Kitkajärvet: Hiekkarantoja ja tuntureita
Riisitunturin ja Rukatunturin välistä löytyy reilusti tasaista vettä pitempääkin retkeä varten. Yli-Kitka ja Ala-Kitka niihin liittyvine pienempine järvineen tarjoavat selkävesiä ja kapeikkoja sekä hiekkarantoja ja komeita maisemia jopa kolmensadan kilometrin mittaiselle melontareissulle.
Kitkajärviä korkeammalla ei Suomessa pysty tekemään pitkää järviretkeä. Yli-Kitkan ja Ala-Kitkan muodostaman järvialtaan pinta on reilun 240 metrin korkeudessa merenpinnan tasosta mitattuna ja allas sijoittuu tasapintaisten suurjärvien tilastossa sijalle 14. Riisitunturin länsipuolella sijaitseva Ala-Suolijärvi on muutaman metrin korkeammalla, mutta sinne ei pitkää retkeä mahdu. Kuusamon itäpuolen järvet ovat reilut kymmenen metriä korkeammalla 253 metrissä, mutta vettä löytyy sieltäkin vain tuollaiset 70 kilometriä. Yhtään pidempi reissu mahtuukin ainoastaan Kitkajärvien kanssa samoissa korkeuksissa olevalle Lokan ja Porttipahdan tekojärvien muodostamalle kokonaisuudelle.
Ja siinä ne suomalaiset yhtään kookkaammat korkean paikan järvileirimahdollisuudet sitten ovatkin. (Ja ei, Inarijärvi ei ole korkealla, vaikka pohjoisessa sijaitseekin – se on alle 120 metrin korkeudessa eli matalammalla kuin vaikkapa Oulujärvi!)
 |
| Kitkajärvien alue mobiHiidessä helmikuussa 2022. Tässä ollaan usean vesistön rajalla: Kitkajärvet laskevat itään Venäjälle, Livojärvi (kartan alalaidassa) lounaaseen Iijokeen ja Yli-Suolijärvi (Posion pohjoispuolella) luoteeseen Kemijokeen. Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien välinen raja kulkee pohjois-etelä-suuntaisesti kartan keskellä. Karttapohja: Maanmittauslaitos. |
”Korkeatasoisella” alueella nyt siis ollaan ja Lapin rajavesillä melotaan. Posion kunta nimittäin kuuluu Lapin maakuntaan, mutta Kuusamo ei kuulu, ja niinpä Kitkajärvien eteläisimmät osat kuuluvat Lappiin, mutta pohjoispää ei! Kumpikin kunta on kuitenkin poronhoitoaluetta, ja poroja voikin nähdä niin lähtörantaan ajellessa kuin vesillä liikkuessakin. Lapin tunnelmaa luovat porojen lisäksi Kitkajärville näkyvät Riisitunturi ja Rukatunturi. Oulangan kansallispuistokin on varsin lähellä alueen koilliskärkeä.
Yli- ja Ala-Kitka kuuluvat Koutajoen vesistöön ja niiden vedet laskevat itään Kiveskosken kautta. Järvien pintaa on laskettu 1800-luvulla kahdessa otteessa yhteensä noin kaksi metriä, ja näin on rannoille saatu luonnonniittyjä karjan tarpeisiin. Kiveskoskella ei enää olekaan varsinaista koskea, vaan ainoastaan virtapaikka. Korkeuseroa alapuolisiin järviin (Keltinki, Räväjärvi, Kurtinjärvi) on puolisen metriä, joka jakaantuu tasaisesti reilun puolen kilometrin matkalle, joten siitä pääsee mainiosti läpi melomalla. Käylässä järvimelojan matka sitten pysähtyy Käylänkoskeen, josta vedet jatkavat matkaansa Kitkajokea pitkin Venäjän puolelle ja laskevat lopulta Koutajokea Vienanmereen.
 |
| Kalastajien suosiman Kiveskosken varrella on laavu ja parikin kotaa. Virta on vuolas, mutta helppo meloa kumpaankin suuntaan. |
Kitkajärvet muodostavat Suomen ainoan suurjärven, jonka vedet eivät päädy voimalaitokseen ja jonka vedenkorkeutta ei säännöstellä. Vedet virtaavat siis vapaina ilman ihmisen sääntelyä. (Ja ei, Inarijärvi ei ole vapaa, vaikka Suomen kartassa ei voimalaitoksia näykään – ne ovat rajan takana naapurien puolella.) Vesiä likaavaa teollisuutta ei Kitkajärvien rannalla ole ja maanviljelyäkin on vain niukasti, ja niinpä vesi on alueella enimmältään hyvin kirkasta. Kitkajärviä kutsutaankin toisinaan Euroopan suurimmaksi lähteeksi.
Kitkajärvillä on paljon hiekkarantoja sekä saarissa että mantereella, mutta jonkin verran löytyy myös soisia rantoja. Kalliorantoja ei juurikaan ole jyrkänteistä puhumattakaan. Erityisesti Yli-Kitkalta avautuu hienoja näkymiä järviä ympäröiville tuntureille ja vaaroille. Asutusta ja mökkejä on paikoin runsaastikin, mutta vapaita rantoja löytyy kyllä joka puolelta.
 |
| Kettusaaren mainio hiekkaranta antaa lounaaseen. Ennen Kitkajärvien laskua Kettusaari on varmasti ollutkin saari, mutta nykyisin kapea maakannas yhdistää sen mantereeseen. |
Melonnan kannalta suurimman haitan aiheuttavat monet selkävedet, joilla aalto pääsee kasvattamaan korkeuttaan pahimmillaan jopa 15 kilometrin matkalla. Toisaalta pitkät niemet ja monin paikoin runsas saaristo antavat hyviä suojia, joten kovin pitkiä matkoja ei pahimmassa aallokossa yleensä joudu melomaan. Matalikot ovat usein kivisiä, joskin tämä kivisyys on varsin maltillista moneen muuhun järveen verrattuna.
Vaikka järvien rannoilla ja saarissa ei isoja luonnonsuojelualueita olekaan, niin kyllähän tänne tulee lähdettyä ensi sijassa luonnon ja Lapin eksotiikan takia. Hiekkarannat ovat hienoja ja vaaramaisemat upeita. Alueen koillispäässä oleva vauhdikas Käylänkoski on sekin tutustumisen arvoinen kohde.
Varsinaisia nähtävyyksiä on hyvin vähän: lähinnä Posion kotiseutumuseo Lohirannalla sekä tukinsiirtolaitos Akanlahdella. Näistä jälkimmäinen onkin sitten varsin erikoinen kohde ja herättää mukavasti vesilläliikkujan mielenkiinnon.
Tukinsiirtolaitoksen tarve juontuu nimittäin melojaakin kiinnostavista vesistöjen rajoista. Kuten jo aiemmin tuli todettua, niin Kitkajärvet laskevat idän suuntaan Venäjälle, mutta oululaiset kauppahuoneet halusivat kuljettaa tukit Perämeren rannikon sahoille. Kun Akanlahdelta vain kahden kilometrin päässä sijaitseva Livojärvi laskee Livojoen ja edelleen Iijoen kautta länteen, niin 1800-luvun lopulla ryhdyttiin siirtämään tukkeja Yli-Kitkalta Livojärveen. Alkuun tämä tehtiin hevosten vetämänä, mutta myöhemmin tukkien siirtoa tehostettiin useaankin otteeseen. Nykyisin paikalla olevassa laitoksessa tukit hilattiin Yli-Kitkan rannasta höyrykoneen vetämän liukuhihnan avulla 6-7 metrin korkeuteen, jonka jälkeen ne matkasivat vedenjakajan yli Livojärveen kahden kilometrin mittaista, puusta tehtyä uittokourua pitkin. Sadan metrin mittainen katettu nostolaitos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja näkyy hyvin myös ilmakuvassa.
 |
| Akanlahden tukinsiirtolaitoksella on vanhoja, tukkien ja veden nostamiseen käytettyjä koneita. Laitos on poistunut käytöstä 1950-luvulla, mutta on edelleen hyvin mielenkiintoinen paikka vierailtavaksi! |
Alueella on myös hyvä mahdollisuus tutustua vanhoihin hautauskulttuureihin. Pohjois-Suomen seurakunnat ovat kooltaan laajoja ja niinpä vainajien kuljettaminen kaukana olevan kirkkomaan siunattuun multaan saattoi olla kesäisin ja rospuuttoaikoina todella hankalaa. Ratkaisuksi tuli haudata vainaja väliaikaishautaan odottamaan kuljetusta kirkolle parempana ajankohtana – tyypillisesti alkutalven rekikeleillä. Yli-Kitkan Ammesaari on aikanaan toiminut tällaisessa käytössä ja siellä on edelleen nähtävissä vanhojen, niin kutsuttujen kesähautojen painanteita.
Myös Posionjärven puolella sijaitseva Sarvisaari on toiminut väliaikaisten hautojen paikkana, mutta 1800-luvun loppupuolelta alkaen se on toiminut varsinaisena hautausmaana ja sinne on siis haudattu vainajia pysyvästi. Äkkiseltään tuntuu oudolta, että edelleenkin käytössä oleva hautausmaa sijaitsee hankalasti vesimatkan takana, mutta asialla on pitkä esikristillinen perinne, jonka yhtenä lähtökohtana on ollut uskomus siitä, että vesi erottaa elävien ja kuolleiden valtakunnat ja estää kuolleita palaamasta elävien pariin. Tämä Tuonelanvirrastakin tuttu ajatus näkyy myös Yli-Kitkan puolella olevalla Sänkisaaren – joka tunnetaan myös nimellä Ruumissaari – vanhan hautausmaan sijainnissa.
 |
| Sarvisaaren hautausmaalla on hautoja 1800-luvun loppupuolelta nykypäiviin. |
Retkisatamia ei Kitkajärvillä juurikaan ole. Sen sijaan leiriytymiseen sopivia hiekkarantoja on runsaasti, ja kun suojelualueita ei enemmälti ole, niin yöpyminen jokamiehenoikeuksilla onnistuu hyvin ympäri aluetta. Lisäksi Yli-Kitkan monet saaret ovat valtion omistuksessa ja järvi kuuluu siihen osaan Suomea (Lappi, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu, Pohjois-Karjala), jossa Metsähallitus sallii tulenteon valtion mailla kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita polttamalla. Niinpä nuotion tekeminen on luvallista monilla mobiHiiteen merkityillä yöpymispaikoilla. Koemielessä olen merkinnyt näiden tietoihin maininnan siitä, että ne sijaitsevat valtion maalla.
Edellä mainittu Metsähallituksen päätös ei kuitenkaan salli tulentekoa puolen kilometrin säteellä huolletuista tulipaikoista, eikä myöskään sellaisilla luonnonsuojelualueilla, joille on annettu omat tulenteko-ohjeistuksensa. Yli-Kitkalla nämä rajoitukset taitavat koskea vain Karhusaaren itäpäätä, jossa on autiotupa ja sen ympärillä siis puolen kilometrin kieltoalue, jolla saa käyttää vain virallisia tulipaikkoja. (Ja ruohikko- sekä metsäpalovaroituksen aikaan lupa ei tietenkään ole voimassa.)
Pitemmänkin retken huolto onnistuu mukavasti, sillä kauppoja löytyy Posiolta ja Käylästä, jotka toki sijaitsevat tämän pitkulaisen alueen ääripäissä. Lähtöpaikatkaan eivät ole ongelma, vaan niitä on tarjolla mukavasti alueen eri puolilla.
Posion ja Käylän väli on lyhimmillään noin 60 kilometriä, mutta rantoja kierrellen matkaa kertyy tälle välille helposti 150–200 kilometriä. Niinpä lähtöpaikkaan palaavan ympyrälenkin voi venyttää lähemmäs 300 kilometriin. Toki Kitkajärville ja lähivesille voi tehdä lyhyempiäkin retkiä, mutta harvapa lähtee näin pohjoiseen ihan vain viikonlopun ajaksi. Oma retkeni oli 182 kilometrin mittainen ja siinä ennätti käymään Käylässä ja Posiolla sekä saamaan varsin hyvän kuvan alueen luonnosta. Mutta jos auto ei olisi siirtynyt ystävällisen kanssaeläjän toimesta melonnan aikana uuteen paikkaan, niin kilometrejä olisi tarvittu lisää lähes kuusikymmentä.
 |
| Virransuunniemen maasto on tyypillistä Kitkajärville. Tänne on hyvä pystyttää teltta. |
Lisätietoja Karhusaaren autiotuvasta löytyy Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.
Valtion maa-alueet löytyvät Metsähallituksen karttapalvelusta.
Kitkajärvien ja lähivesien melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).
Kitkajärvet (tähtiluokitus):
| Luonto ja nähtävyydet | ⭐⭐⭐⭐ |
| Melontaolosuhteet | ⭐⭐⭐ |
| Leiriytymismahdollisuudet | ⭐⭐ |
| Ruoka- ja vesihuolto | ⭐⭐⭐⭐ |
| Lähtöpaikat | ⭐⭐⭐⭐ |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti