20 helmikuuta 2024

Pori-Uusikaupunki

 


Pori – Uusikaupunki: Majakoita, pookeja ja aavaa sekä suojaa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Porin ja Uudenkaupungin väli tarjoilee hienon kattauksen majakoita ja pookeja sekä niin sisä- kuin ulkosaaristoakin, ja pääseepä täällä melomaan myös makeassa vedessä. Monin paikoin on tosin pakko kulkea pitkät pätkät avomeren laitaa, ja niinpä reipas lännenpuoleinen tuuli on melojalle näillä vesillä myrkkyä. Vaan onpa täällä myös monia suojaisia saaristo-osuuksia, joihin on mukava tehdä viikonloppuretkiä vaikkapa silloin, kun avomeren laita ei tuulen takia houkuttele.

Pori-Uusikaupunki-välistä tulee monelle mieleen Selkämeren kansallispuisto, joka venyttäytyy koko tälle välille ja vielä vähän pohjoisemmaksikin. Kansallispuisto kattaa kuitenkin lähinnä ulkosaaristoa ja avomerta mutta ei juurikaan sisäsaaristoa. Lisäksi kansallispuiston sääntöjen mukaan jokamiehenoikeudet ovat alueella voimassa aivan normaalisti, eikä säännöissä mainita mitään kansallispuistosta johtuvia erityisiä liikkumisrajoituksia, joten meloja ei  käytännössä juurikaan huomaa liikkuvansa kansallispuistossa. Toki luonto on täällä upeaa – eihän kansallispuistoa tänne olisi muuten perustettukaan – ja onhan kansallispuiston alueella jonkin verran palvelurakenteita melojaa ilahduttamassa.

Uloimmilla luodoilla ei kasvillisuus viihdy. Tässä ollaan nelisen kilometriä Säpistä etelään, mutta tällaisiahan ulommaiset luodot tapaavat olla kaikkialla.

Melontaolosuhteiden kannalta Pori-Uusikaupunki-väli on kahtalainen. Toisaalta väli tarjoaa tiheääkin sisäsaaristoa, jossa tuulista ei ole pahemmin haittaa, mutta toisaalta täällä on täysin suojattomia osuuksia, joihin avomereltä tuleva aallokko pääsee iskemään vapaasti. Ongelmien välttämiseksi onkin päivittäisiä säätiedotuksia syytä seurata tarkkaan koko reissun ajan. Retkeen kannattaa myös varata ylimääräisiä päiviä, joita voi tuulen mahdollisesti noustessa käyttää sen hetkisen leiripaikan lähisaariston kiertelyyn. Mutta ensimmäisen meriretken kohteeksi koko välin melontaa ei voi suositella.


Pori-Uusikapunki-välin pohjoisosa mobiHiidessä helmikuussa 2024.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Maankohoamisen takia Pori on käytännössä sisämaakaupunki ja moni aloittaakin retkensä joko ulompaa Reposaaresta tai etelämpää Luvialta Laitakarin vierassatamasta. Reposaaresta lähtiessä pääsee maistelemaan merenkulun historiaa jo ennen kaluston veteenlaskua käymällä tutustumassa 1900-luvun alussa rakennettuun, sataman merkinantotorninakin toimineeseen ja hiljattain sataman laajennuksen alta uuteen paikkaan siirrettyyn Ryssäntorniin, sekä sen lähellä olevaan, vuonna 1903 rakennettuun sympaattiseen Kallon majakkaan, joka seisoo matalana mutta uljaana omalla rantakalliollaan. Kallon majakan komean nautofonin neljästä kaksoiskaiuttimesta tosin näyttää viimeisimpien nettikuvien perusteella hävinneen kolme, joten koko komeuden hahmottaminen vaatii nykyisin hieman mielikuvituksen käyttöä tai vanhojen valokuvien penkomista esiin netistä.

Vesille päästyä vastassa onkin sitten avomeren laita. Tuulivoimaloiden kainalosta pilkistelee vuonna 1933 rakennettu Kaijakarin majakka, joka muistuttaa metalliristikkorunkoineen lähinnä muotopuolta linjataulua. Yyterin pitkälle matalana jatkuvan hiekkarannan jälkeen katse kiinnittyy vuonna 1873 valmistuneeseen Säpin majakkaan, joka ponnistaa solakan ja vaalean vartensa uljasryhtisenä ylös metsäisen saaren keskellä olevalta, vanhojen rakennusten somistamalta aukiolta. Säppi onkin kelin niin salliessa ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Ja jos keli ei salli vierailua, niin sitten se ei salli myöskään Reposaaresta merelle lähtemistäkään. Koko matka Reposaaresta pitkälle Säpin ohi on nimittäin käytännössä täysin suojatonta avomeren laitaa.

Säpin satama on hieman kömpelösti ulkomeren puolella. Toisaalta koko saari on sen verran aavalla paikalla, että kovin rauhallista rantaa ei kovemmalla kelillä löydy saaren miltään puolelta.

Säpin ja Laitakarin välillä on hieno, noin 15 kilometrin mittainen ja 4-7 kilometrin levyinen tiheähkö saaristo. Ulompaa löytyy täysin puuttomia, kallioisia ja aaltojen hiomia luotoja, mutta mantereen lähellä saaret ovat metsäisiä. Meri on täällä todella karikkoinen ja kivikkoinen, joten väylien ulkopuolella on syytä olla varovainen. Loma-asutusta on turhankin paljon, mutta hienojen maisemien tähden täällä tulee helposti kierreltyä pidempäänkin.


Pori-Uusikapunki-välin keskiosa mobiHiidessä helmikuussa 2024*.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Etelään päin jatkettaessa edessä on viitisen kilometriä avomeren laitaa ennen kaakkoon kurottavaa Eurajoensalmea, joka on nimestään huolimatta 8 kilometriä pitkä ja reilun kilometrin levyinen lahti. Sen keskeinen nähtävyys ja samalla retkisatamien ryväs löytyy Kaunissaaresta. Saaren kaakkoiskärki on saaressa aikoinaan toimineen sahan hylkypuun läjityspaikka ja sen ”maa-aines” on sataprosenttisesti vanhaa hylkypuuta. Myös rannat ovat pelkkää puusälää ja rannoilla on runsaasti kaatuneita puita, jotka eivät varmaankaan ole saaneet riittävää tukea juurilleen hylkypuun seasta. Kaunissaaren etelälaiturin tuntumassa on sahan vanhoja perustuksia sekä paikan historiasta kertovia infotauluja.

Olkiluodon ja mantereen välistä pääsee sameavetisen Karhunkarinrauman kautta kookkaiden saarien muodostamaan, noin 8 kilometriä pitkään ja 7 kilometriä leveään tiheään saaristoon. Sen pohjoiskulmalla on Olkiluodon ydinvoimaloiden muodostama kokonaisuus ja lounaasta sitä rajoittaa Nurmeksen suurikokoinen saari. Tässä sisäsaaristossa rannat ovat avomeren suunnalla enimmäkseen ruovikkoisia ja mantereen lähellä myös runsaskasvustoisia – etten jopa sanoisi punkkisia pusikoita – joten ne eivät varsinaisesti houkuttele rantautumiseen. Vähäiset kalliot ovat puolestaan korkeita ja jyrkkärantaisia. Mökkejä on runsaasti, mutta niin on myös retkisatamia, joten taukojen pito kyllä onnistuu.

Omenapuumaansuntti toukokuisessa vehreydessään. Uusi ruovikko on vielä matalaa ja edellisvuotiset korret nousevat vielä reippaasti uutta kasvustoa korkeammalle. Loppukesästä näkyvyys onkin sitten jo huonompi.

Rauman edustalla saaristo harvenee. Mantereen lähellä saaret ovat metsäisiä ja niissä on usein kapea kivikkoinen rantavyöhyke, jossa paikoin jyrkkärantaisia kallioita. Loma-asutusta on yllättävän vähän. Ulkosaaristo koostuu enimmäkseen matalista ja loivista kalliosaarista – vähäiset puut etsivät suotuisia kasvuolosuhteita saarten suojaisilta länsilaidoilta. Näkymät ovat siis varsin merellisiä.

Kuuskajaskarin entisellä linnakesaarella on puolustusvoimien jäljiltä muun muassa rannikkotykkejä ja valvontatorneja, joihin pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Alueella kulkee myös saaren historiaan ja geologiaan opastava polku. Vierassataman lisäksi saarella on monenlaisia matkailupalveluja. Saareen on vuoroveneyhteys ja sen myötä runsaasti kävijöitä.

Ulommaiselta, tuulenpieksämältä ja vähäpuustoiselta, ihan kohtuullisen kokoiselta kalliosaarelta löytyy Kylmäpihlajan majakka. Majakka on valmistunut vuonna 1953 eli edustaa uudempaa, suorakulmaista tyyliä, joka ei oikein vastaa meriromanttista näkemystä majakan oikeasta ulkomuodosta. Majakassa on ravintolapalvelut ja hotellitasoinen majoittumismahdollisuus. Tornin alemmalle näköalatasanteelle on mahdollista kavuta sisäkautta, mutta lyhtykojun edessä olevalle ylemmälle tasanteelle ei yleisöllä ole pääsyä. Kylmäpihlajalle on säännöllinen vuoroveneyhteys Raumalta ja siellä liikkuukin paljon matkailijoita.

Teleobjektiivilla kuvattu näkymä Kylmäpihlajan majakan tornista etelän suuntaan. Kuvan keskellä näkyvälle Santakarin pookille on matkaa reilut 4 kilometriä ja vasemmassa laidassa näkyvään Rihtniemennokkaan noin 6 kilometriä. Keli on hyvä – suorilla voi siis mainiosti mennä!

Kylmäpihlajan jälkeen edessä on Rihtniemen ohitus, jossa joutuu melomaan avomeren laitaa toistakymmentä kilometriä. Hyvällä kelillä niemen kärkeen eli Rihtniemennokkaan voi suunnata suoraan selän yli, ja silloin matkan varrelle osuu vuonna 1857 rakennettu, tämän esittelyn alkukuvassa komeileva Santakarin pooki. Pookit eli tunnusmajakat ovat käytännössä valottomia majakoita, jotka ovat aikoinaan opastaneet merenkulkijoita väylien löytämisessä valoisana aikana. Joissain pookeissa on voitu polttaa yöaikaan merkkitulia, mutta varsinaisten valolaitteiden puute erottaa ne majakoista.

Juuri tätä reittiä meloin kaverini kanssa silloin, kun näin Santakarin pookin ensimmäistä kertaa. Vaan tuolloin minä onneton en vielä ymmärtänyt pookien tärkeää merkitystä merenkulun historiassa. Ohitimme Santakarin pookin ehkäpä noin kilometrin päästä sen itäpuolelta, ja kun katsoin sitä vastavaloon, niin ihmettelinpä vain, että mikähän lautahökkeli tuolla oikein on. Myöhemmin olen viisastunut. 

Pori-Uusikapunki-välin eteläosa mobiHiidessä helmikuussa 2024*.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Rihtniemen jälkeen pistää kaakkoon Pyhärantaan ulottuva Mannervesi – noin 12 kilometrin mittainen merenlahti. Sen pohjukka on vähäsaarinen, mutta sen alkupuoliskolla on pitkä, yhtenäinen ja hyvin tiheä pienten ja keskikokoisten saarten muodostama kokonaisuus. Saaret ovat metsäisiä ja enimmältään kivikkorantaisia, mutta paikoin näkyy myös kallioitakin. Loma-asutusta tässä saaristossa on runsaasti, mutta monen pienen luodon toisessa päässä on mukava pieni kallio maatauon pitoon.

Mikäli on syystä tai toisesta tullut meloneeksi Mannervettä Pyhärantaan saakka, niin helposti syntyy houkutus jatkaa Velhovedelle kapeaa ja suojaista vesireittiä Taipaleen, Kuljun ja Lounatkarinpuhdin kautta. Tätä ei kuitenkaan kannata yrittää, sillä reitti on hyvin matala ja lisäksi Vahalanraumassa on maakannas. Niinpä retkivarusteilla lastatun kajakin reitti kulkeekin ulkokautta ohi Pitkäluodon – joka on nimestään huolimatta käytännössä pitkä niemi.

Hienot merihenkiset nähtävyydet jatkuvat, ja nyt vastassa on vuonna 1757 rakennettu Lyökin pooki. Kivirakenteisena se on Suomen vanhin säilynyt pooki ja itse asiassa Suomen vanhin tunnettu kiinteä merimerkki. Lyökin pooki on myös säilynyt varsin hyvin alkuperäisessä asussaan – seikka, jota ei valitettavasti voi sanoa kaikista vuosisatojen mittaan useaan otteeseen kunnostetuista historiallisista kohteista.

Lyökin pookin näköinen karimerkki kertoo paikallisten arvostuksesta tätä ajan hammasta vastaan menestyksellisesti taistellutta merimerkkiä  kohtaan.

Sillä samaisella retkellä, jolla en vielä ymmärtänyt arvostaa Santakarin pookia sitä ohittaessani, aloin Lyökin pookin kohdalla pikku hiljaa ymmärtämään niiden merkityksen. Silloin Santakari oli kuitenkin jo niin kaukana takana päin, että virheen korjaaminen oli sillä reissulla mahdotonta. Sittemmin olen käynyt korjaamassa virheeni ja tehnyt Santakarille sen arvon mukaisen kohteliaisuuskäynnin.

Lyökin itäpuolella sijaitsevat Velhovesi ja Ruotsinvesi ovat alun perin merta, mutta ne on padottu 1960-luvulla makeavesialtaaksi, josta muun muassa Uusikaupunki saa vesijohtovetensä. Altaan yhdistää mereen kaksi narusta vetämällä toimivaa itsepalvelusulkua: Vintrinrauman ja Järvenkarin sulut. Muut aiemmin mereen yhteydessä olleet salmet on padottu pengerteillä. Kiskotuksella ja vetolavetilla varustettu Korsaaren ylivetopaikka tarjoaa kolmannen yhteyden merelle, mutta sen kunto saattaa aiheuttaa yllätyksiä, joten järkevämpää on käyttää sulkuja.

Makeavesiallas koostuu parista isosta selästä, joiden välissä on pienehkö mutta mukava saaristo. Rannat ovat enimmäkseen kivikkoisia ja ruovikkoisia, mutta näkyypä väliin jokunen kalliokin taukopaikaksi. Kaiken kaikkiaan makeanveden altaalla on hyvin samanlaista kuin meren puolella sisäsaaristossa – ja sitähän tämä asiallisesti ottaen onkin. Maisemia enemmän pisteitä voikin antaa sille tunteelle, että pääsee melomaan uusikaupunkilaisten juomavesisäiliössä. Makeavesialtaan vesi on yllättävän sameaa siihen nähden, että siitä otetaan lähiseutujen hanavesi.


Mainio maatauon paikka makeavesialtaalla.

Uudenkaupungin edustan sisäsaaristossa on metsäisiä, kivikkorantaisia saaria. Paikoin näkyy myös mukavan näköisiä pieniä, loivia ja matalia kallioita. Loma-asutusta on jonkin verran, mutta vähän kauempana mantereesta löytyy helposti maatauon paikkoja. Ulommaksi siirryttäessä saarten puusto vähenee ja vastaan tulee yhä aukeampia matalia kalliosaaria. Samalla saaristo harvenee ja tuulet saavat yhä enemmän tilaa aaltojen kasvattamiseen. Käymisen arvoinen nähtävyys on avomeren laidalla sijaitsevan Putsaaren pieni, lukitsematon, ilmeisesti 1600-luvulta peräisin oleva Piilokirkko. Se on rakennettu syvän kalliorotkon pohjalle ja jää helposti huomaamatta ellei tiedä sen olemassaolosta.

Alastalon salistakin tutun Seksmiilarin toisella laidalla komeilee korkea ja tukeva, punavalkoraitainen, vuonna 1833 valmistunut Isokarin majakka, jonne on ulommilta saarilta avomerimatkaa lähestymissuunnasta riippuen 5-7 kilometriä. Metsäisellä Isokarilla on ravintola- ja majoituspalveluja ja sinne järjestetään risteilyjä Uudestakaupungista. Perinteisen ulkomuodon omaavaan majakkaan pääsee sisälle vain oppaan johdolla ja tätä kirjoitettaessa netti kertoo, että opaskierroksia järjestetään kesäaikaan kahdesti joka päivä, mutta tokihan tällaiset tiedot on syytä tarkistaa aina ennen retkelle lähtemistä.

Isokarilta on Flatun pookille noin 5 kilometriä ja siitä edelleen Blekungenin pookille reilut 3 kilometriä. Nämä pienikokoiset pookit on rakennettu vuonna 1857 opastamaan merenkulkijoita lähivesien väylillä. Näin koko Pori-Uusikaupunki-väliltä on löytynyt – eri tehtävissä toiminut ja paikkaansakin vaihtanut Ryssäntorni mukaanlukien – viisi majakkaa ja viisi pookia. Siinäpä sitä on upeaa meriromantiikkaa kerrakseen!

Näkymä Uudenkaupungin edustalla sijaitsevan Vasikkaluodonaukon Kalliokarilta luoteeseen. Lähimmän saaren oikealla puolella näkyy Tuusinaukko ja vasemmalla puolella Seksmiilarin laita.

Flatun itäpuolella on upea noin kuusi kilometriä pitkä ja parisen kilometriä leveä pienten luotojen, saarien ja riuttojen sokkelikko, jonka laitaa on todella hieno meloa. Sokkelikkoon kuuluu Juhanöörinriutat ja siitä edelleen itäkoilliseen suuntautuva saariketju aina Vähä-Varestukseen saakka. Alueella on runsaasti vesilintuja, joten saaret on syytä kiertää sen verran kaukaa, että linnut eivät pahemmin häiriinny. Oman kokemukseni mukaan tämä taitaa olla jopa koko Pori-Uusikaupunki-välin komein lintusaaristo.

Kuten alussa tuli mainittua, niin Selkämeren kansallispuistoon kuuluvilla alueilla ei ole erityisiä liikkumisrajoituksia. Metsähallituksen mukaan kansallispuistolle laaditaan myöhemmin järjestyssääntö, jossa muun muassa rajoitetaan maihinnousua tärkeimmille lintuluodoille sekä osoitetaan paikat telttailulle. Tämä kuulostaa järkevältä, mutta ei ehkä kannata pidättää hengitystä tätä odotellessa, sillä järjestyssäännön ”myöhemmin” tehtävästä laatimisesta Metsähallitus on kertonut vuoden 2019 alussa, ja ainakaan kansallispuiston verkkosivuilla ei järjestysääntöä näy tätä kirjoitettaessa eli viisi vuotta myöhemmin.

Pori-Uusikaupunki-välillä on kansallispuiston lisäksi monia luonnonsuojelualueita, mutta en onnistunut löytämään niihin mahdollisesti liittyviä rajoituksia. Toki niin kansallispuistossa kuin muillakin suojelualueilla – samoin kuin kaikkialla muuallakin saaristossa – on lintujen pesimäluodot syytä jättää rauhaan keväästä aina pitkälle heinäkuuhun asti. Ja kyllähän ne linnut tulevat selvästi kertomaan, jos niiden pesimäpaikkoja lähestyy turhan aikaisessa vaiheessa kesää.

Isokarin majakan jyhkeä hahmo nousee viitisenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolelle.

Porin ja Uudenkaupungin välillä on satakunta kilometriä, mutta suorilla meloen jää kyllä paljon näkemättä. Kaikkien majakoiden ja pookien kautta kulkeminen kasvattaa matkan 140 kilometriin, ja saaristosokkeloissa kierteleminen nostaa lukeman helposti 200 kilometriin. Retkeä voi pidentää vielä tästäkin tekemällä reitistä ympyrälenkin, jolloin toiseen suuntaan voi kulkea sisäsaaristossa ja toiseen ulompana. Toki retkeä voi jatkaa myös pohjoiseen Ouran saariston suuntaan tai etelään Kustavin suuntaan, joista molemmista on omat esittelynsä. Blekungenin pookilta ei ole montakaan kilometriä mielenkiintoiselle Katanpään linnakesaarelle sekä upeaan Lanskerin saaristoon, joista kummastakin on kerrottu Kustavin suunnan esittelyssä. Hyvät melontakohteet eivät tällä suunnalla tosiaankaan lopu kesken.

Lyhyemmillekin retkille löytyy Pori-Uusikaupunki-väliltä hienoja kohteita. Esimerkiksi Otanmaan venesatamasta voi tehdä kierroksen joko pohjoiseen Kaunissaaren suuntaan tai länteen Nurmeksen suuntaan. Kelistä riippuen retken voi ulottaa ulkomeren puolelle tai pysytellä saarten suojassa. Niin tai näin, niin viikonloppuretkelle löytyy mukavia maisemia ja useita retkisatamia – ja kaikki tämä varsin suojaisissa olosuhteissa. Ja kun heikkotuulinen korkeapaine asettuu Suomen ylle, niin silloin voi tehdä vaikkapa hienon pooki- ja majakkakierroksen Uudenkaupungin edustalla. Mahdollisuuksia kyllä riittää useammallekin mieleenpainuvan upealle retkelle.

Retkisatamia on Pori-Uusikaupunki-välillä lukumääräisesti paljon, mutta ne esiintyvät harmillisesti ryppäinä. Niinpä vastaan tulee pitkiäkin pätkiä, joissa ei ole ensimmäistäkään retkisatamaa. Onneksi telttailu on jokamiehenoikeuksien perusteella sallittua käytännössä kaikilla rakentamattomilla rannoilla – toki lintuluotoja lukuun ottamatta.


Yöpyminen luonnossa Uudenkaupungin edustalla. Kuva on vuoden 2007 retkeltä, jolloin mobiHiisi ei vielä ollut opastamassa retkisatamiin.

Kauppoja on reitin päätepisteiden lisäksi Raumalla, Pyhärannalla, Pyhämaalla ja Kammelassa, joissa kaikissa kauppa on noin puolen kilometrin päässä rannasta. Autopaikkojakin löytyy, joskin monille kaupunkien läheisyydessä oleville pysäköintialueille näyttää pikku hiljaa ilmestyvän erilaisia rajoituksia. Näiden perässä ei mobiHiisikään tahdo pysyä.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Selkämeren kansallispuistosta sekä seuraavista saarista: Säppi, Kuuskajaskari, Kylmäpihlaja, Vähä-Haurunen ja Isokari.

Pori-Uusikaupunki-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Pori-Uusikaupunki-väli (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet
Leiriytymismahdollisuudet⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat⭐⭐⭐⭐


* Näytönkaappausta käsitelty esittämällä kerralla useampi avonainen selityslaatikko (vaikka mobiHiidessä voi olla auki vain yksi laatikko kerrallaan) sekä siirtämällä laatikoita tarvittaessa sivusuunnassa.



Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

24 tammikuuta 2024

Kotala-Virrat

 

Kotala-Virrat: Suojaisia vesiä ja kalliosaaria omatoimisulutuksella

Jorma "Saja" Sajaniemi

Pirkanmaan pohjoislaidalta löytyy Virtain ja Kotalan väliltä sadan kilometrin lenkki, joka täydentyy ympyräksi 15 kilometrin autoilulla. Pääosin varsin suojaisen reitin varrelle osuu monia hienoja maisemia, runsaasti komeita kallioita sekä hyvässä iskussa oleva käsikäyttöinen sulkukanava. Retkeä pystyy helposti pidentämään tekemällä lyhyemmän tai pitemmän lisälenkin Ruoveden suuntaan.

Kokemäenjoen vesistössä ei ole kuin yksi aito ympyräreitti, Iharin kierros, josta on oma kuvauksensa. Autosiirtymän vaatimia vajaita lenkkejä löytyy sitten useampiakin: esimerkiksi Tampereelta Lempäälän ja Valkeakosken kautta Kangasalle tekee 100+ melontakilometriä, mutta vaatii lopuksi 25 kilometrin maasiirtymän, ja Kukkialta Hauhonselän kautta Pälkänevedelle antaa 70+ melontakilometriä, mutta päätepisteestä on 10 kilometrin maasiirtymä lähtöpaikkaan.

Nyt esiteltävä, Kokemäenjoen vesistön pohjoisosasta löytyvä Kotalan ja Virtain välinen vesireitti Uurasjärvellä ja Iso-Tarjannevedellä (50+ km) vaatii puolestaan täydennyksekseen noin 15 kilometriä maantietä, jotta ympyrän saa sulkeutumaan. 


Kotala-Virrat alapuolisine lähivesineen mobiHiidessä tammikuussa 2024.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Uurasjärven keskivedenkorkeutta on vuonna 2009 nostettu 30 senttimetrillä, mikä on sen verran vähän, että järvimaisemassa sen vaikutusta ei varsinaisesti huomaa. Olennaisempaa onkin se, että järven alin korkeus nousi samassa rytäkässä selvästi enemmän eli 70 senttimetriä, mikä onkin epäilemättä helpottanut vesiliikennettä erityisesti nyt esiteltävälle reitillekin osuvan, matalahkon Siikavirran kohdalla. Vedenkorkeus nostettiin rakentamalla kolme pohjapatoa, joiden ohittaminen käy kätevästi Naurissalmen käsikäyttöisen sulun avulla. Sulun pudotuskorkeus on reilun puolen metrin luokkaa ja se yhdistää Uurasjärven Iso-Tarjanneveteen, jolle pääosa Kotala-Virrat-välistä sijoittuukin.

Iso-Tarjannevesi ulottuu Virtain Herraskosken kanavalta Ruoveden Muroleen kanavalle ja kattaa useita samassa vedenkorkeudessa olevia, mutta omilla nimillään kulkevia järviä: mm. Vaskiveden, Tarjanteen ja Ruoveden. Iso-Tarjannevesi on korkeimmillaan tyypillisesti toukokuun lopulla ja laskee siitä sitten tasaisen jyrkästi tuollaiset 70 senttimetriä syyskuun alkuun mennessä. Paikalliset asukkaat ovat kokeneet veden olevan loppukesäisin niin matalalla, että se haittaa heidän mielestään järven virkistyskäyttöä. Asiasta tehtiinkin 2020-luvun alussa alueen asukkaille ja mökkeilijöille suunnattu kysely, jonka tulosten pohjalta on tarkoitus suunnitella mahdollisia toimenpiteitä Iso-Tarjanneveden vedenpinnan nostamiseksi.

Melojalle ei vedenkorkeuden vaihteluilla ole näillä vesillä kuitenkaan olennaista merkitystä. Toki loivat rannat ovat kauniimpia korkealla vedellä, mutta karikoita on Iso-Tarjannevedellä sen verran harvassa, että niiden takia ei tarvitse loppukesää mitenkään erityisesti vältellä. Uurasjärven puolella tapahtunut vedenkorkeuden nosto on puolestaan parantanut liikkumismahdollisuuksia Naurissalmen sulun ja Siikavirran välisillä, matalilla vesillä. Melontaa haittaavia kiviä onkin koko reitillä varsin vähän ja nekin yleensä ilmeisissä paikoissa, joissa jo rannan kivikkoisuutta katsomalla arvaa kivien jatkuvan myös järven puolella.

Siikavirta kesä-heinäkuun vaihteessa. Virtausta ei juurikaan ole ja väylä on muutenkin melojan kannalta mainiossa kunnossa.

Kotala-Virrat-välin voi meloa kumpaan suuntaan tahansa. Iso-Tarjanneveden puolella salmet ovat leveitä ja virtaukset vastaavasti heikkoja, joten siellä ei melontasuunnalla ole väliä. Uurasveden puolella on sen sijaan jonkin verran virtausta  – erityisesti Siikavirran kohdalla – mikä puoltaa Kotalan valintaa lähtöpaikaksi.

Yhdellä autolla liikkeellä oleville on Kotala luonnollinen lähtöpaikka myös sen takia, että Virroilta on helpompi saada taksi kuin Kotalasta. Kotalan ja Virtain välillä kulkee myös noin kerran viikossa asiointiauto, jonka aikataulu löytyy kunnan sivuilta. Lisäksi koulupäivinä tätä väliä kulkee bussi, mutta koulujen kesäloman aikana ei busseja taida tällä välillä liikkua ollenkaan.

Käydäänpä siis väli läpi kiertämällä reitti myötäpäivään Kotalasta Virroille.


Keltasalon ja Sossan välinen salmi Kotalan venesataman lähettyvillä.

Kotalasta lähdettäessä on Uurasjärvellä suojaista saaristoa ja runsaasti kallioisia rantoja sekä kalliojyrkänteitäkin, mutta myös ruovikkoisia rantoja. Uurasjärveä ympäröivät monet korkeat mäet ja vuoret antavat järvelle hienon yleisilmeen. Järven länsiosassa, Uurasselällä, kallioita on selvästi vähemmän ja niiden sijaan ruovikkoiset ja kaislikkoiset rannat lisääntyvät. Tunnelmallisen Siikavirran jälkeen reitti kurvaa vielä ennen Naurissalmea enimmäkseen matalalle Hauhusselälle. Rantoja reunustaa tiheä ruovikko, ja selkä itsekin on kasvanut paikoin umpeen. Samalla maisema mataloituu kaikin puolin. 

Uurasjärven kalliot ovat lähes järjestään sen verran jyrkkiä, että maihinnousu niille on hankalaa. Kun merkittyjä maihinnousupaikkoja ei ole, ja loivemmilla rannoilla on usein mökkejä, niin taukopaikkojen löytäminen on työlästä. Uurasselällä maihinnousua haittaa puolestaan rantojen kasvillisuus. Koko järven ainoa virallinen tulipaikka, Kavonlahden laavu, sijaitsee entisen rautatien varressa jyrkän ja korkean harjanteen laella, jonne on hankala kiivetä rannasta. Lisäksi laavun ympäristössä on rautatien kyllästetyistä pölkyistä lähtevä voimakas kreosootin haju, joten laavu on parhaimmillaan varmaankin moottorikelkkailijoiden talvisena taukopaikkana.

Naurissalmen käsikäyttöiseltä sululta löytyy yksityiskohtainen ohjeistus, ja lisäksi vesiluukkujen avaaminen sekä sulkeminen onnistuu helposti säätöpyörien avulla (kts. alkukuva). Sulkuporttien liikkeelle saaminen voi olla yhden hengen voimin hieman haastavaa. Paikalla käy kuitenkin yllättävän tiheään sulun ihmettelijöitä, joilta voi pyytää apua, jos on yksin liikkeellä ja omat voimat eivät satu riittämään.

Maisemien puolesta Uurasjärvellä viihtyisi kyllä pitempäänkin, mutta kelvollisten taukopaikkojen niukkuus ja retkisatamien olemattomuus luovat paineita siirtyä Iso-Tarjanneveden puolelle, jossa retkisatamien tilanne on historiallista perua Uurasjärveä selvästi parempi.

Tampereelta Virroille johtavalle vesireitille rakennettiin nimittäin joskus 1980-luvun kieppeillä retkisatamien ketju. Vietin noihin aikoihin kesälomiani Ruoveden suunnalla ja muistan hyvin, miten paikalliset asukkaat pitivät asiaa omituisena: ”On se kumma. Siellä ne pystyttää saariin rakennuksia kaupunkilaisten käyttöön – ja saavat sitten vielä käyttää niitä ihan ilmaiseksi!” Nämä ”rakennukset” – eli grillikatokset, liiterit, nuotiokehät ja turhan harvasta paikasta löytyvät käymälät – alkavat nyt olla mikä missäkin kunnossa, mutta toki ne tarjoavat edelleen yöpymisverkoston melojienkin käyttöön. Kunnostamista ja uusimista monet kyllä kaipaisivat, mutta ei auta valittaa.

Tarjanteen keskiosan saaristoa.

Naurissalmen eteläpuolella aukeava Tarjanne koostuu suurehkoista selistä ja toisistaan selvästi erillään sijaitsevista saarista, joten sokkelosaaristoa ei synny ja yleisvaikutelma on avara. Selillä on pituutta 5-7 kilometriä ja pariinkin paikkaan pystyy piirtämään reilun 10 kilometrin mittaisen, vettä pitkin kulkevan suoran viivan. Siinä missä Uurasjärvellä ei tuuliennusteita tarvitse paljoa vilkuilla, on Tarjanteella oltava jo tarkkaavaisempi.

Kallioita on Tarjanteella mukavasti, mutta Uurasjärven tapaan ne ovat enimmäkseen sen verran jyrkkiä, että maihin pääseminen on hankalaa. Kallioiden välissä on paikoin pieniä hiekkapohjaisia poukamia helpottamassa maatauolle nousemista. Matalalla vedellä näissä kohdin on hiekkarantojakin, mutta korkealla vedellä niiden huomaaminen on vaikeampaa ja silloin täytynee tyytyä mobiHiidestä löytyviin hiekkapohjukoihin. Tarjanteen komeimmat kalliot löytyvät Siperia-saaren lounaisrannalta. Mökkejä on Tarjanteella runsaasti, mutta vapaitakin rantoja löytyy.

Virroille vievä reitti lähtee länteen, Visuveden suuntaan, heti Tarjanteen pohjoisosasta, mutta sen verran mukavan näköistä Tarjanteella on, että jonkinlainen lisäkoukkaus kannattaa tässä vaiheessa tehdä. Hyvä ratkaisu on kiertää Siperia ja käydä samalla vaikkapa yöpymässä jossain järven keskiosan saarista. Lisähoukutteeksi on Tarjanteen eteläpäässä tarjolla myöskin loivia kallioita, joita ei järven pohjoispäässä juuri näe. 

Visuveden länsipuolella sijaitseva Visuselkä ei jätä erikoisempia muistijälkiä vaikka jokunen kallioinen saari sieltäkin löytyy. Sen sijaan Rasvasaaren ympäristössä on hienoja, rouhevia kallioita, joista upein taitaa olla Vähä-Romppaan jyrkänne. Tällä kohdalla on koko reitin hienoimmat maisemat  ja aikaa kannattaakin käyttää saarten kiertelyyn! Mökkejä on kyllä runsaasti, mutta korkeiden kallioiden päällä sijaitsevat mökit vain lisäävät paikan epätodellista tunnelmaa.

Vähä-Rompas tarjoaa ohikulkijan ihailtavaksi hienon kalliojyrkänteen, jossa on jännittävän värinen, tasainen lohkeama-alue.

Vaskiveden puolella maisema on sitten tavanomaista: ruovikkoisia rantoja ja jokunen kallio siellä täällä. Vaskisalo kannattaa kiertää länsipuolelta Koronselän kautta eikä itäpuolelta matalan ja kovin ruovikkoisen Ristinveden kautta. Juuri ennen Virroille tuloa veneväylä haarautuu Herraskosken sulkukanavan kautta Toisvedelle. Aivan kanavan kyljessä on Virtain perinnekylä, mutta muuten ei Toisvedellä ole mitään mainittavampaa nähtävää.

Kaiken kaikkiaan Kotala-Virrat-väli on puhdas luontokohde, jossa ei ihmiskäden tuottamia erityisnähtävyyksiä ole. Toki Naurissalmen käsikäyttöisen sulun operoiminen voi tuntua nähtävyydeltä sellaisesta, joka ei aiemmin ole itse itseään suluttanut – käsikäyttöisiä omatoimisulkujahan ei kovin monessa paikassa ole. Alueen luonnonrauhaa rikkoo silloin tällöin alueella kuuluvat ilmavoimien harjoituslentojen varsin voimakkaat äänet.

Vaikka reitin maisemat ovatkin monin paikoin hienoja, niin varsinaisia luonnonsuojelualueita on reitin varrella yllättäen hyvinkin vähän. Niinpä jokamiehen oikeuksia voi hyödyntää lähes kaikkialla – tietenkin edellyttäen, että löytää paikan, missä pääsee nousemaan maihin.

Tampere-Virrat väliltä löytyy vielä vanhoja rantautumispaikoille opastavia numerotauluja – kuvassa Vaskisalon retkisataman rannassa oleva numero "43" kesällä 2023. Vaan mistäköhän vielä löytyisi luettelo näistä rantautumispaikoista?

Suorilla melottuna Kotala-Virrat tekee noin 50 kilometriä. Matkaa on helppo pidentää lisäämällä reittiin kiertelyä Uurasjärven komeassa saaristossa (5+ kilometriä) ja tekemällä lenkki Tarjanteella (20+ kilometriä). Tarjanteelta voi vielä jatkaa etelään ja käydä vaikkapa Ruovedellä, mikä lisää matkaa edelleen 25 kilometrillä. Tokihan vettä jatkuu etelän suuntaan aina Tampereelle saakka, mutta Muroleen kanavan jälkeen alkavat Näsijärven suuret selät.

Kauppoja ei matkan varrella ole muualla kuin Visuvedellä, ja sielläkin rannasta joutuu kävelemään kaupalle vajaan kilometrin sivunsa. Uurasjärven vesi on vahvasti humuspitoista eli kovin ruskeaa, eikä Iso-Tarjanneveden vesikään ole kovin kirkasta. Pohjaslahden venesataman vesipistekin löytyy hieman syrjästä, joten vettä on hyvä olla lähteissä mukana koko retken ajaksi. 

Autopaikkoja on reitin molemmissa päissä mukavasti. Virroilla ei kannata yrittää jättää autoa matkustajasatamaan vaan lahden pohjukkaan urheilutalon puolelle.

Kotala-Virrat-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Kotala-Virrat (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet⭐⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto⭐⭐
Lähtöpaikat⭐⭐⭐⭐⭐



Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.



28 joulukuuta 2023

Rahjan saaristo

Rahjan saaristo: kompakti alue avomeren syleilyssä

Jorma "Saja" Sajaniemi

Kalajoen lounaispuolella sijaitseva Rahjan saaristo tarjoaa meriluonnon kaikki vyöhykkeet tiiviissä paketissa luonnon ystävän nautiskeltavaksi. Alue koostuu pienestä, hyvin suojaisesta vesialueesta sekä sitä suojaavasta, ympärysmitaltaan parinkymmenen kilometrin mittaisesta saaresta, jonka kiertäessään joutuukin sitten pakosti myös avomeren puolelle. Hyvä palveluvarustus tekee Rahjan saariston houkuttelevaksi viikonloppuretken kohteeksi.

Perämeren saaret keskittyvät pääosin Merenkurkun tuntumaan, kun taas Kokkolan pohjoispuolelta löytyy saaria hyvin vähän ja suojaista saaristoa vielä vähemmän. Yksi harvoista suojaistakin vettä tarjoavista paikoista on Rahjan saaristo Kalajoen lounaispuolella. Alue on kyllä kovin pieni – tosin Perämerellä sijaitsevaksi saariryhmäksi suuri. Rahjan saariston luonto on monipuolinen, ja kun alueella on runsaasti retkisatamia ja lähtöpaikkojakin löytyy mukavasti, niin ei ihme, että alue on melojien piirissä tunnettu retkikohde

Rahjan saaristo on tyypillistä loivaa maankohoamisaluetta: vedet ovat matalia ja erittäin kivikkoisia, saaret ovat matalia ja kivikkoisia ja niissä on merestä hitaasti irtautuvia kivikkoisia kluuvijärviä. Avomeren laidalta löytyy onneksi myös mukavia matalia kallioita. Oman lisänsä luonnon monimuotoisuuteen tuo alueen itälaidalla oleva Siiponjoen suisto, johon on kasautunut joen mukanaan tuomaa hiekkaa. Rahjasta löytyykin kaikki meriluonnon vyöhykkeet, mikä on Perämerellä hyvin harvinaista.

Tällaiset näkymät saavat kyllä katseen kääntymään merikartan suuntaan ja pohtimaan: ”Löytyisiköhän tästä lähistöltä edes jotenkin oikeaan suuntaan kulkevaa veneväylää?”

Melojan kannalta Rahjan saaristo on jossain määrin tyly. Kivikkoiset vedet vaativat jatkuvaa tarkkaavaisuutta, joten pienveneväylät ovatkin houkutteleva vaihtoehto silloin kun sellaisia sattuu olemaan käytettävissä. Maihin on useimmiten vaikea päästä, koska rantojen kivikkoisuus ja louhikkoisuus sekä paikoin runsas vesikasvillisuus tekevät rantautumisesta usein hankalaa – ellei jopa mahdotonta.

Matalat saaret näyttävät äkkinäisen silmiin lähinnä pusikoilta, mutta kasvillisuutta paremmin ymmärtävälle alue onkin sitten aarreaitta. Merestä nousevan maaperän tarjoamat kasvuolosuhteet muuttuvat ajan myötä, jonka seurauksena myös lajistossa on vaihtelua. Kluuvijärvet saavat aika ajoin suolapurskauksia merenpinnan korkeusvaihteluiden myötä, ja järvien kasvillisuus reagoi suolapitoisuuden muutoksiin jatkuvasti. Siiponjoen suojaisessa suistossa veden suolapitoisuus muuttuu varsin hitaasti, mikä näkyy myös alueen kasvistossa.

Rahjan saaristo mobiHiidessä joulukuussa 2023.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Rahjan saariston suojainen osa on pituudeltaan noin kuusi kilometriä ja leveyttä sillä on vain kaksi kilometriä, joten kovin pitkään siellä ei jaksa pyöriä. Tälle suojaiselle alueelle pääsee suoraan lähtörannoista ja siellä on useampikin retkisatama, joten kovemmankin kelin sattuessa retken kyllä saa tehtyä, mutta melontamatka jää silloin väistämättä kovin lyhkäiseksi.

Suojaisen alueen rajaa idässä ja etelässä manner sekä lännessä alueen ainoa reilumman kokoinen saari, Pappilankari, joka aukeaakin sitten muilta syrjiltään avomerelle. Pappilankarin kiertäminen tekee noin 20 kilometriä, ja siinä tulee samalla kuljettua myös edellä kuvatun suojaisen osan läpi. Niinpä yli 30 kilometrin retken tekeminen alkaa vaatia jo aikamoista sukkulointia pikkusaarten ympärillä. Viikonloppuretkeä pitempään reissuun Rahjan saaristoon ei siis kannata lähteä.

Mutta merellä kun ollaan, niin tokihan retkeä voi jatkaa niin pohjoiseen kuin eteläänkin, mutta molemmissa suunnissa joutuu saarten puutteessa kulkemaan väkisinkin pitkän matkan avomeren laitaa. Pohjoisessa seuraavat saaret – ja samalla myös seuraavat retkisatamat – taitavat löytyä vasta Raahen kohdalta eli noin 60 kilometrin päästä. Etelän suuntaan täytyy vastaavasti matkata tuollaiset 35 kilometriä ennen seuraavia retkisatamia. Etelään mentäessä joutuu lisäksi ohittamaan Lohtajan Vattajanniemen, mikä ei kuitenkaan onnistu kovapanosammuntojen aikana.

Vattajanniemen kärjessä sijaitseva Ohtakarin kalastajakylä on turistien suosiossa ja sinne tulee Rahjan saaristosta tuollaiset 15 kilometriä. Matkan varrella on Himangan edustan kovin tiheästi mökitetty saarirypäs.

Rahjan saaristo on maaperältään enimmäkseen monenkokoisia kiviä sisältävää moreenia. Aallot ovat vieneet pienimmän aineksen pois, ja niinpä rantojen kivikot tekevät rantautumisen hankalaksi. Pitkät, luoteiskärjistään kallioiset niemet ovat seudulle tyypillisiä.

Loma-asutusta on Rahjan saaristossa paikoin runsaasti. Alueelta löytyy kyllä myös pitkiä pätkiä rakentamattomia rantoja, mutta koska maihinnousu on monesti haasteellista, niin taukopaikan etsimiseen kannattaa varata aikaa.

Alueen koon huomioiden Rahjan saaristossa on todella runsaasti retkisatamia ja lisäksi telttailu on jokamiehenoikeuksien perusteella sallittua lähes kaikkialla. Alueella on kuitenkin pienehköjä rajoitusalueita, joissa vesillä liikkuminen ja maihinnousu ovat kiellettyjä huhtikuun puolestavälistä heinäkuun loppuun. Nämä alueet selviävät esimerkiksi Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyvästä Rahjan saariston esitteestä.

Erityisiä nähtävyyksiä ei Rahjan saaristossa ole. Ulkokallan majakallekin joutuu melomaan avomerta pitkin 15 kilometriä sivunsa. Välin ainoa saari on Maakalla, josta löytyy kalastajakylä ja vanha kirkko. Näillä kahdella saarella on Ruotsin vallan ajalta periytyvä ”itsehallinto”, joka tosin tarkoittaa nykyään vain sitä, että valtio on antanut omistamansa maapohjan hallintaoikeuden paikallisille kalastajille. Mutta kovin ulkona nämä saaret kyllä ovat.

Alueella ei ole kauppoja, mutta sellaisia tuskin viikonloppuretkellä tarvitseekaan. Lähtöpaikkoja on hyvin.

Venekarin autiotupa sijaitsee suojassa avomereltä ja sille pääsee Konikarvon satamasta suojaista kolmen kilometrin reittiä Koivumällän takaa koukkaamalla. Suorilla matkaa satamasta tuvalle on vain noin kaksi kilometriä.

Omassa itä-suomalaisessa mielessäni Rahjan saaristo vertautuu Ouran saaristoon, josta on oma esittelynsä. Molemmat ovat pieniä, maankohoamisen synnyttämiä, matalia ja kivikkoisia alueita, jotka ovat maisemallisesti samantyyppisiä – vaikka niiden etäisyys toisistaan onkin 300 kilometrin luokkaa. Ouran saaristo koostuu pienemmistä ja monilukuisemmista saarista kuin Rahja, joten siellä on selvästi enemmän sokkeloisia saarten välejä koluttavaksi. Sen lisäksi Ouran saaristossa on muutama erityinen nähtävyys, josta merkittävin on ehdottomasti Ouran pooki. Rahjan saaristossa ei yksittäisiä erityisnähtävyyksiä ole, mutta sen luonto on puolestaan monipuolisempi kuin Ouran saaristossa. Rahjan saaristossa on myös selvästi enemmän retkisatamia ja pääsy lähtörannasta suoraan suojaiselle alueelle.  Ouran saaristoon päästäkseen on ensin ylitettävä sinänsä lyhyt, mutta avomeren aalloille altis osuus.

Rahjan saaristosta löytyy lisätietoa Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.

Rahjan saariston melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Rahjan saaristo (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto
Lähtöpaikat⭐⭐⭐⭐⭐



Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.


20 marraskuuta 2023

Inarijärvi

 

Inarijärvi: Lapin lumoa ja kivikkoisia saaria

Jorma "Saja" Sajaniemi

Inarijärvi tunnetaan Suomen toisella laidalla sijaitsevan Saaristomeren tapaan melojien mekkana: onhan Inarijärvi Suomen pohjoisin tasaisten vesien melontapaikka ja oikeastaan ainoa, joka tarjoaa aitoja Lapin maisemia. Lisäksi Inarijärven eteläosissa on runsaasti retkisatamia sekä suojaisia reittejä pohjoispään tarjotessa puolestaan erämaisempaa kokemusta. Kivikkoa riittää kaikkialla.

Inarijärvi on Suomen kolmanneksi suurin järvi ja siltä löytyykin laajoja selkiä, joissa tuuli pääsee nostamaan aaltoa vapaasti yli 20 kilometrin matkalta. Löytyypä järveltä jopa 34 kilometriä pitkä suora, joka läpäisee niin Kasari- kuin Vasikkaselänkin. Inarijärven eteläosan kattavalla, varsin suositulla Inarin retkeilyalueella on runsaasti saaria ja sokkeloisiakin vesiä, mutta kyllä sielläkin aalto pääsee monin paikoin kasvattamaan korkeuttaan kymmenenkin kilometrin päästä. Inarijärvellä retkeillessä onkin seurattava sääennustuksia ja tutkittava karttaa hyvinkin tarkkaan.

Vaikka Inarijärvi sijaitsee Pohjois-Lapissa ja sen ympäristössä kohoaa tuntureita, niin järvi itse on vain 119 metrin korkeudella merenpinnasta – toisin sanoen matalammalla kuin esimerkiksi Oulujärvi (122 m), Koitere (143 m) tai vaikkapa Kitkajärvet (240 m), joista kaikista on omat esittelynsä tällä sivustolla. Tunturit jäävätkin usein järveä ympäröivien vaarojen taakse, vaan komeitahan Inarijärven maisemat joka tapauksessa ovat.

Kaikunuoran Punaiselta tuvalta näkyy hyvällä säällä Muotkatuntureille reilun 60 kilometrin päähän.

Inarijärvi laskee Nellimin pohjoispuolelta alkavaa Paatsjokea pitkin Barentsinmereen. Venäjä ja Norja ovat valjastaneet joen voimalaitoksillaan, joiden takia Inarijärven vedenkorkeutta säännöstellään. Kesäkauden aikana vaihtelu on kuitenkin varsin pientä, ja lisäksi vesi on kesällä lähes korkeimmillaan. Jäät lähtevät vasta touko-kesäkuun vaihteen tuntumassa, jonka jälkeen vesi nousee yleensä muutamassa viikossa tuollaiset 25 senttimetriä pysyen sitten samalla korkeudella aina lokakuulle saakka. 

Vedenkorkeutta tärkeämpi seikka retken ajankohdan valitsemiseen onkin hyttystilanne. Pahimpaan aikaan kesä-heinäkuussa ilma on sakeanaan verenhimoisia hyönteisiä, mutta elokuulle siirryttäessä tilanne yleensä helpottaa. Omat kaksi Inarijärven retkeäni olen tehnyt elokuun alkupuolella ja kummallakaan kerralla hyttysistä ei ollut oikeastaan mitään haittaa. Myöskään kesäkuun alkupuolella hyttysiä ei juuri ole, mutta silloin järvivesi on todella kylmää, ja pahimmillaan jäät eivät ole vielä edes lähteneet.

Inarijärvellä on syytä varautua suurilta seliltä korkeana kurvaavaan aallokkoon, joka pääsee etenemään saarten välisiä, pitkiä ja leveitä salmia pitkin. Tässä ollaan tulossa ihanan heikkotuulisena aamuna Kasariselän laidalle.

Inarijärven yleisilme koostuu suurista selistä sekä kivikkoisista, metsän peittämistä saarista. Matalissa saarissa metsä on usein tiheää ja tekee pusikkoisen vaikutelman, mutta kallioisemmissa ja korkeammissa saarissa metsä on harvempaa ja männytkin pääsevät kasvamaan mukavamman näköisiksi. Kallioiden kivilaji on väriltään varsin tummaa, ja kun niiden pinnat ovat monesti rosoisia ja karkeita, niin kalliot tekevät usein varsin rouhevan vaikutelman. Jokunen pieni silokalliokin löytyy hyvällä onnella kahvitauon pitoon.

Korkeampia kallioita on järven eteläosissa varsinkin Leviän ja Hoikan Petäjäsaaren ympäristössä, joka onkin retkeilijöiden erityisesti suosimaa aluetta. Varsinaiset kalliojyrkänteet sijaitsevat tyypillisesti hieman sisempänä saarissa ja jäävät siten metsän katveeseen. Hiekkarannat ovat kortilla ja niitä löytyy lähinnä vain järven eteläosaan laskevien suurten jokien suilta. Järven pohjoispäässä saaret ovat enimmäkseen matalia.

Partakon tasolta alkaen Inarijärven pohjoispää kuuluu vuonna 1991 perustettuun Vätsärin erämaa-alueeseen. Erämaa-alueiden tavoitteena on alueiden erämaaluonteen säilyttäminen, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaaminen sekä luonnon monipuolisen käytön kehittäminen. Erämaa-alueet eivät ole varsinaisia luonnonsuojelualueita, mutta ne pyritään säilyttämään sellaisinaan eikä niillä harjoiteta metsätaloutta. Niinpä niiden puusto pääsee kehittymään hyvinkin toisenlaiseksi kuin Inarijärven eteläosissa, joissa metsät ovat enimmäkseen varsin nuoria. Toki eteläpäässäkin näkyy siellä täällä jokunen isompi mänty ja kelo.

Käytännössä koko Inarijärvellä on voimassa Metsähallituksen lupa tulentekoon käyttämällä maassa olevia kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita – ei kuitenkaan alle puolen kilometrin päässä huolletulta tulipaikalta.

Inarijärvi tekee varsin karun vaikutelman, sillä vesikasvillisuutta on hyvin vähän eikä ruovikkoja – joita myös kaislikoiksi kansan suussa kutsutaan – näy juuri lainkaan. Järvikaislan levinneisyysalue ei sen puoleen edes ulotu näin pohjoiseen. Heinämäisiä saroja näkee runsaammin, mutta nekin noudattavat rantalinjaa kapeina kaistaleina eivätkä esiinny leveinä, vaikeakulkuisina tuppaina. Vesikasvien puolesta rantautuminen onkin siis mahdollista tehdä melkein missä vain, mutta rantojen kivikkoisuus onkin sitten toinen juttu.

Kiviä nimittäin riittää niin vedessä ja rannoilla kuin saarissa ja mantereellakin. Eräälläkin kuuden kajakin ja kolmen telttakunnan retkellä meillä oli iltarutiinina hajaantua melonnan päättyessä kuuteen eri suuntaan etsimään paikkaa, johon saisi säällisesti pystytettyä kolme telttaa. Jos joku löysi kelvollisen saaren, niin hän meloi takaisin hajaantumispaikalle ja antoi melalla muille merkin yöpymispaikan löytymisestä. Matkapuhelimia ei voinut käyttää leiripaikan löytymisestä tiedottamiseen, sillä niistä ei ollut tuohon aikaan Inarijärvellä iloa – eikäpä kännykkä vielä nytkään löydä verkkoa järven kaikissa osissa.

Inarijärvellä on muutama erityinen nähtävyyskohde, joista tärkeimmät ovat Korkia-Mauran jääluola sekä saamelaisten pyhät kohteet Ukonselällä. Jääluolaan laskeutuminen on mieleenpainuva kokemus, vaikka luolan pohjalla oleva ”ikijää” saattaakin nykyisin sulaa kokonaan elokuun lopulla.

Inarijärven saarista löytyy sodanaikaisten sotavankileirien jäännöksiä. Tämä saksalaisten ylläpitämä leiri on ollut Andreasnuoran varrella.

Ukonselän Ukko on erikoisen näköinen korkea kalliosaari, jossa on saamelaisten aikoinaan käyttämä uhriluola. Ukko on saamelaisten pyhä paikka ja muinaismuistolain rauhoittama muinaisjäännöskohde. Saareen nousemista ei suositella, ja joka tapauksessa siellä tulee liikkua saarta kunnioittaen.

Ukonselällä on myös kaksi saamelaisten vanhaa hautausmaata: Ukon vieressä sijaitseva hiekkarantainen Hautuumaasaari sekä siitä reilut kolme kilometriä lounaaseen sijaitseva Vanha Hautuumaasaari. Liikkuminen on näissä saarissa sallittua – toki niiden pyhän arvon huomioiden.

Mielenkiintoinen käyntikohde on myös Pielpajärven aina auki oleva erämaakirkko, jonne johtaa polku Pielpavuonon retkisatamasta. Edestakainen matka on noin viisi kilometriä.

Lapissa kun ollaan, niin porot ovat jokaisen kävijän mielenkiinnon kohteena. Oman kokemukseni mukaan poroja näkee kuitenkin huomattavasti enemmän automatkojen aikana kuin meloessa tai saarissa liikkuessa.

Inarijärvi mobiHiidessä marraskuussa 2023. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Retkisatamia on järven eteläosissa varsin mukavasti, mutta pohjoisessa hyvin vähän. Jokamiehen oikeuksien mukainen leiriytyminen on mahdollista koko järven alueella, sillä varsinaisia luonnonsuojelualueita siellä ei juurikaan ole ja pohjoisosan erämaa-alue-status ei rajoita luonnossa liikkumista eikä yöpymistä. Useimmissa retkisatamissa on joko autiotupa tai tulistelukota.

Inarijärvi on iso ja antaa mahdollisuuksia monenlaisille retkille. Yhden yön retken Veskoniemestä Palosaareen voi hoitaa reilun kilometrin kokonaismelonnalla, kun taas koko järven kiertäminen tekee lähes 300 kilometrin lenkin. Vaihtoehtoisia reittejä kyllä riittää useammallekin erikestoiselle käyntikerralle.

Tyypillinen 40-100 kilometrin retki suuntautuu useimmiten järven eteläosan saaristoon, jossa on runsaasti retkisatamia. Tällä alueella liikkuu myös paljon kalastajia, joita sitten tapaa niin autiotuvissa kuin retkisatamissakin. Monet ovat liikkeellä omien kaasupullojensa ja kalansaaliiden säilyttämiseen tarkoitettujen kaasukäyttöisten jääkaappien/pakastimien kanssa. Vilkkaimpia paikkoja ovat Nanguniemen lähistöllä olevat Kaikunuoran, Jääsaaren sekä Petäjäsaaren retkisatamat.

Metsähallitus on satsannut Inarijärven retkeilypalveluihin. Tässä Tyllylahden kaasuliedellä varustettu keittokatos. Kaasuliesiä löytyy muistakin retkisatamista.

Rauhallisempaa retkeä tavoittelevan kannattaakin suunnata järven keski- ja pohjoisosien erämaisempaan tunnelmaan. Siellä retkelle kertyy helposti enemmän pituutta, eikä suuria selkiä pysty täysin väistämään, mutta muiden kulkijoiden vähäisyys ja Vätsärin erämaa-alueen luonto ovat vastaavasti palkitsevia. Loma-asutusta ei täällä ole senkään vertaa kuin järven eteläosissa.

Kauppoja ei Inarijärven rannalla ole muualla kuin Inarissa. Myös Ivalossa on kauppoja, mutta sinne tulee itse järveltä noin 17 kilometriä sivunsa Ivalojokea pitkin. Veden saatavuus ei ole ongelma, sillä Inarijärven vesi on varsin kirkasta ja juomakelpoista aivan järven eteläisimpiä osia lukuun ottamatta.

Autopaikkoja löytyy varsin mukavasti järven niiltä laidoilta, joihin ylipäätään kulkee teitä.

Kallioisia pikkusaaria Inarijärven eteläosassa.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Inarin retkeilyalueesta, Inarijärvestä melojan kannalta sekä Vätsärin erämaa-alueesta.

Inarijärven melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Inarijärvi (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto⭐⭐
Lähtöpaikat⭐⭐⭐⭐⭐



Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Nämä ovat kiinnostaneet viime aikoina: