kiinteä merimerkki. Lyökin pooki on myös säilynyt varsin hyvin alkuperäisessä asussaan – seikka, jota ei valitettavasti voi sanoa kaikista vuosisatojen mittaan useaan otteeseen kunnostetuista historiallisista kohteista.

Lyökin pookin näköinen karimerkki kertoo paikallisten arvostuksesta tätä ajan hammasta vastaan menestyksellisesti taistellutta merimerkkiä  kohtaan.

Sillä samaisella retkellä, jolla en vielä ymmärtänyt arvostaa Santakarin pookia sitä ohittaessani, aloin Lyökin pookin kohdalla pikku hiljaa ymmärtämään niiden merkityksen. Silloin Santakari oli kuitenkin jo niin kaukana takana päin, että virheen korjaaminen oli sillä reissulla mahdotonta. Sittemmin olen käynyt korjaamassa virheeni ja tehnyt Santakarille sen arvon mukaisen kohteliaisuuskäynnin.

Lyökin itäpuolella sijaitsevat Velhovesi ja Ruotsinvesi ovat alun perin merta, mutta ne on padottu 1960-luvulla makeavesialtaaksi, josta muun muassa Uusikaupunki saa vesijohtovetensä. Altaan yhdistää mereen kaksi narusta vetämällä toimivaa itsepalvelusulkua: Vintrinrauman ja Järvenkarin sulut. Muut aiemmin mereen yhteydessä olleet salmet on padottu pengerteillä. Kiskotuksella ja vetolavetilla varustettu Korsaaren ylivetopaikka tarjoaa kolmannen yhteyden merelle, mutta sen kunto saattaa aiheuttaa yllätyksiä, joten järkevämpää on käyttää sulkuja.

Makeavesiallas koostuu parista isosta selästä, joiden välissä on pienehkö mutta mukava saaristo. Rannat ovat enimmäkseen kivikkoisia ja ruovikkoisia, mutta näkyypä väliin jokunen kalliokin taukopaikaksi. Kaiken kaikkiaan makeanveden altaalla on hyvin samanlaista kuin meren puolella sisäsaaristossa – ja sitähän tämä asiallisesti ottaen onkin. Maisemia enemmän pisteitä voikin antaa sille tunteelle, että pääsee melomaan uusikaupunkilaisten juomavesisäiliössä. Makeavesialtaan vesi on yllättävän sameaa siihen nähden, että siitä otetaan lähiseutujen hanavesi.

Mainio maatauon paikka makeavesialtaalla.

Uudenkaupungin edustan sisäsaaristossa on metsäisiä, kivikkorantaisia saaria. Paikoin näkyy myös mukavan näköisiä pieniä, loivia ja matalia kallioita. Loma-asutusta on jonkin verran, mutta vähän kauempana mantereesta löytyy helposti maatauon paikkoja. Ulommaksi siirryttäessä saarten puusto vähenee ja vastaan tulee yhä aukeampia matalia kalliosaaria. Samalla saaristo harvenee ja tuulet saavat yhä enemmän tilaa aaltojen kasvattamiseen. Käymisen arvoinen nähtävyys on avomeren laidalla sijaitsevan Putsaaren pieni, lukitsematon, ilmeisesti 1600-luvulta peräisin oleva Piilokirkko. Se on rakennettu syvän kalliorotkon pohjalle ja jää helposti huomaamatta ellei tiedä sen olemassaolosta.

Alastalon salistakin tutun Seksmiilarin toisella laidalla komeilee korkea ja tukeva, punavalkoraitainen, vuonna 1833 valmistunut Isokarin majakka, jonne on ulommilta saarilta avomerimatkaa lähestymissuunnasta riippuen 5-7 kilometriä. Metsäisellä Isokarilla on ravintola- ja majoituspalveluja ja sinne järjestetään risteilyjä Uudestakaupungista. Perinteisen ulkomuodon omaavaan majakkaan pääsee sisälle vain oppaan johdolla ja tätä kirjoitettaessa netti kertoo, että opaskierroksia järjestetään kesäaikaan kahdesti joka päivä, mutta tokihan tällaiset tiedot on syytä tarkistaa aina ennen retkelle lähtemistä.

Isokarilta on Flatun pookille noin 5 kilometriä ja siitä edelleen Blekungenin pookille reilut 3 kilometriä. Nämä pienikokoiset pookit on rakennettu vuonna 1857 opastamaan merenkulkijoita lähivesien väylillä. Näin koko Pori-Uusikaupunki-väliltä on löytynyt – eri tehtävissä toiminut ja paikkaansakin vaihtanut Ryssäntorni mukaanlukien – viisi majakkaa ja viisi pookia. Siinäpä sitä on upeaa meriromantiikkaa kerrakseen!

Näkymä Uudenkaupungin edustalla sijaitsevan Vasikkaluodonaukon Kalliokarilta luoteeseen. Lähimmän saaren oikealla puolella näkyy Tuusinaukko ja vasemmalla puolella Seksmiilarin laita.

Flatun itäpuolella on upea noin kuusi kilometriä pitkä ja parisen kilometriä leveä pienten luotojen, saarien ja riuttojen sokkelikko, jonka laitaa on todella hieno meloa. Sokkelikkoon kuuluu Juhanöörinriutat ja siitä edelleen itäkoilliseen suuntautuva saariketju aina Vähä-Varestukseen saakka. Alueella on runsaasti vesilintuja, joten saaret on syytä kiertää sen verran kaukaa, että linnut eivät pahemmin häiriinny. Oman kokemukseni mukaan tämä taitaa olla jopa koko Pori-Uusikaupunki-välin komein lintusaaristo.

Kuten alussa tuli mainittua, niin Selkämeren kansallispuistoon kuuluvilla alueilla ei ole erityisiä liikkumisrajoituksia. Metsähallituksen mukaan kansallispuistolle laaditaan myöhemmin järjestyssääntö, jossa muun muassa rajoitetaan maihinnousua tärkeimmille lintuluodoille sekä osoitetaan paikat telttailulle. Tämä kuulostaa järkevältä, mutta ei ehkä kannata pidättää hengitystä tätä odotellessa, sillä järjestyssäännön ”myöhemmin” tehtävästä laatimisesta Metsähallitus on kertonut vuoden 2019 alussa, ja ainakaan kansallispuiston verkkosivuilla ei järjestysääntöä näy tätä kirjoitettaessa eli viisi vuotta myöhemmin.

Pori-Uusikaupunki-välillä on kansallispuiston lisäksi monia luonnonsuojelualueita, mutta en onnistunut löytämään niihin mahdollisesti liittyviä rajoituksia. Toki niin kansallispuistossa kuin muillakin suojelualueilla – samoin kuin kaikkialla muuallakin saaristossa – on lintujen pesimäluodot syytä jättää rauhaan keväästä aina pitkälle heinäkuuhun asti. Ja kyllähän ne linnut tulevat selvästi kertomaan, jos niiden pesimäpaikkoja lähestyy turhan aikaisessa vaiheessa kesää.

Isokarin majakan jyhkeä hahmo nousee viitisenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolelle.

Porin ja Uudenkaupungin välillä on satakunta kilometriä, mutta suorilla meloen jää kyllä paljon näkemättä. Kaikkien majakoiden ja pookien kautta kulkeminen kasvattaa matkan 140 kilometriin, ja saaristosokkeloissa kierteleminen nostaa lukeman helposti 200 kilometriin. Retkeä voi pidentää vielä tästäkin tekemällä reitistä ympyrälenkin, jolloin toiseen suuntaan voi kulkea sisäsaaristossa ja toiseen ulompana. Toki retkeä voi jatkaa myös pohjoiseen Ouran saariston suuntaan tai etelään Kustavin suuntaan, joista molemmista on omat esittelynsä. Blekungenin pookilta ei ole montakaan kilometriä mielenkiintoiselle Katanpään linnakesaarelle sekä upeaan Lanskerin saaristoon, joista kummastakin on kerrottu Kustavin suunnan esittelyssä. Hyvät melontakohteet eivät tällä suunnalla tosiaankaan lopu kesken.

Lyhyemmillekin retkille löytyy Pori-Uusikaupunki-väliltä hienoja kohteita. Esimerkiksi Otanmaan venesatamasta voi tehdä kierroksen joko pohjoiseen Kaunissaaren suuntaan tai länteen Nurmeksen suuntaan. Kelistä riippuen retken voi ulottaa ulkomeren puolelle tai pysytellä saarten suojassa. Niin tai näin, niin viikonloppuretkelle löytyy mukavia maisemia ja useita retkisatamia – ja kaikki tämä varsin suojaisissa olosuhteissa. Ja kun heikkotuulinen korkeapaine asettuu Suomen ylle, niin silloin voi tehdä vaikkapa hienon pooki- ja majakkakierroksen Uudenkaupungin edustalla. Mahdollisuuksia kyllä riittää useammallekin mieleenpainuvan upealle retkelle.

Retkisatamia on Pori-Uusikaupunki-välillä lukumääräisesti paljon, mutta ne esiintyvät harmillisesti ryppäinä. Niinpä vastaan tulee pitkiäkin pätkiä, joissa ei ole ensimmäistäkään retkisatamaa. Onneksi telttailu on jokamiehenoikeuksien perusteella sallittua käytännössä kaikilla rakentamattomilla rannoilla – toki lintuluotoja lukuun ottamatta.

Yöpyminen luonnossa Uudenkaupungin edustalla. Kuva on vuoden 2007 retkeltä, jolloin mobiHiisi ei vielä ollut opastamassa retkisatamiin.

Kauppoja on reitin päätepisteiden lisäksi Raumalla, Pyhärannalla, Pyhämaalla ja Kammelassa, joissa kaikissa kauppa on noin puolen kilometrin päässä rannasta. Autopaikkojakin löytyy, joskin monille kaupunkien läheisyydessä oleville pysäköintialueille näyttää pikku hiljaa ilmestyvän erilaisia rajoituksia. Näiden perässä ei mobiHiisikään tahdo pysyä.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Selkämeren kansallispuistosta sekä seuraavista saarista: Säppi, Kuuskajaskari, Kylmäpihlaja, Vähä-Haurunen ja Isokari.

Pori-Uusikaupunki-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Pori-Uusikaupunki-väli (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

* Näytönkaappausta käsitelty esittämällä kerralla useampi avonainen selityslaatikko (vaikka mobiHiidessä voi olla auki vain yksi laatikko kerrallaan) sekä siirtämällä laatikoita tarvittaessa sivusuunnassa.

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.