Merenkurkku

 

Merenkurkku – majakoiden vartioima kivikko

Jorma "Saja" Sajaniemi

Maa kohoaa Merenkurkussa nopeammin kuin missään muualla koko maailmassa*. Kun maa on lisäksi todella loivaa, niin nopea kohoaminen synnyttää nopeasti uusia luotoja, laajentaa luotoja saariksi ja yhdistää saaria toisiinsa. Merestä jatkuvasti syntyvän uuden maan luonto poikkeaa merkittävästi vanhojen saarten luonnosta. Poikkeuksellisen geologiansa ja luontonsa ansiosta Merenkurkun saaristo onkin päässyt Unescon maailmanperintöluetteloon Suomen ainoana luonnonperintökohteena. Melojalle Merenkurkku tarjoaa niin suojaista sisäsaaristoa kuin aavaa avomertakin sekä paljon erilaista nähtävää omaperäisestä luonnosta vanhoihin majakoihin.

* Itse asiassa merien pohjasta on löydetty vielä nopeampaa maan kohoamista erityisesti Kanadan pohjoisilla merialueilla. Meren yläpuolelle nousevilla alueilla nopein kohoaminen on kuitenkin mitattu Merenkurkussa.

Maa kohoaa Merenkurkussa noin 9 millimetriä vuodessa, mutta kun siitä vähennetään merenpinnan kohoaminen – noin 1,5 millimetriä vuodessa – niin käytännössä maa nousee merestä tuollaiset 7,5 millimetriä vuodessa eli 75 senttimetriä sadassa vuodessa. Kokonainen vuosisata tuntuu toki pitkältä ajalta, mutta näin seitsemänkymppisenä melojana täytyy havahtua huomaamaan, että Merenkurkussa on kajakin alta kadonnut omana elinaikanani vettä jo puoli metriä. On siis selvää, että moni mainio melontareitti on tuona aikana hävinnyt ja muuttunut kuivaksi maaksi. (Ah, täytyypä siis tsekata onkohan monikin mobiHiidessä läpipääsyksi merkitty kohde nykyään telttapaikka!)

Kun alueen maasto on lisäksi yleisilmeeltään loivaa ja matalaa, niin on helppo ymmärtää saarten ja vesien tavaton kivikkoisuus. Muualla melojan kannattaa yleensä pysytellä poissa veneiden tieltä ja liikkua veneväylien ulkopuolella, mutta Merenkurkun matalilla vesillä karille melomisen riski on väylien ulkopuolella niin suuri, että väylällä kannattaa ehdottomasti pysytellä aina, kun sellainen vain on tarjolla. Kivikoista on melojalle toki myös hyötyäkin, mutta siitä muutama sana tuonnempana.

Merenkurkku mobiHiidessä joulukuussa 2022.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Merenkurkun saariston silmiinpistävin osa on kahden suuren saaren – Raippaluodon ja Björkön – muodostama kokonaisuus, ja monesti Merenkurkku melontakohteena tarkoittaakin juuri tätä aluetta. Maantieteellisesti Merenkurkku on laajempi ja ulottuu likimain Maalahdelta Uudenkaarlepyyn tuntumaan (eli kattaa yllä olevan kartan alueen). Tässä esittelyssä Merenkurkku tarkoittaa ensi sijassa Vaasan, Raippaluodon ja Björkön seutuja, mutta retken laajentamismahdollisuuksien kohdalla tulevat esille myös maantieteellisen Merenkurkun muut osat.

Melojan kannalta Merenkurkulla on monet erilaiset kasvot. Ensinnäkin Raippaluodon ja Björkön sisään jää varsin suojainen alue, joka on osittain niin matalaa ja kivikkoista, että edes merkittyjä pienveneväyliä ei joka paikasta löydy. Siellä, missä väyliä löytyy, on myös lomamökkejä, ja mökittömillä alueilla rantautuminen voi olla kirjaimellisesti kiven takana. Merestä hiljattain noussut maa on kivikkoista, mikä tekee telttapaikkojen löytämisen haastavaksi. Toisaalta laajat ruovikot, heinikkoalueet sekä pensaikot ja matalakasvuinen puusto antavat alueelle oman erikoisen ilmeensä.

Tämä sisäsaariston alue on varsin pieni, mutta kyllä sinnekin saa jopa 50 kilometrin ympyrälenkin sovitettua. Monin paikoin eteneminen on veden mataluuden ja runsaan kivikkoisuuden vuoksi hidasta, kun sopivaa reittiä saa etsiä ja lisäksi melontavauhtia on pohjakosketusten pelossa pakko laskea. Alueella ei juurikaan ole melontaretkeilijän kaipaamia palveluja ja se sopiikin parhaiten päivän tai parin viettoon silloin, kun ulkomeren laita ei tuulen takia houkuttele.

Sisäsaaristossa on viisainta pysytellä pienveneväylillä viittojen turvallisessa ohjauksessa.

Toiseksi Raippaluodon ja Vaasan välissä on tiheä mutta runsaasti mökitetty saaristo, jossa on muutama retkisatamakin. Täällä on runsaasti väyliä, joten turvallisia reittejä on helppo löytää. Loma-asutusta on kuitenkin niin paljon, että maihinnousupaikat ovat todella kortilla ja kahvitauon paikaksi kannattaakin etsiä jokin pikkuluoto. Kallioita ei tälläkään suunnalla silmiin mitenkään erityisesti pistä, joten taas on rantauduttava kivikkoon. Tämä saaristo tulee varsin tarkkaan kierrellyksi jo 30 kilometrin melonnalla, joten pitemmällä retkellä alue toimii lähinnä kauttakulkupaikkana.

Merenkurkun kolmannet kasvot – eli Raippaluodon ja Björkön ulkolaidat – ovatkin sitten alueen laajin ja samalla mielenkiintoisin osa. Maasto on pääosin edelleen samanlaista kuin muuallakin ja mökkejä on runsaasti varsinkin mantereeseen rinnastuvien suurten saarten rannoilla, mutta täällä on tarjolla mökittömiäkin saaria, karuja ulkoluotoja, hienoja nähtävyyksiä sekä runsaasti vettä melottavaksi. Paikoin joutuu kuitenkin pakostikin melomaan avomeren laitaa, joten tuulisella säällä on helposti tiedossa sen verran kuoppaista keliä, että melonnasta on pakko pitää välipäivä tai useampikin ellei sitten onnistu puikahtamaan suojaan sisäsaariston puolelle.

Melonnan ohessa tarjolla on kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää. Tärkeimmät merenkulun historiaan liittyvät nähtävyydet ovat ilman muuta Valassaarten majakka, Korsörenin majakkamainen loisto sekä Enstenin pooki, jotka kaikki ovat saavutettavissa kohtuullisen helposti. Selvästi ulompana ovat sitten Ritgrundin majakka sekä Vaasan ja Utgrynnanin uudempaa tyyliä edustavat majakat. Tuntumaa entisaikojen kalastusolosuhteisiin saa vierailemalla alueen kalamajoilla ja yöpymällä Västersbådanin autiotuvalla.

Näkymä Västersbådanin hyväkuntoisen autiotuvan ikkunasta. Korkeuserojen vähäisyydestä voi arvata, että syvyyserotkin ovat näillä vesillä vähäisiä.

Alueen luontoon liittyviä erityisiä nähtävyyksiä ovat Raippaluodon sillan kainalossa sijaitsevan Maailmanperintöportin näyttely sekä Svedjehamnin näköalatorni Märraryggenin tulipaikan vieressä. Mutta tietenkin paras tapa tutustua alueen luontoon on meloa siellä!

Laajana alueena Merenkurkku antaa mahdollisuuksia monen mittaisille reissuille. Pikatutustumisen Merenkurkun ulkosaaristoon voi tehdä ajamalla autolla Raippaluodon pohjoiskärkeen Paniken satamaan ja käymällä Valassaarten majakalla, jonne tulee 15 kilometriä sivunsa. Majakalle pääsee kohtuullisen turvalliselta tuntuvalla ja osittain aitoa suojaakin tarjoavalla saarihyppelyllä, mutta matkalla joutuu paikoittain kuitenkin myös avomeren armoille. Joka kelin retki tämä ei siis ole, vaikka tarjoaakin hienoa nähtävää kohtuullisen lyhyellä melonnalla.

Jos odotettavissa oleva keli alkaa automatkan aikana pelottaa, niin Valassaarten sijaan voi sitten suunnata kanootin keulan sisäsaariston puolelle ja viettää päivänsä – tai parikin – siellä. Sama lähtöpaikka sopii tähänkin tarkoitukseen hyvin.

Raippaluodon kiertäminen Valassaarten majakan kautta koukkaamalla tekee sitten helposti jo 100 kilometriä, mutta siinä näkeekin sitten niin luontoa kuin nähtävyyksiäkin aivan toisella tavalla. Ulkomeren laitaan joutuu tällä kierroksella useampaankin otteeseen, joten sääennusteiden seuraaminen on tehtävä huolella. Vaasan ja Raippaluodon välisen saariston ottaminen mukaan kierrokseen lisää matkaa helposti 20-30 kilometriä.

Valassaarten majakalla ja Pariisin pari vuotta nuoremmalla Eiffel-tornilla on samat taustahenkilöt, mikä kyllä näkyy niiden arkkitehtuurissa. Valassaarilla saa liikkua vain majakalle eteläiseltä ja pohjoiselta maihinnousupaikalta johtavilla poluilla, ja teltan saa pystyttää vain pohjoisrannan tulipaikan läheisyyteen mutta sielläkin vasta elokuussa.

Reippaampi pidennys retkeen syntyy käymällä Björkön koillispuolisilla Mikkelinsaarilla (jonka kohdalla lukee yllä olevassa kartassa ”Gårdarna”). Hyvällä kelillä Mikkelinsaarille voi meloa Ritgrundin majakan kautta, mutta yhtään kovemmilla tuulilla joutuu suunnittelemaan huolella, mistä kohtaa ylittää tai miten kiertää Raippaluodon selkä.

Mikkelinsaaret tarjoavat sekä suojaisen sisäsaariston että hienoja ulkoluotoja avomereen rajoittuvilla laidoillaan. Kummelskärin luontoasema Mikkelinsaarten pohjoislaidalla on ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka. 

Mikkelinsaarista edelleen koilliseen sijaitsee Stubben, jossa on sekä 1950-luvulla rakennettu majakka että sata vuotta vanhempi komea pooki. Linnuntietä Mikkelinsaarten ja Stubbenin väli on vain 15 kilometriä, mutta sillä reitillä ei ole mitään muuta kuin avomerta. Saarien kautta kulkemalla matka helposti kolminkertaistuu. Olipa reitti sitten mikä tahansa, niin viimeiset kolme kilometriä ovat joka tapauksessa aavaa merta.

Aaltojen korkeus kasvaa matalikkojen kohdalla ja kosketus kiveen voi helposti kaataa kajakin, mutta asialla on toinenkin puoli. Matalikot ja kivikot myös murtavat aaltoja ja niiden takana aallokko onkin paljon matalampaa kuin tuulen puolella. Tuulisella säällä kannattaakin Merenkurkussa tutkia merikarttaa huolella ja etsiä avomeren laidalta laajoja matalikkoja sekä pitkiä kivikkoketjuja, joiden takaa voi löytyä kilometrikaupalla kohtuullisen suojaista vettä.

Toinen hyvä jatkosuunta on Raippaluodon etelä/lounaispuoli Maalahden edustalla. Jos keliolosuhteet suinkin antavat periksi, niin täällä kannattaa suunnata Rönnskärin pookin lähivesille, josta löytyy niin Storskäretin vanha kalastajakylä luontopolkuineen kuin Strömmingsbådanin postikorttimainen majakka. Jälleen kerran linnuntietä kulkemalla matka Raippaluodolta on vain 15 kilometrin luokkaa – mutta avomerta pitkin. Suositeltava reitti onkin koukata Bergön kautta, jolloin pääsee melomaan Bergön ja Rönnskärin välisten lukuisten matalikoiden ja kivikoiden tarjoamien suojien kautta.

Luonnonsuojelualueita on koko Merenkurkun alueella runsaasti ja useimmiten ne kieltävät maihinnousun saariin lintujen pesimäaikaan. Kartoissa näkyvillä luonnonsuojelualueilla onkin syytä nousta maihin vain merkityillä taukopaikoilla ja liikkua vain valmiilla poluilla.

Ravintoloita ja kahviloita löytyy saaristosta jonkun verran, mutta varsinaisia kauppoja siellä ei ole. Samoin juomaveden saaminen voi olla vaikeaa, joten hyvä varustautuminen ruuan ja veden suhteen on tarpeen. Hyviä lähtöpaikkoja löytyy sen sijaan runsaasti.

Rönnskärin pooki on Maalahden edustalla varsin kaukana mantereesta, mutta hyvällä säällä sinne on mainio meloa Bergön kautta.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Merenkurkun maailmanperintöalueesta ja Maailmanperintöportista sekä Mikkelinsaarten varaustuvan yhteydessä olevasta luontoasemasta.

Korkearannikon – Merenkurkun saariston maailmanperintökohteen omalta sivustolta löytyy lisätietoja Merenkurkun saaristosta.

Merenkurkun melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Merenkurkku (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Koitere

 

Koitere: Hiekkaa ja kantoja

Jorma "Saja" Sajaniemi

Aikoinaan olin mukana Koitereen retkellä, jossa hyväkuntoisimmat osallistujat kyselivät keskellä myllertävää Hiienselkää retken vetäjältä, että ”minne me olemme menossa?” Vetäjä kumartui kompassinsa puoleen ja lausui vakaalla äänellä ”suuntaan 34 astetta”. Silloin opin kaksi asiaa: ensinnäkin kansikompassin tärkeyden ja toiseksi sen, millä tavalla porukka pidetään koossa tuulisen selän ylityksessä. Selän toisella laidalla meitä odotti sitten ihana, tuulelta suojainen hiekkaranta, jonne saavuimme turvallisesti yhtenä porukkana.

Karjalan helmeksikin mainittu Ilomantsin Koitere kutsuu melojia upeilla hiekkarannoillaan, joita löytyy ympäri järven. Alueen maisemallisesta arvosta kertoo myös se, että valtaosa Koitereen saarista kuuluu valtakunnalliseen rantojensuojeluohjelmaan. Kallioita Koitereella on niukasti, mutta järveä ympäröivät vaaramaisemat ovat komeita. Kun vielä loma-asutusta on varsin vähän ja retkisatamia puolestaan vallan mukavasti aina Maijanluhdan mainiota autiotupaa myöten, niin kyllähän Koitere on erinomainen retkikohde.

Retkelle lähtiessä kannattaa kuitenkin vilkaista sääennustetta, sillä Koitereen suuret selät tarjoavat tuulisella kelillä kovaa vastusta. Järven varsin runsas saaristo antaa kyllä onneksi monin paikoin hyvää suojaa. Hankalimpia ovat luode-kaakkois-suuntaiset tuulet, jotka pääsevät mylläämään vettä kymmenen kilometrin matkalta sekä eteläisellä Vallitunselällä että pohjoisella Hiienselän ja Ritoselän yhdessä muodostamalla aavalla. Kovalla tuulella pohjois-etelä-suuntaiset siirtymät onkin syytä suunnitella huolella.

 Koitere-Koitajoki-Nuorajärvi-alueen melontakohteet mobiHiidessä marraskuussa 2022. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Koitere säilyi varsin luonnontilaisena 1950-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin Koitereen lounaispuolella sijaitsevan Palojärven pohjukkaan rakennettiin Pamilon voimalaitos. Ala-Koitajoen suulle ilmestyi Hiiskosken pato, ja Ilomantsin suunnalta tuleva Koitajoen vesi ohjattiin voimalaitoskäyttöön uuden, nokkelasti nimetyn Tekojärven sekä Tekojärvestä Palojärveen kaivetun Kallion kanavan kautta.

Veden varastointia varten Palojärvi, Tekojärvi sekä Koitere otettiin voimalan patoaltaaksi, jonka säännöstelyrajoista väännettiin kättä vuosikymmeniä. Alkuun Koitereen vedenpintaa haluttiin nostaa jopa kolme metriä ja rantojen puusto hakattiinkin sen mukaisesti. Lopulta säännöstelyväliksi päätettiin noin kaksi metriä ja säännöstely pääsi alkamaan vuonna 1980. Tuossa vaiheessa puusto oli jo kasvanut uudelleen ja rannat jouduttiin hakkaamaan toiseen kertaan.

Kahden metrin säännöstelyväli tarkoittaa sitä, että rannoilla näkyy runsaasti eroosion jälkiä ja alimmillaan ollessaan vesi on varsin kaukana rannasta. Onneksi kesäaikainen säännöstelyväli on kuitenkin vain reilu metri ja juhannuksesta elokuun loppuun käytännössä kuutisenkymmentä senttiä. Kun vesi on kesällä lisäksi korkeimmillaan, niin kesäaikaan Koitereen säännöstelystä ei varsinaisesti ole haittaa.

Sen sijaan säännöstelyä edeltäneistä hakkuista on haittaa erityisesti melojille. Suurten, tervaisten mäntyjen kannot eivät nimittäin ole vieläkään lahonneet pois, vaan törröttävät edelleen vuosikymmenienkin jälkeen pystyssä. Matalalla vedellä niistä osa nousee pinnan yläpuolelle, mutta olipa vesi millä korkeudella tahansa, niin aina osa kannoista on juuri ja juuri veden alla ja aiheuttaa melojalle kaatumisvaaran. Rantojen tuntumassa onkin melottava todella varovaisesti ja mieluiten kannattaa kiertää kaikki matalat paikat kaukaa.

Koitereen kantoja juhannuksen alla vuonna 2008. Tästä kun vesi nousee, niin uusia ikäviä yllätyksiä on luvassa rannan tuntumassa melovalle.

Koitere on tunnettu pitkistä hiekkarannoistaan, joita löytyy ympäri järven. Veneilijöiden keskuudessa tunnetuin paikka on epäilemättä Lammassaari, joka on oivallinen kohde myös melojille. Saaren länsirannalla on hyvin varustettu retkisatama, jonka hieno hiekkaranta ja tasainen hiekkamaasto antavat hyvät mahdollisuudet kesäpäivien viettämiseen. Meloja voi myös seurailla matalia hiekkarantoja ja puikahtaa Lammassaaren sisään laguunimaisesti pistäviin Tyrjänlahteen ja Mieslahteen.

Koitereen pohjoislaidalla sijaitsee Patvinsuon kansallispuisto, joka tosin ulottuu Koitereen rantaan saakka vain hyvin lyhyeltä matkalta. Järven koilliskulmalle laskee pohjoisesta kansallispuiston laitaa löyhästi seuraileva ja vahvasti meanderoiva Suomujoki, jonka jyrkkiä kiemuroita voi halutessaan seurata hyvän matkaa. Samalle kulmalle laskee idästä Suomujokea selvästi leveämpi ja suorempi Lutinjoki, jota pystyy melomaan muutaman kilometrin verran ennen ensimmäistä koskea.

Lutinjoen suulla sijaitsi aikoinaan Lutin tasavalta, joka löytyy nimenä edelleen kartaltakin. Paikka sijaitsee syrjässä rintamailta, ja 1920-luvulla täällä eläneet kyläläiset tapasivat toimia omien ”lakiensa” mukaan muun muassa metsästämällä ja kalastamalla tarvittavista luvista piittaamatta ja virallisia rauhoitusaikoja kunnioittamatta. Niinpä aluetta ryhdyttiin kutsumaan Lutin tasavallaksi sen asukkaiden omavaltaisen toiminnan vuoksi. Kun Koitereen säännöstelyä alkuun suunniteltiin jopa kolmimetriseksi, niin Lutin tasavallan rakennukset uhkasivat jäädä veden alle ja ne purettiin. Rannalta löytääkin enää vain kivikasoja ja uunien raunioita muistona maineikkaasta Lutin tasavallasta.

Larinsaaren kaakkoiskärki Lutin tasavallan tuntumassa. Retkisatama on niemenkärjen toisella puolella.

Pikaisen käsityksen Koitereesta saa lähtemällä Partalanrannasta ja kiertämällä Lammassaaren, jolloin retken pituudeksi tulee vain tuollaiset 20 kilometriä. Koko Koitereen suoraviivainen kiertäminen tekee puolestaan noin 60 kilometriä, johon on helppo lisätä 25-35 lisäkilometriä puikkelehtimalla keskialueen hienossa saaristossa. 

Koska Koitereella ei Lutin tasavallan lisäksi ole muita yksittäisiä erityisnähtävyyksiä, niin arkkitehtuurista kiinnostuneet voivat pidentää retkeä käymällä ihailemassa Pamilon voimalaitosta, joka on Alvar Aallon käsialaa. Voimalaitokselle tulee Koitereen eteläkärjestä matkaa vajaat 20 kilometriä suuntaansa.

Jos taas haluaa tehdä pitemmän reissun, niin silloin joutuu luopumaan retken lopettamisesta lähtöpisteeseen. Hyvä pidennys syntyy nimittäin Koitereen eteläpuolella virtaavasta Koitajoesta ja sen yläpuolisista vesistä, mutta Koitajoki on pitkä – Nuorajärveltä Hiiskoskelle noin 50 kilometriä – ja joki sen verran vuolas, että koko matkan melominen vastavirtaan ei ole hyvä idea. Koitajoki kannattaakin meloa myötävirtaan eli Ilomantsista Koitereen suuntaan.

Koitajoki on leveä ja hyvä melottava. Ainoa yhtään hankalampi paikka on Lylykoski, jossa on kuitenkin varsin helposti melottavissa oleva, muutaman metrin levyinen veneaukko. Koitajoen alimmaisen virtapaikan, Kangaskosken, alapuolella alkaa Koitereelta tuttu vedenrajassa piilottelevien kantojen ongelma, joka jatkuukin sitten niin Pamilon voimalaitokselle kuin Koitereellekin asti.

Lylykoski on hyvä ohittaa kosken laidassa olevan veneaukon kautta.

Koitajoki sivuaa pitkän matkaa Kesonsuota, joka on Pohjois-Karjalan merkittävin luonnontilainen keidassuo. Joen rannassa on kuitenkin lähes koko matkalla puustovyöhyke, joka estää suoran näkymän suolle. Asiasta kiinnostuneen kannattaakin jo etukäteen tarkastaa kartasta ja ilmakuvasta, millä tavoin pääsisi parhaiten näkemään Kesonsuota. Erityisesti on syytä huomata, että Säkäjoen pohjoispäässä on sulan veden aikainen rantautumiskielto puolentoista kilometrin matkalla. Kesonsuon kohdalla Koitajoen rannat ovat enimmäkseen hyvin vetisiä ja maatauot kannattaakin pitää virallisilla taukopaikoilla, jotka löytyvät myös mobiHiidestä. 

Koitajoen yläpuolisella Nuorajärvellä on monia komeita hiekkarantoja sekä runsaasti avosoita. Loma-asutusta on jo rantojen soisuudenkin takia varsin vähän. Nuorajärven kaakkoiskulmasta löytyy Möhkö, jonka ruukkimuseo on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Möhköstä tulee Koitereelle melontamatkaa noin 80 kilometriä ja auton siirto maantietä pitkin tekee samalla välillä noin 60 kilometriä.

Koitajoki ei itse asiassa ala Nuorajärvestä vaan paljon pohjoisempaa ja mutkittelee Suomen ja Venäjän rajan molemmin puolin palaten viimeisen kerran Suomen puolelle Möhkön kohdalla. Erityisesti kannattaa huomata, että Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyvä Koitajoen luonnonsuojelualue sijaitsee pohjoisempana eikä sillä ole mitään tekemistä tässä esittelyssä käsitellyn Koitajoen osuuden kanssa.

Möhkön lisäksi lähtöpaikaksi voi valita Petkeljärven kansallispuiston Petraniemen, josta myös tulee melontamatkaa Koitereelle noin 80 kilometriä, tai Mutalahden, josta on Petraniemeen melontamatkaa reilut 20 kilometriä. Mutalahdesta lähdettäessä on huomattava, että rajavyöhykkeen takia Ostronsaari on kierrettävä länsipuolelta.

Mutalahden ja Petraniemen välillä pääsee muutamassa paikassa melomaan aivan rajavyöhykkeen reunaa pitkin ja näkyypä sinne myös naapurin rajavalvontatornikin. Näiden keltaisten viittojen toiselle puolelle ei sitten parane mennä!

Edellä käsiteltyjen vesien varrella on runsaasti luonnonsuojelualueita, mutta niistä aiheutuu vain hyvin vähän rajoituksia jokamiehenoikeuksiin. Osa Koitereen pohjoisrannasta kuuluu Patvinsuon kansallispuistoon, ja Petkeljärven kansallispuisto puolestaan ulottuu kapealle Petkeljärvelle ja sen eteläpuolella olevalle Valkiajärvelle. Näillä kansallispuistoihin kuuluvilla alueilla voi liikkua vapaasti, mutta yöpyminen ja tulenteko ovat kiellettyjä. Lisäksi Säkäjoella on Kesonsuon käsittelyn yhteydessä mainittu maihinnousurajoitus. Muita jokamiehenoikeuksia rajoittavia määräyksiä ei alueella tietääkseni ole.

Kauppoja ei ole kuin Ilomantsin keskustassa, joka sekin on syrjässä Nuorajärvi-Koitajoki-reitiltä. Jos siis lähtöpaikka on Möhkö, Petkeljärvi tai Mutalahti, niin Ilomantsissa käyminen vaatii 15 kilometriä sivunsa pitkän poikkeman suoralta reitiltä. Jos taas retki suuntautuu pelkästään Koitereelle, niin muonatäydennyksiin ei ole minkäänlaista mahdollisuutta.

Autopaikkoja on sen sijaan mukavasti eri puolilla aluetta. Hyviä retkisatamiakin on sopivin välein Nuorajärven luoteispäästä Koitereelle saakka sekä lisäksi Koitereen eri kolkilla. Nuorajärvellä ja sen yläpuolisilla vesillä retkisatamat ovat kortilla.

Vesilintujen syksyinen massamuutto, arktika, kulkee alueen yli ja silloin näkeekin suuria hanhiparvia niin Koitereella kuin Pielisjoenkin yllä. Kevätmuutto kulkee hieman idempänä, jolloin lintuja näkee suurimmalla todennäköisyydellä Möhkön suunnalla. Tämä kuva on otettu Koitereella Maijanluhdan autiotuvan tuntumassa lokakuun alussa vuonna 2017.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Patvinsuon kansallispuistosta sekä Petkeljärven kansallispuistosta.

Oiva Potinkaran selvityksestä Suomun suurilta saloilta löytyy lisätietoja Lutin tasavallasta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Koitere (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Iharin kierros

Iharin kierros: Luonnonmullistus 400 vuoden takaa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Tampereen itäpuolella sattui 1600-luvun alussa maankohoamisen seurauksena melkoinen mullistus, joka muutti useiden järvien korkeuksia ja aikalaisten järkytykseksi myös vesien virtaussuuntia. Parisataa vuotta myöhemmin samalla suunnalla tehty kanavan rakentamistyö epäonnistui, ja taas vesi syöksyi hallitsemattomasti, taas virtaukset muuttuivat ja jälleen yksi koski kuivui pois. Seuraavien parinsadan vuoden jälkeen tehtiin vielä yksi – tällä kertaa hallittu – muutos, jonka ansiosta melojille syntyi hieno ympyräreitti!

Kokemäenjoen vesistö haarautuu muiden päävesistöjemme tapaan moneen otteeseen ja varsin moneen suuntaan, mutta näin syntyvät haarat eivät kuitenkaan kohtaa toisiaan, joten useamman järven kautta kulkevia ympyrälenkkejä ei Kokemäenjoen vesistöstä juuri löydy. Tässä on selvä ero Kymijoen ja Vuoksen vesistöihin, joissa kummassakin on useita erimittaisia lenkkejä, jotka antavatkin sitten erinomaisen mahdollisuuden retkien suunnitteluun. Kokemäenjoen vesistön ainoa ympyrälenkki taitaa olla Iharin kierros – mutta sillä onkin sitten poikkeuksellisen mielenkiintoinen historia. 

Iharin kierroksen historian ensimmäinen tärkeä päivämäärä on 10.6.1604. Siihen saakka Pälkänevesi, Längelmävesi sekä Vesijärvi muodostivat yhtenäisen järvialtaan, josta vesi laski Sarsanvirtaa pitkin Roineeseen. Pieni osa nykyisen Pälkäneveden alueen vesistä virtasi Hykiänpuron kautta Mallasveteen, mutta valtaosa kulki Iharin kohdalla olleen leveän salmen kautta Längelmäveteen, josta edelleen Sarsansalmea myöten Vesijärveen. Mutta Iharin salmi samoin kuin Sarsansalmi olivat vain virtapaikkoja, sillä kaikki kolme järveä olivat samassa korkeudessa.

Roine oli jo tuolloin käytännössä samaa järveä kuin Mallasvesi, jonka kautta vedet virtasivat sitten Valkeakosken kautta eteenpäin.

Melojan kaipaamaa ympyräreittiä ei Kokemänjoen vesistössä tuolloin kuitenkaan vielä ollut.

Tilanne 9.6.1604. Kolmen järven muodostaman yhtenäisen vesialtaan vedet laskevat pääosin Sarsanvirran kautta Roineeseen. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Mutta tähän ”aina” voimassa olleeseen tilanteeseen oli tulossa hämmästyttävä muutos. Kas kun jääkauden jälkeinen maankohoaminen on voimakkainta Merenkurkun tienoilla, niin tämän seurauksena maa kohoaa Tampereen lähialuilla luoteessa nopeammin kuin kaakossa ja maan pinta siis kallistuu pikku hiljaa. Kun järviallas kallistui siinä mukana, niin vedet pakkaantuivat hiljalleen altaan kaakkoislaidalle, kunnes paine kasvoi niin suureksi, että se mursi Hykiänpuron paikalle uuden, aiempaa selvästi syvemmän lasku-uoman. Vedet uursivat uoman niin syväksi, että Pälkäneveden pinta laski muutamassa viikossa Mallasveden tasolle eli noin 3,5 metriä lähtötilanteestaan. Näin syntynyt uoma sai sittemmin nimekseen Kostianvirta.

Kostianvirran syntymisellä oli isot vaikutukset myös järvialtaan muihin osiin. Virtaus Pälkäneveden ja Längelmäveden välisessä salmessa kääntyi aiempaan nähden päinvastaiseksi ja Iharin kohdalla olevaan kynnykseen muodostui koski. Kynnyksen ansiosta Längelmävesi laski vähemmän kuin Pälkänevesi, mutta oli nyt kuitenkin alempana kuin Vesijärvi. Niinpä virtauksen suunta kääntyi myös Sarsansalmessa, jonka tilalle syntyi Vääksynjoki. Tämän seurauksena myös Vesijärven pinta laski ja kolmen järven yhteisenä lasku-uomana toiminut Sarsanvirta kuivi kokonaan – ja kaiken lisäksi kirjaimellisesti yhdessä yössä.

Tilanne Kostianvirran syntymisen jälkeen 10.6.1604. Vesialtaasta on muodostunut kolme eri korkeuksilla olevaa järveä ja niistä jokaisen laskusuunta on muuttunut.  Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Tässäpä oli talonpojilla ihmettelemistä. Vesijättömaata syntyi satoja neliökilometrejä ja sen myötä myös uusia saaria sekä niemiä ja jopa pikkujärviä. Sarsanvirran myllyt jäivät kuiville ja Hykiänpuron myllyt joutuivat puolestaan syöksyvän veden runtelemiksi. Ei ihme, että tapahtumaa pidettiin jopa maailmanlopun enteenä!

Mutta melojien kaipaama ympyrälenkki ei ollut vielä syntynyt.  

Seuraava tärkeä päivä on 3.4.1830 – tai eräiden lähteiden mukaan muutamaa viikkoa myöhemmin. 

Vuonna 1820 oli alettu rakentaa kanavaa Längelmävedeltä Roineelle nämä järvet toisistaan erottavan noin 120 metrin levyisen harjun kohdalle. Hankkeen tavoitteena oli laskea Lägnelmäveden pintaa hieman, mutta ei kuitenkaan Roineen tasalle. Työ valmistui kymmenen vuotta myöhemmin ja helmikuussa 1830 kanavan yläpään sulkeneen padon luukkuja raotettiin hiukan ja vesi pääsi virtaamaan rauhallisesti kanavaan. Huhtikuun toisena päivänä luukkuja avattiin enemmän, jonka seurauksena vesi kaivoi seuraavan yön aikana tiensä kanavan perustuksiin ja koko rakennelma murtui. Syöksyvä vesi vei mukanaan niin kanavan puisen sulun ja muut rakenteet kuin reilun annoksen ympäröivää maatakin. Längelmäveden pinta laski Roineen tasalle. Iharinkoski kuivui ojaksi ja sen yhteyteen rakennetut myllyt jäivät kuiville. Vesijärvi jäi ylemmäs ja Vääksynjoki sai lisää pudotuskorkeutta.

Tilanne Kaivannon kanavan murtumisen jälkeen 3.4.1830. Längelmävesi, Roine, Mallasvesi ja Pälkänevesi ovat samassa korkeudessa, mutta Iharin yhteys on nyt poikki.  Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Vaan vieläkään ei meloja päässyt ympyrälenkilleen, sillä Iharinkosken kuivumisen seurauksena Längelmäveden ja Pälkäneveden välillä ei ollut enää suoraa vesiyhteyttä.

Iharinkosken kohdalle jäänyt oja täytettiin jossain vaiheessa tienhoidon helpottamiseksi. Näin syntynyt maakannas oli hyvin kapea, mutta silti piti odottaa lähes kaksi vuosisataa ennen kuin paikalliset maanomistajat saivat huomattavan lupabyrokratian jälkeen luvan kannaksen aukikaivamiseen, joka sitten toteutetiin 5.4.2014. Avattu väylä sai nimekseen Iharinkosken kanava ja nyt oli ympyräreitti vihdoinkin täysin valmis! Itse kerkesin ylittämään maakannaksen kahteen kertaan ja vasta kolmannella melontaretkellä vettä oli koko ympyrän matkalla! 

Maakannaksen poiston tavoitteena oli kapean väylän vedenlaadun parantamisen ohella Iharin yhteyden avaaminen pienimuotoiselle veneliikenteelle. Uoma on kuitenkin kovin matala eikä maantien alittava siltarumpukaan ole kaksisen korkea, joten yhtään suuremmilla veneillä ei tälle reitille ole asiaa. Niinpä täällä saa meloa rauhassa veneiden peräaaltoja pelkäämättä.

Tilanne kuivuneen Iharinkosken avaamisen jälkeen 5.4.2014.  Längelmävesi, Roine, Mallasvesi ja Pälkänevesi ovat samassa korkeudessa ja niiden kautta kulkee ympyrälenkki. Vesijärven pinta on lähes kolme metriä muita järviä korkeammalla.  Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Vaan millaiset melontavedet tältä kierrokselta sitten löytyy? Rehellisesti sanottuna aika keskinkertaiset. Lenkistä valtaosan kattavat Mallasvesi ja Roine koostuvat suurista, yksitoikkoisista selistä, joissa on vaikea päästä pakoon tuulia. Vähäiset saaret ovat kivikkorantaisia ja sijaitsevat enimmäkseen selkien laidoilla.

Onneksi lenkillä on myös pari mukavan saaristoistakin aluetta. Kierroksen monipuolisin saaristo löytyy Pälkänevedeltä Huhtisaaren ympäristöstä, ja siellä on mukava kierrellä pitempäänkin vaikka alue ei kovin suuri olekaan. Myös Roineen eteläpäässä oleva Saarikylien alue tarjoaa sokkeloista saaristoa ja siellä näkee myös jonkin verran kallioita, joista osa ihan hienon näköisiäkin. 

Mallasveden pitkä selkä aamupäivän auringossa. Reilun kymmenen kilometrin päässä häämöttää Pälkäneen kirkon torni kolmen pikkusaaren ryhmän vasemmanpuolimmaisen saaren kohdalla (näkyy juuri ja juuri napsauttamalla kuva suuremmaksi). Sinne on matka, koska sieltä löytyy sitten Kostianvirtakin.

Alueen rannat ovat yleisesti ottaen kivikkoisia ja pusikkoisia sekä monin paikoin ruovikkoisia eli ne eivät varsinaisesti kutsu pitämään maataukoja. Hiekkarantoja ei näillä vesillä näy. Järvet ovat kyllä monin paikoin hiekkapohjaisia, mutta siitä huolimatta kivikko alkaa käytännössä joka paikassa heti rantaviivasta.

Myös vedet ovat yleisesti kivikkoisia ja karikkoisia, ja meloessa onkin syytä varautua pohjakosketuksiin niin rantojen ja saarien tuntumassa kuin keskellä aavojakin vesiä. Kiviä on joka paikassa – myös rantaviivan tuntumassa ja kuivan maan puolella. Retkimelojan kannalta tämä tarkoittaa sitä, että rantautuminen on yleensä ottaen hankalaa ja telttapaikkojen löytäminen vaikeaa. Tämä näkyy myös monissa retkisatamissa, joissa kaluston saaminen maihin on työlästä ja telttapaikat ovat kortilla. Kovin suuren porukan kanssa en lähtisi tekemään pitempää retkeä näihin maisemiin.

Pälkäneveden saarien ainoan retkisataman, Ratasaaren, paras rantautumispaikka. Järven pohja on kyllä hiekkaa, mutta kivikko alkaa heti rannasta. Tällä kohdalla kivet tarjoavat mahdollisuuden kajakin tukemiseen hyvään asentoon.

Längelmäveden ja Pälkäneveden väli on suojainen kapeikko, jonka huipentuma on tietenkin Iharinkosken kanava. Toki tämä huipentuma on enemmän tunnepohjainen kuin visuaalinen, sillä entinen koski ei näy maastossa millään tavalla ja paikan historiastakin kertoo vain maantien varressa oleva myllynkivistä tehty muistomerkki. Mutta tieto siitä, että Suomen historiallisen ajan suurimmaksikin mainittu luonnonmullistus synnytti tälle paikalle kosken, jonka ihminen sitten vahingossa kuivatti reilun parinsadan vuoden jälkeen, antaa aiheen katsoa ympärilleen ihan toisin silmin.

Kuivuneen Iharinkosken maisema vuonna 2008 ennen maakannaksen poistamista. Kyltin mukaan töiden piti olla valmiita jo vuoden 2006 lopussa, mutta pitkän lupabyrokratian ja valitusrumban takia valmista tuli vasta vuonna 2014.

Loma-asutusta on Iharin kierroksen varrella paikoin tiheästikin, ja käytännössä kaikki yhtään paremman näköiset rannat on rakennettu. Jonkin verran näkyy reitin varrella myös peltoja ja maataloja. Erityisesti Salmenojan ja Iharinkosken kanavan väli edustaa vanhaa maatalouskulttuuria. 

Vaikka Iharin kierros sijaitseekin Pirkanmaalla, niin alueella alkaa olla Keski-Suomelle tyypillisten korkeiden mäkien ja vuorien tuntua. Niinpä horisontissa näkyy monesti yksittäisiä muuta maastoa korkeampia nyppylöitä, joiden tunnistaminen on hyvää karttaharjoittelua ja monen mielestä jopa mukavaa puuhaakin.

Lyhimmillään Iharin kierroksen saa typistettyä 40 kilometriin, mutta kiertelemällä Pälkäneveden saaristossa sekä Roineen Saarikylien tuntumassa ja koukkaamalla vielä Mallasvedellä Valkeakosken edustan pikkusaarten kautta lenkkiin saa enemmän näkemistä, jolloin matka pitenee helposti 60 kilometrin mittaiseksi. Lenkillä ei ole mainittavimpia virtauksia, joten kiertosuunnalla ei ole väliä.

Pälkäneveden saaristossa on Iharin kierrokselle tyypillisiä kivikkorantoja ja pieniä mukavia kallioitakin.

Retkeen saa lisää pituutta jatkamalla reittiä lounaaseen Valkeakosken alapuolisille vesille, kaakkoon Hauhon ja Kukkian suuntaan tai koilliseen Längelmäveden suuntaan, mutta varsinaisia ympyrälenkkejä näistä ei saa aikaiseksi.

Jos valitsee reissun toiseksi pääksi Pälkäneveden Jumponrannan ja toiseksi Kukkian Matinojan, niin saa aikaiseksi vajaan ympyrälenkin, jossa autonhakumatkaa tulee noin 9 kilometriä. Tälle reitille osuu Vihavuoden kosken varsin helppo ohitus ja samalla pääsee piipahtamaan vanhassa komeassa teollisuusrakennuksessa toimivassa kesäkahvilassa. Maisemat ovat Kukkian suunnalla hyvin samanlaiset kuin itse Iharin kierroksellakin.

Längelmävedestä ei saa Iharin kierroksella juuri minkäänlaista kuvaa, sillä kierros piipahtaa Längelmävedellä vain kahden kilometrin pätkän aivan järven lounaiskärjessä Raikun ja Kaivannon kanavan välillä. Längelmävesi ulottuu kuitenkin koillisen suuntaan aina Länkipohjaan asti, jonne tulee matkaa Kaivannon kanavalta yhteen suuntaan mitattuna noin 50 kilometriä. Pelisalmen koillispuolella alkaa monipuolinen ja mukava saaristo, joka sitten muuttuu Ponsanselän kohdalla isoiksi seliksi, joilla allokko pääsee kasvattamaan korkeutta varsin vapaasti.

Längelmävedellä on Härmänsaaren ja Ison Kalliosalon suunnalla hienoja kallioita. Ne ovat useimmiten varsin matalia mutta silti jyrkkärantaisia ja niihin on siten hankala nousta maihin. Varsinaisia kalliojyrkänteitä on vain aivan muutama eivätkä nekään ole kovin korkeita. Koljonselän jälkeen Längelmävesi kapenee pitkäksi, Länkipohjaan ulottuvaksi salmeksi.

Iharin kierroksen alue mobiHiidessä lokakuussa 2022.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kaupassa pääsee reitin varrella käymään Pälkäneellä ja Valkeakoskella. Kangasalan ja Oriveden kaupat sijaitsevat sen sijaan hankalasti useamman kilometrin päässä rannasta. Kaivannon kanavan tuntumassa on useita ruokailumahdollisuuden tarjoavia paikkoja näppärästi aivan rannan tuntumassa. Autopaikkoja löytyy alueelta mukavasti. Retkisatamia on harvakseltaan ja ne ovat maaston yleisen kivikkoisuuden takia olosuhteiltaan usein vaikeita.

Mitään suurempia luonnonsuojelualueita ei Iharin kierroksen varrella ole. Kaivannon kanavan ympärillä olevat harjut on suojeltu, mutta niille tuskin muutenkaan tulisi mieleen telttaansa pystyttää.

Iharin kierroksen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Iharin kierros (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Nauvo-Brändö-Kustavi

 

Nauvo-Brändö-Kustavi: Saaristolaiskulttuuria ja omaa rauhaa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Turun – tai oikeastaan Rymättylän – länsipuolella aukeaa laaja ja kohtuullisen suojainen saaristo. Täällä ollaan perinteisen saaristolaiskulttuurin äärellä, johon kuuluvat niin saaristolaiskylät vanhoine kirkkoineen ja juhannussalkoineen kuin komea saaristo ikiaikaisine kalavesineen.

Ympyrän Nauvo–Houtskari–Brändö–Kustavi–Rymättylä–Nauvo sisään jää laaja, maisemallisesti omaleimainen ja yllättävän yhtenäinen saaristo. Saaret ovat pääosin metsäisiä ja rantojen avokalliot avartuvat pikku hiljaa länteen päin mentäessä. Suurimmat avokalliot löytyvät alueen lounaiskulmalta Äpplön suunnalta, mutta avoimen ulkosaariston tuntua ei sielläkään ole. Tämä taitaakin olla laajin metsäisten kalliosaarten kirjoma alue koko Suomessa.

Alueen laidat ovat tiheään rakennettuja vanhan saaristolaisasutuksen jäljiltä ja varsinkin Saariston rengastien läheisyydessä on paljon loma-asutusta. Mökit kuitenkin vähenevät, kun mennään kauemmaksi suurista saarista, ja pienemmiltä saarilta löytyykin helposti rauhallisia taukopaikkoja hienoissa maisemissa.

Nauvo-Brändö-Kustavi-alue mobiHiidessä toukokuussa 2022.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Melonnan kannalta alue tarjoaa vaihtelevia olosuhteita. Enimmäkseen alue koostuu varsin tiheästä saaristosta, mutta myös muutaman kilometrin levyisiä ja reilun kymmenen kilometrin mittaisia selkiäkin on tarjolla, joten varsin merellisissä olosuhteissa täällä liikutaan. Suurimmat selät ovat Airisto aivan Turun edustalla, Kihti Manner-Suomen ja Ahvenanmaan välissä sekä Iniönaukko erottamassa Iniötä ja Kustavia toisistaan.

Kihti on kapeimmillaan vain parin kilometrin luokkaa sekä Torsholman tasalla että Jurmon etelä- ja pohjoispuolen kohdalla. Pohjois-etelä-suuntaiset tuulet pääsevät kuitenkin puhaltamaan näihinkin kohtiin jopa satojen kilometrien matkalta, joten sivuaallokko voi olla varsin paha.

Iniönaukkokin on kapeimmillaan vain muutaman kilometrin luokkaa suoraan Iniön pohjoispuolella, mutta siihenkin pääsee aalto tulemaan sekä idästä että lännestä lähes 15 kilometrin päästä. Lisäksi etelätuuli voi tehdä tuohon kohtaan hankalan ristiaallokon. Säätiedotuksia ja tuuliennusteita on siis syytä seurata!

 Katanpään linnakesaaren vuonna 1916 valmistunut pumppuhuone kätkee torninsa suojiin noin 12 000 litran kokoisen vesisäiliön. Rakennuksen alla on 60 metriä syvä porakaivo. 

Alueelta löytyy monia mielenkiintoisia nähtävyyksiä, joista pohjoisin on Katanpään linnakesaari. Linnake monine rakennuksineen on rakennettu alun perin osaksi Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka venäläiset perustivat 1910-luvulla Pietarin suojaksi ja joka koostui ympäri Suomenlahtea sijainneista rannikkolinnakkeista. Merilinnoitusketjun rakentaminen jäi aikanaan monilta osin kesken, ja toisen maailmansodan jälkeen siihen kuuluneita linnakkeita on purettu. Katanpään linnake onkin ainoana säilynyt alkuperäisessä asussaan. Vuonna 1999 alue siirtyi puolustusvoimilta Metsähallituksen hallintaan ja on nykyisin Selkämeren kansallispuiston eteläisin käyntikohde. 

Todellinen luontohelmi löytyy Katanpään linnakkeen eteläpuolelta, jossa on laaja ja tiheä, täysin rakentamaton saaristo. Alue on aikaisemmin ollut puolustusvoimien suoja-alue, joten siellä on ollut tiukat liikkumisrajoitukset eikä sinne ole saanut rakentaa. Niinpä alue on säilynyt käytännössä koskemattomana. Nykyisin sen kattaa pääosin suuri luonnonsuojelualue, jossa saa liikkua ja pitää maataukoja, mutta jossa telttailu on tiettävästi kielletty. Alue on kooltaan noin 5x4 kilometriä ja vetää rauhallisuudessaan vertoja Saaristomeren kansallispuiston parhaimmille osille.

Katanpään entinen suoja-alue on rauhallinen ja sokkeloinen paratiisi vilkkaiden veneväylien jälkeen.

Vanhoista elinkeinoista muistuttavat silliperinteestään tunnettu Röölä sekä Ahvensaaren käytöstä poistunut kalkkikaivos. Röölässä on kesäkaudella auki olevat silliperinnemuseo ja myllymuseo sekä ravintolapalveluja. Ahvensaarella ei palveluja ole, mutta siellä pääsee tutustumaan vuosina 1845-1956 toimineeseen, sittemmin osittain vedellä täyttyneeseen kalkkikaivokseen. Turkoosi vesi ja valkoiset kallioseinämät houkuttelevat kesäpäivänä varmasti uimaan!

Alueen kaakkoiskulmalla sijaitseva Seili on tunnettu vuonna 1619 perustetusta leprasairaalasta ja saman vuosisadan lopulla alkunsa saaneesta mielisairaalatoiminnasta. Sairaala lopetti toimintansa vasta vuonna 1962, jonka jälkeen saareen perustettiin Turun yliopistoon kuuluva Saaristomeren tutkimuslaitos. Alueella on nykyisin myös majoitus- ja ravintolapalveluja sekä vierassatama. Kesäaikaan saaressa järjestetään opastuskierroksia, joilla pääsee tutustumaan muun muassa vuodelta 1733 peräisin olevaan puukirkkoon.

Kirkko- eli votiivilaivatraditio levisi Ahvenanmaalle ja edelleen Turun saaristoon ja mantereelle viimeistään 1500-luvulla. Kuvan kolmimastoparkki löytyy Iniön kirkosta.  Museovirasto on määritellyt Iniön kirkkoa ympäröivän Iniön kirkonkylän – samoin kuin alueen useimpien muidenkin kirkkojen ympäristöt – valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Kirkot ympäristöineen ovatkin ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Koko alueen keskellä sijaitsee Iniön hieno saaristolaiskylä ja sen vuonna 1800 valmistunut kivikirkko. Muita käyntikohteita ovat Nauvon vilkas keskusta 1400-luvun puolivälissä rakennettuine keskiaikaisine kivikirkkoineen, Korppoon samoin 1400-luvun puolivälistä peräisin oleva kivikirkko, Houtskarin tunnelmallinen kyläkeskusta ja sen vuodelta 1704 oleva puukirkko, Norrskatan vuonna 1934 valmistunut puukirkko,  Rymättylän 1500-luvun alussa rakennettu kivikirkko, Merimaskun vuodelta 1726 oleva puukirkko sekä Brändön 1740-luvun lopulta peräisin oleva puukirkko. Täällä pääsee siis tekemään melkoisen kirkkokierroksen ja jokaisen kirkon tuntumassa saa täytettä joko vatsaansa tai ruokavarastoihinsa ja parhaimmissa paikoissa kumpaankin. Mikäli on kiinnostunut kirkkoarkkitehtuurista myös ilman kulinaarista aspektia, niin sitten on vielä tarjolla tutustuminen Velkuan kirkkoon.

Kihdin ylitys kauniissa säässä on hieno kokemus. Tässä palataan Brändön puolelta Manner-Suomeen Torsholman tasalla, missä ylitys on vain noin kaksi kilometriä. Etelän suuntaan vettä sitten näkyy huomattavasti enemmän!

Brändö kuuluu Ahvenanmaan maakuntaan ja piipahdus Ahvenanmaalla antaa kotijoukkojen silmissä runsaasti urhoollisuuspisteitä – onhan sinne päästäkseen joutunut ylittämään Kihdinkin! Toki ylitys on parhaimmillaan vain parin kilometrin luokkaa, mutta kaikkeahan ei tarvitse kotona kertoa. Muutoin Brändön nähtävyydet rajoittuvat oikeastaan vain Lappon mainioon Saaristomuseoon, jonne pääsemiseksi on ainakin aiemmin täytynyt tilata opas.

Brändön pääsaaren pohjoispuolella sijaitseva Ängskärs fjärden näyttää kartassa aivan kraatterilta, mutta on nykytiedon mukaan kuitenkin syntynyt magman tihkuttua ensin maankuoren läpi paksuksi pylvääksi, ja pylvään keskialueen vajottua myöhemmin takaisin laita-alueiden kovettumisen jälkeen. Toinen vastaava alue on Iniön eteläpuolinen Mossala fjärden.

Nauvo-Brändö-Kustavi-alue ei varsinaisesti sivua avomerta eikä sen sisällä ole suurten selkien takia vaikeasti navigoitavia laivareittejä, joten alueelle ei myöskään ole ollut tarvetta rakentaa yhtään majakkaa eikä pookia merenkulun tarpeisiin. Sen sijaan Iniön kaakkoispuolelta löytyy tavanomaisia merimajakoita ulkoisesti varsin paljon muistuttava Perkalan lentomajakka, joka rakennettiin 1930-luvun lopulla osaksi Helsingistä Tukholmaan kaavailtua lentomajakoiden ketjua. Ketju jäi kuitenkin keskeneräiseksi ja poistui kokonaan käytöstä, kun valosignaalin käyttö korvautui lentoliikenteessä radiosuuntimatekniikalla. Koko Helsinki-Tukholman ketjusta on jäljellä enää kolme lentomajakkaa, joista Perkalan majakka on parhaiten säilynyt.

Eiköhän tällaisesta maisemasta löydy paikka teltalle. Tämä näkymä löytyy Kihdin tuntumasta Manner-Suomen puolella.

Retkisatamia on tarjolla todella niukasti ja ne harvatkin keskittyvät alueen itäkulmalle. Tätä puutetta kompensoivat alueen monet leirintäalueet sekä Katanpään linnoituksen telttailualue. Yöpyminen onnistuu hyvin myös jokamiehenoikeudella, sillä sopivia yöpymissaaria löytyy runsaasti, kunhan ymmärtää välttää aivan pahimmat mökkikeskittymät.

Ahvenanmaan puolella näyttää olevan sellainen käsitys, että jokamiehenoikeudet eivät ole siellä voimassa. Suomen viranomaisilla on asiasta toisenlainen näkemys, mutta rauhallisia yöunia kaipaavan kannattaa pystyttää telttansa Ahvenanmaan puolella virallisille leirintä- ja telttailualueille.

Kauppoja, kahviloita ja ravintoloita on alueella yllättävän tiuhassa. Samoin lähtöpaikkoja löytyy mukavasti. Retkeä suunnitellessa kannattaa kyllä katsoa myös vaihtoehtoisia lähtöpaikkoja mahdollisten pysäköintirajoitusten takia.

Vuosnaisten lähellä tulee helposti suunnistettua Puuskerin ja Lyyskerin välisen suojaisan salmen kautta, mutta siinä on tiukka kaislikko, jonka läpäisy on aikamoinen punnerrus. Aikoinaan jouduin puskemaan sen läpi silloisen retkenvetäjän perässä, joten pitihän tuohon kaislikkoon tutustuttaa myös omat retkeläiset, kun sitten myöhemmin pääsin itse vetämään retkeä!

Nauvo-Brändö-Kustavi-alue on kooltaan tuollaiset 50x50 kilometriä, joten sinne mahtuu helposti reilusti yli 200 kilometrin lenkki. Toisaalta vaikkapa 50 kilometrin kierros Parattulasta Iniön länsipuolelle antaa jo hienon tuntuman alueen saaristoon. Todella pitkää retkeä haluava voi jatkaa etelään Saaristomeren kansallispuiston puolelle (josta on oma esittelynsä), länteen Ahvenanmaan puolelle ja ehkäpä samalla kiertää koko Ahvenanmaan, tai pohjoiseen vaikka aina Tornioon saakka. Kaikilla näillä jatko-osuuksilla joutuu sitten kyllä ottamaan tuntumaa avomereen.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Seilistä sekä Katanpään linnakesaaresta.

Nauvo-Brändö-Kustavi-alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Nauvo-Brändö-Kustavi (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Tulenteko valtion mailla: Osa 2

 

Tulenteko valtion mailla: teoria ja käytäntö – osa 2/2

Jorma "Saja" Sajaniemi

Tämän jutun ensimmäinen osa käsitteli Metsähallituksen antamaa rajoitettua lupaa ottaa polttopuita ja tehdä tulet valtion mailla pohjois- ja itä-Suomessa. Esimerkkitapauksen läpikäynti osoitti kuitenkin, että tämä sinänsä hieno lupa johtaa suuriin vaikeuksiin, kun sitä yrittää soveltaa käytännössä. Tiedustelinkin Metsähallitukselta, onko tulenteon luvallisuuden selvittäminen tosiaankin näin hankalaa, ja sain vastauksena uuden ja erilaisen kuvauksen luvan sisällöstä. Näiden uusien vaatimusten täyttyminen on selvitettävissä kohtuutyöllä – mutta kyllä sitä silti kannattaa harjoitella kotona jo ennen retkeä.

Jokamiehenoikeus ei anna lupaa tehdä tulta toisen omistamalle maalle eikä salli myöskään tulien tekemiseen tarvittavan puun ottamista toisen omistamasta metsästä, joten tuntuu oikein mukavalta, että Metsähallitus on helpottanut retkeilijöiden elämää seuraavasti:

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa Metsähallitus on päätöksellään antanut yleisen luvan tulentekoon maastossa valtion mailla. Tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Mikäli alle puolen kilometrin sisällä on huollettu tulentekopaikka, täytyy tulistelun tapahtua siellä. Luonnonsuojelualueilla, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö, noudatetaan tulenteossa sitä, mitä näihin suunnitelmiin ja sääntöihin on linjattu. (Lähde: https://www.luontoon.fi/retkietiketti#tulenteko 27.2.2022)

Tämä kuulosta (länsi- ja etelä-Suomen syrjintää lukuunottamatta) järkevältä: Metsähallituksella ei ole valtaa yksityisillä mailla, joten päätös koskee vain valtion maita; erityisalueilla noudatetaan niiden omia sääntöjä; eikä ole järkevää sallia villiä tulentekoa paikoissa, joissa on virallinenkin tulipaikka lähellä. Jutun ensimmäisessä osassa kuitenkin havaittiin, että tulenteon luvallisuuden selvittäminen tämän päätöksen perusteella on käytännössä todella hankalaa ja eräiltä osin ehkä jopa mahdotonta.

Lähetinkin Metsähallitukselle jutun ensimmäisen osan luonnoksen kommentoitavaksi 2.3.2022 ja sain vastauksen 17.3.2022. Tässä vastauksen olennaiset osat:

”Jos retkeillessään aikoo tulistella maastossa, joutuu tosiaan jonkun verran tekemään selvitystyötä ennakkoon, jotta tietää missä tämä on mahdollista ja missä ei. Helpoiten tämä onnistuu hyödyntämällä retkikartta.fi - ja luontoon.fi - palveluja.

Retkikartassa näkyvät kartalla Metsähallituksen hallinnoimat suojelualueet ja talousmetsät (eli monikäyttömetsät), sekä tulentekopaikat ja muut retkeilyrakenteet. Tästä pääset katsomaan palvelua: https://www.retkikartta.fi/ [...]

Kun retkikartasta olet selvittänyt mitä suojelualueita retkikohteeseesi sisältyy, voit Luontoon.fi -palvelusta tarkistaa onko kyseisille suojelualueille kirjattu erikseen vain niitä koskevia sääntöjä ja ohjeita mm. tulentekoa koskien, esim. Oulangan kansallispuisto https://www.luontoon.fi/oulanka/ohjeetjasaannot

Jos kyseisille suojelualueille ei löydy mitään erillisiä ohjeita luontoon.fi -sivuilta, voi tulet tehdä Metsähallituksen yleisen päätöksen mukaisesti kun liikutaan Lapin, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun tai Pohjois-Karjalan alueilla. Tässä vielä esimerkkinä Elimyssalon ohjeet ja säännöt https://www.luontoon.fi/elimyssalo/ohjeetjasaannot”

Vastaus on kirjoitettu toimintaohjeen muotoon, mikä on sinänsä huomattava parannus luontoon.fi-palvelussa olevaan byrokraattiseen päätösmuotoon. Mutta muodon lisäksi myös asiasisältö on muuttunut! Metsähallituksen päätökseen nähden näissä sähköpostilla tulleissa ohjeissa on seuraavat erot:

1. Kun päätös puhuu ”valtion metsistä”, niin tämä uusi ohje puhuu ”Metsähallituksen hallinnoimista suojelualueista ja talousmetsistä”. 

2. Kun päätös puhuu ”huolletuista tulentekopaikoista”, niin tämä uusi ohje puhuu ”Retkikartassa näkyvistä tulentekopaikoista”.

3. Kun päätös puhuu ”luonnonsuojelualueista, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö”, niin tämä uusi ohje puhuu ”Luontoon.fi -palvelussa kirjatuista [...] säännöistä ja ohjeista”.

Erot ovat sisällöllisesti olennaisia ja niinpä Metsähallituksen päätös olisikin nähtävästi pitänyt kirjoittaa jo alun perin näin:

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa Metsähallitus on päätöksellään antanut yleisen luvan tulentekoon maastossa valtion mailla Metsähallituksen hallinnoimilla suojelualueilla ja talousmetsissä. Tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Mikäli alle puolen kilometrin sisällä on huollettu retkikartta.fi-palveluun merkitty tulentekopaikka, täytyy tulistelun tapahtua siellä. Luonnonsuojelualueilla, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö löytyy luontoon.fi-palvelusta kohta ”Ohjeet ja säännöt”, noudatetaan tulenteossa sitä, mitä näihin suunnitelmiin ohjeisiin ja sääntöihin on linjattu.

Uusi yritys uudella tulkinnalla – Selvitettävät asiat

Saadakseen selville onko tulenteko sallittua jollain paikalla, niin pitääkin siis selvittää seuraavat asiat:

Kysymys 1 – Onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella?

Kysymys 2 – Onko paikka Metsähallituksen hallinnoimalla suojelualueella tai talousmetsässä (retkikartta.fi -palvelussa)?

Kysymys 3a – Onko paikka luonnonsuojelualuetta?

Kysymys 3b – Onko luonnonsuojelualue esitelty luontoon.fi-palvelussa?

Kysymys 3c – Onko sen ”Ohjeet ja säännöt” -kohdassa tulentekoa koskevia ohjeita?

Kysymys 4 – Onko alle puolen kilometrin sisällä retkikartta.fi-palveluun merkitty tulentekopaikka?

(Tämän jutun ensimmäisessä osassa oli vastaava kysymyslista luontoon.fi-palvelussa esitellystä Metsähallituksen päätöksestä poimittuna. Ainoastaan kysymykset 1 sekä 3a olivat siellä samat kuin tässä sähköpostitse saatujen ohjeiden mukaisessa listassa!) 

Uusi yritys uudella tulkinnalla – Esimerkkitapaus

Kajakin keula kolahtaa taas rantaan Höytäisen saaren itärannalla Haaraniemen tyvessä. Gepsi näyttää jotain tällaista (karttapohja Maanmittauslaitos):

Kysymysten 1, 2, 3a ja 4 selvittämiseksi tarvitaan nyt retkikartta (https://retkikartta.fi), jossa pitää laittaa karttatasoissa päälle (i) Suojelu- ja retkeilyalueet, (ii) Metsätalouden monikäyttömetsät / Monikäyttömetsät, sekä (iii) Retkeilypalvelut / Retkeilyrakennelmat / Tulentekopaikat. Jouhtenisen kohdalla retkikartta näyttää nyt tällaiselta (kuvan saa suuremmaksi napsauttamalla):

Metsähallituksen hallinnoimat suojelualueet on merkitty ohuella vihreällä pystyviivoituksella tai muulla vihreäkuvioisella täytöllä, joten Jouhtenisen Haaraniemi on tällainen alue. Siis vastaus sekä kysymykseen 2 (onko paikka Metsähallituksen hallinnoimalla suojelualueella tai talousmetsässä retkikartta.fi -palvelussa) että kysymykseen 3a (onko paikka luonnonsuojelualuetta) on kyllä!

Tulenteko on sallittua myös Metsähallituksen hallinnoimissa monikäyttömetsissä, jotka on merkitty ohuella kellanruskealla pystyviivatäytöllä – sellaisia ei kartan näkyvällä alueella ole.

(Pohjakarttana olevassa Maanmittaushallituksen maastokartassa kaikki suojelualueet on merkitty vihreällä reunuksella. Niinpä esimerkiksi vasemman laidan Jere on suojelualuetta, mutta koska siinä ei ole vihreää täyttökuviota, niin se ei ole Metsähallituksen hallinnoima eikä siis tulentekoluvan piirissä.)

Kysymys 4 on myös ok, koska puolen kilometrin säteellä ei ole karttaan merkittyä tulentekopaikkaa. Metsähallitukselta saamani vastauksen osalta minulle jäi epäselväksi se, otetaanko tulipaikkoina huomioon vain retkikartan omat tulipaikkamerkinnät (valkoinen nuotio ruskeassa neliössä) vaiko myös pohjakarttaan merkityt tulipaikat (jollainen näkyy esimerkiksi Laitasaaren pohjoiskärjessä). Uskoisin, että jälkimmäisiä ei oteta huomioon, ja ainahan voi väittää, että käytti pohjakarttana maastokartan sijaan taustakarttaa tai ilmakuvaa, joihin tulipaikkoja ei ole merkitty.

Haaraniemeä napsauttamalla aukeaa ikkunan vasempaan laitaan palsta, josta selviää, että ollaan Jouhtenisen luonnonsuojelualueella. (Tämä on aika yllättävää, sillä jutun ensimmäisessä osassa käytetyn Metsähallituksen metsa.fi-palvelun mukaan kyseessä on Haaraniemen luonnonsuojelualue! No, uskotaan nyt sitten tällä kertaa tätä retkikarttaa eli kyseessä on Jouhtenisen luonnonsuojelualue.) Vasemman palstan tekstiä napsauttamalla aukeaa kohteen selitys (ja samalla – pyytämättä ja yllättäen – kartan mittakaava muuttuu toiseksi ja lisäksi joukko aiemmin näkymättöminä olleita karttatasoja aktivoituu: näkyviin ilmestyvät valittu kohde, kaikki retkeilypalvelut, sekä reitit). Tulos näyttää tältä (huomaa karttaan ilmestyneet uudet siniset ja punaiset viivat sekä itsekseen aktivoituneet karttatasot kuvan oikeassa laidassa):

Jouhtenisen luonnonsuojelualueen selityksestä selviää, että ollaan Pohjois-Karjalassa, joten kysymys 1 (onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella) on ok! (Monikäyttömetsien kohdalla maakunta ei selviä tällä tavalla, joten kysymys 1 on selvitettävä silloin jollain muulla tavalla – esimerkiksi siten kuin jutun ykkösosassa on esitetty.)

Lisätiedot-välilehdeltä (josta näkyy kuvassa vain otsikko) löytyy vain Metsähallituksen tunniste ja UUID-tunniste (mikä se sitten lieneekin), joten sieltä ei löydy vastausta kysymyksiin 3b (onko luonnonsuojelualue esitelty luontoon.fi-palvelussa) ja 3c (onko sen ”Ohjeet ja säännöt” -kohdassa tulentekoa koskevia ohjeita).

Avataan siis luontoon.fi-palvelun retkikohdehaku osoitteessa https://www.luontoon.fi/retkikohteet ja naputellaan haettavan retkikohteen nimeksi Jouhtenisen luonnonsuojelualue ja tehdään haku. Hakulaatikon alapuolella olevalle kartalle ilmestyy pallukka, jota napsauttamalla selviää, että kyseessä on kaivattu Jouhtenisen luonnonsuojelualue, joten alue on esitelty luontoon.fi-palvelussa ja vastaus kysymykseen 3b on löytynyt:

Linkkiä seuraamalla pääsee Jouhtenisen luonnonsuojelualueen omalle sivulle https://www.luontoon.fi/jouhteninen, jonka ”Ohjeet ja säännöt” -osiossa todetaan:

Ensisijaisesti tulenteossa tulee käyttää huollettuja tulentekopaikkoja. Näin tulee toimia aina, kun on alle puolen kilometrin etäisyydessä huolletusta tulentekopaikasta. Muussa tapauksessa tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita.

Näin siis löytyi vastaus kysymykseen 3c ja retkeilijämme on noudatettava näitä ohjeita – jotka tosin ovat samat kuin Metsähallituksen yleisluvassa.

Kaikki vaadittavat asiat ovat siis löytyneet ja kaikki on ok, joten tulenteko on sallittua Jouhtenisen Haaraniemessä! Nyt siis keräämään kuivia oksia, risuja sekä pieniä juurakoita ja nuotion rakentamiseen!

Mikäli aluetta ei löydy nimihaulla, niin itse varmistaisin kyllä karttahaulla, että suunnittelemani paikan lähistöllä ei näy luontoon.fi-palvelun tuntemia kohteita. Tällöin tulee valita alue – tässä tapauksessa Itä-Suomi – ja kartta näyttää silloin tältä:

Jatko meneekin sitten samoin kuin edellä. (Jouhtenisen kohdalla olevassa pallukassa on tosin nyt numero 35, koska numerointi muuttuu dynaamisesti aina, kun näytettävien alueiden joukko muuttuu. Itse kuvittelin alkuun, että numero tarkoittaisi pallukan kohdalla olevien lähekkäisten kohteiden lukumäärää ja yritin sinnikkäästi zoomata sisään nähdäkseni ne yksittäiset kohteet.)

Summa summarum – uudella tulkinnalla

Metsähallituksen sähköpostilla antaman uuden tulkinnan mukaisesti tulenteon luvallisuuden selvittäminen on siis selvästi helpompaa kuin luontoon.fi-palvelussa olevan Metsähallituksen päätöksen mukaisesti toimittaessa. Mikäli maakunta on tiedossa – kuten se useimmiten varmaankin on – niin uuden tulkinnan mukaan riittää käyttää retkikartta.fi- ja luontoon.fi-palveluja, ja tämä on tehtävissä myös kännykällä. 

Sen verran monimutkaista homma kuitenkin on, että edelleenkin toivoisin Metsähallituksen tarjoavan yksinkertaisen nettilomakkeen, johon voisi antaa omat koordinaatinsa (joko naputtelemalla tai suoraan kännykän sijainnista) ja joka palauttaisi karttakuvan lähiympäristön sallituista tulentekoalueista.

Vähintä, mitä Metsähallituksen tulisi tehdä, olisi muotoilla asian esittely luontoon.fi-palvelussa uudelleen – vaikkapa näin:

Metsähallitus sallii itä- ja pohjois-Suomessa tulenteon maastossa kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita käyttämällä. Lupa kattaa Lapin, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun sekä Pohjois-Karjalan ja on voimassa sellaisilla suojelu- ja retkeilyalueilla sekä monikäyttömetsissä, jotka näkyvät retkikartta.fi-palvelussa – ei kuitenkaan puolta kilometriä lähempänä kyseiseen palveluun merkittyjä tulentekopaikkoja. Monet luonnonsuojelualueet on esitelty luontoon.fi-palvelussa ja niiden osalta noudatetaan kyseisessä palvelussa annettuja tulenteko-ohjeita.

Näin muotoiltuna ohje ensinnäkin kuvaisi asian niin kuin Metsähallituksen päätöstä on tarkoitus tulkita; toisekseen se tekisi tulenteon luvallisuuden selvittämisen ylipäätään mahdolliseksi; ja kolmanneksi se antaisi samalla välineet tarvittavien tietojen löytämiseen. Kuten tämän jutun ensimmäisessä osassa kuvasin, niin luontoon.fi-palvelussa nykyisin oleva muotoilu johtaa käytännössä huomattaviin hankaluuksiin eikä kaikkia sen vaatimia tietoja taida edes olla mahdollista löytää verkosta!

Metsähallituksen päätöksen uuden tulkinnan mukaiset tiedot löytyvät siis verkosta, mutta kaikki ei kuitenkaan selviä täysin ilmeisellä tavalla. Niinpä tulenteon luvallisuuden selvittämistä on hyvä harjoitella etukäteen kotona. Mikäli aiottu paikka on tiedossa jo ennen retkeä, niin helpommin tulenteon luvallisuuden selvittäminen käy kyllä kotona kuin maastossa.