Tampereelta Poriin

Tampereelta Poriin: Voimalaitoksia ja kulttuurimaisemaa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Voimalaitoksilla valjastettu Kokemäenjoki tarjoaa mainion yhteyden Tampereen eteläpuoleisilta vesiltä merelle. Järviosuuttakin reitille mahtuu, mutta valtaosan matkasta saa lasketella mukavassa myötävirrassa. Voimalaitosten seurauksena aikanaan vauhdikkaat ja kivikkoiset kosket ovat pääosin hävinneet, ja harvat jäljelle jääneetkin ovat normaaliveden aikaan mukavan kesyjä.

Kolmeen osaan jaettu vesistöhyppely Saimaalta Selkämerelle pääsee nyt viimeiseen osaansa. Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa siirryttiin Vuoksen vesistöstä Kymijoen vesistöön, ja toisessa osassa edelleen Kokemäenjoen vesistöön. Tässä osassa matkataan viimein Kokemäenjokea pitkin merelle.

Kokemäenjoki alkaa Sastamalasta, mutta kun tässä kirjoitussarjassa on liikuttu aina yhdeltä sulkukanavien yhdistämältä vesialueelta toiselle, niin lähdetään tälläkin kertaa liikkeelle Kokemäenjoen vesistön (eteläisemmältä) suluilla yhdistetyltä alueelta – tarkemmin ottaen Tampereen eteläpuolella sijaitsevalta Pyhäjärveltä. Sen pinta välkkyy 77.2 metriä merenpintaa korkeammalla, joten tiputusta on ennen merelle saapumista siis reippaasti. Valtaosa siitä kertyy kuitenkin voimalaitosten kohdalla, ja nehän ohitetaan maitse. Ohitukset ovat sen verran pitkiä, että tälle noin 180 kilometrin mittaiselle reissulle ei kannata lähteä ilman kajakkikärryä.

Tampere-Pori-väli mobiHiidessä toukokuussa 2024. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Reitistä pääosa eli reilut 130 kilometriä on melko kapeaa Kokemäenjokea, johon puristuvat koko Kokemäenjoen vesistön valuma-alueen vedet. Joella on aikoinaan koettu suuria tulvia, jotka ovat haitanneet maanviljelyä ja vieneet mennessään myllyjä sekä siltoja ja jopa kalastamoja. Tulvien torjumiseksi koskia onkin perattu kivistä ja levennetty jo 1700-luvun puolivälistä alkaen aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Joen valjastaminen voimalaitoksilla on lisäksi tasannut vedenpintaa merkittävästi voimalaitosten välillä ja samalla hävittänyt lähes kaikki kosket. Toki jäljellä on monia vuolaita ja pyörteisiä virtapaikkoja sekä muutama hiukan vauhdikkaampi koskeksi katsottava pätkä, mutta nämä ovat aikoinaan tehtyjen perkausten ansiosta helposti laskettavissa vallankin normaaliveden aikaan.

Kokemäenjoki virtaa varsin reippaasti, mikä nopeuttaa matkantekoa. Ensimmäiset maistiaiset tästä saa Pyhäjärveltä Nokian kohdalta alkavassa ja varsin vauhdikkaassa Nokianvirrassa. Kilometri Pyhäjärveltä lähdön jälkeen virta kulkee teollisuusalueen läpi, ja Emäkosken sillan tultua alitettua on syytä pysytellä etelänpuoleisen rannan tuntumassa, jotta ei vahingossa ajaudu Tehdassaaren pohjoispuolelle johtavaan ja patorakennelmaan päättyvään umpiperään.

Teollisuusalueen läpi kuljettaessa keula on syytä suunnata tätä matalaa ristikkosiltaa kohti, jos mielii välttää Tehdassaaren takana olevan umpiperän.

Tehdasalueen jälkeen Nokianvirta jatkuu pari sataa metriä leveänä ja varsin vuolaana virtana Melon voimalaitokselle, jossa on retken ensimmäinen ohituspaikka. Kaluston siirtäminen tapahtuu täällä – kuten myös reissun muidenkin voimalaitosten kohdalla – siististi tietä pitkin. Noin 300 metrin tieosuuden jälkeen melominen jatkuu parisenkymmentä metriä alempana edelleenkin kapeassa uomassa, joka kuitenkin laajenee muutaman kilometrin jälkeen järveksi.

Järviosuutta jatkuukin sitten liki 40 kilometriä. Järvi vaihtaa matkalla nimeään muutaman kerran, mutta samassa vedenkorkeudessa siinä kuitenkin koko ajan ollaan. Osuus koostuu kapeahkoista järvistä, joilta löytyy useampikin liki kymmenkilometrinen, mutta leveydeltään vain kilometrin luokkaa oleva selkä. Kun selät on enimmäkseen pakko meloa pituussuunnassa, niin huonolla onnella tuulta vasten ponniskelua voi olla tiedossa pitempäänkin. Toisaalta rantojen tuntumasta voi aina hakea vähintäänkin turvallisuutta ja parhaimmillaan myös jonkinlaista suojaa vastatuulelta.

Järviosuuden ehkäpä mielenkiintoisimmat nähtävyydet ovat melko lähellä toisiaan sijaitsevat Sastamalan Pyhän Marian kirkko sekä Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Molemmat ovat keskiajalla rakennettuja harmaakivikirkkoja ja ne ovat kesäaikaan rajoitetusti auki. Kumpikin näkyy järvelle, joten niiden ohi melominen luo oman tunnelmansa vaikkei maihin nousisikaan.

Maihinko vai eikö maihin, siinäpä pulma! Pyhän Olavin kirkko houkuttelee, mutta mitä sanoo kartta? Paljonko on vielä päivämatkaa jäljellä ja riittääkö aika maissa käymiseen?

Kokemäenjoen maanviljelylle otolliseen ympäristöön on historian saatossa syntynyt vilkas ja hyvinvoiva maatalousyhteiskunta. Tämä näkyy selvästi sekä järviosuutta että itse jokea ympäröivässä maisemassa, joka on enimmäkseen peltojen ja metsien kuvioimaa mosaiikkia. Pellot ovat suuria ja niitä on paljon. Paikoin ne jäävät kapeiden metsäsuikaleiden taakse, mutta monesti rannoilla näkyy kilometrikaupalla peltoa pellon perään. Se on sitten mielipidekysymys, millaisena itse kukin tällaisen maisematyypin kokee.

Varsinainen jokiosuus alkaa Sastamalan jälkeen Tyrvään voimalaitoksen kohdalta. Pelkän Kokemäenjoen melova voi aloittaa retkensä suoraan voimalaitoksen alapuolelta, mutta Tampereen suunnalta aloittaneet joutuvat kuskaamaan kalustoa puolisen kilometriä tietä pitkin. Tästä joki sitten jatkuu kapeana 120 kilometrin matkan aina Poriin ja merelle saakka.

Jokiosuudella on runsaasti virtapaikkoja ja pieniä koskia, jotka kaikki on nimetty kartassa koskiksi. Nimet tietysti juontuvat joen valjastamista edeltäneeltä ajalta, mutta nykyisin nämä ”kosket” ovat enimmäkseen vain muuta jokiosuutta hieman vuolaampia virtapaikkoja. Aidoista koskipaikoista merkittävimmät ovat heti alkumatkasta löytyvä Kilpikoski sekä lähellä Poria sijaitsevat Arantilankoski ja Ruskilankoski, joka onkin sitten Kokemäenjoen koskista suurin. Keskikesällä nämä kosket ovat normaalivuosina helposti laskettavissa, mutta alkukesästä ne voivat olla vauhdikkaitakin ja loppukesästä puolestaan kivikkoisia. Niinpä ne on syytä tarkastaa etukäteen maitse.

Ensimmäisenä vastaantuleva koski, Kilpikoski, ylävirran puolelta nähtynä.

Voimalaitoksia on jokiosuudella kolme: Äetsän voimalaitos Keikyässä, Kolsin voimalaitos Kokemäellä sekä Harjavallan voimalaitos Harjav.., öh.., eiku – tämän jutun alkukuvassa. Kaikkien ohitukset sujuvat siis mukavasti tietä pitkin. Vetomatka on Äetsän kohdalla vain 100 metriä, Kolsissa puolisen kilometriä ja Harjavallan voimalaitoksella noin 800 metriä.

Äetsän voimalaitos on Kokemäenjoen nykyisistä voimalaitoksista vanhin. Se koostuu kahdesta osasta, joista vanhempi on täyttänyt hiljattain sata vuotta. Tämä vanha osa nielee jyhkeänä vettä ja näkyy pitkälle joka suuntaan. Äetsän voimalaitos sijaitsee varsin viehättävässä ympäristössä, kun taas reitin muut voimalaitokset edustavat niin arkkitehtuuriltaan kuin ympäristöltäänkin modernia tehokkuusajattelua.

Vesi ei virtaa voimalaitosten läpi tasaisesti, vaan niiden läpi kulkevan veden määrään vaikuttaa esimerkiksi sähkön tarve ja hinta. Runsaan veden aikana voidaan joutua myös ohijuoksutuksiin, jolloin vesimäärät voivat olla hyvinkin suuria. Nämä kaikki vaikuttavat vedenkorkeuteen sitä voimakkaammin ja äkillisemmin mitä lähempänä voimalaa ollaan. Voimaloiden läheisyydessä yöpyessä kajakit kannattaakin nostaa korkealle maihin ja sitoa vielä varmuuden vuoksi narulla puuhun kiinni vedenpinnan mahdollisen nousemisen varalta. Eikä telttaakaan kannata ihan rantaviivalle pystyttää.

Itse olen ollut tilanteessa, jossa voimalaitos pienensi virtausta voimakkaasti ruokailun mittaisen maatauon aikana. Olimme voimalaitoksen alapuolella ja huomasimme yht’äkkiä, että raskaasti pakattu kaksikko alkoi jäädä kuivilleen terävän kivikon päälle. Siinä tuli kiire ryhtyä pelastusoperaatioon. 

Tämä pieni vanha teollisuuskäytössä ollut rakennus löytyy noin kilometri ennen Äetsän voimalaitokselle tuloa.

Äetsän ja Kolsin voimalaitosten välillä joki jakaantuu kahteen haaraan – Kyttälänhaaraan ja Kiettarenhaaraan – joiden väliin jää kaksi kilometriä leveä ja kahdeksan kilometriä pitkä Kiettareenluoto. Haarautumisen kohdalla joki virtaa Puurijärvi-Isosuon kansallispuiston läpi, ja maihinnousu sekä rannoilla liikkuminen on kielletty pitkillä osuuksilla Kokemäenjoen vartta – paikasta riippuen joko heinäkuun puoliväliin tai jopa koko melontakauden ajan. Tarkat rajoitusalueet onkin syytä katsoa kansallispuiston verkkosivuilta jo ennen retken alkua. (Muokkaus 5.2.2025: Metsähallituksen luontoon.fi-sivusto on muuttunut ja sieltä ei taida enää löytyä rajoitusalueita sisältävää karttaa.)

Kyttälänhaaran alkupäästä pääsee Ala-Kauvatsonjokea pitkin kansallispuistoon kuuluvalle telttailupaikalle. Muita laillisia maihinnousupaikkoja ei reilun kahden kilometrin mittaisen Ala-Kauvatsonjoen varrella olekaan, sillä rannat joko kuuluvat koko melontakauden kattavaan rajoitusalueeseen tai ovat yksityisiä asuintontteja ja peltoja. Kun Ala-Kauvatsonjoki lisäksi päättyy pohjapatoon eikä padon takana sijaitsevalla Puurijärvellä saa kuitenkaan liikkua sulan veden aikaan, niin kansallispuistoon tutustuminen jää melojalle helposti vain teltan pystyttämiseen edellä mainitulle telttailupaikalle ja mahdolliseen maata pitkin tapahtuvaan pistäytymiseen kahden kilometrin päässä oleville lintutornille ja luontopolulle.

Kyttälänhaaran ja Kiettareenhaaran yhtyessä joki haarautuu useisiin vaihtoehtoisiin reitteihin. Savinen maaperä vaihtuu hetkeksi kallioiseksi ja maisemat mukavan vaihteleviksi. Kartta vilisee erinimisiä koskia, mutta voimalaitosten tasaaman vedenkorkeuden johdosta ne ovat nykyisin kuitenkin vain pelkkiä virtapaikkoja.

Kyttälänhaaran jälkeen voi matkaa jatkaa vaikkapa Putajanhaaraan, josta löytyy Putajankosken kohdalta vanhan rautatiesillan rakenteita. Rautatien nykyinen linjaus kulkee 150 metrin päässä kahden mutkan takana.

Harjavallan voimalaitoksen kohdalla tapahtuu rantatörmässä selkeä muutos. Kun rannat ovat tähän saakka olleet enimmäkseen matalia ja ympäröivä maisema on näkynyt joelle hyvin, niin nyt rantatörmät ovat jyrkkiä ja korkeita – ja näkyvyys sen mukainen. Hiekkaiset törmät ovat myös metsäisiä, joten joella tuntee olevansa herran kukkarossa vaikka todellisuudessa ympärillä on enimmäkseen tiheää asutusta.

Ulvilan kohdalla rantatörmä alkaa taas mataloitua ja Porin jälkeen tulee vastaan kymmenen kilometrin mittainen ja monihaarainen suisto, joka päättyy ruovikkorantaiselle Pihlavanlahdelle. Selkämeri on saavutettu! Tästä voi sitten halutessaan vielä jatkaa pohjoiseen Ouran saaristoon tai etelään Uudenkaupungin suuntaan, joista molemmista on omat esittelynsä.

Kauppoja on reitin varren asutuskeskuksissa varsin mukavasti – muun muassa Sastamalassa, Kokemäellä ja Harjavallassa. Kokemäenjoelta voi myös poiketa Loimijokea pitkin Huittisiin, mikä tekee sivunsa noin 7 kilometrin poikkeaman varsinaiselta reitiltä. Kokemäenjoen vesi ei ole juomakelpoista eikä jokiosuuden vaatimattomissa venesatamissa taida juurikaan olla juomavettä tarjolla, joten vesitäydennykset on syytä hoitaa kaupassakäyntien yhteydessä. 

Retkisatamia on reitillä huonosti. Kun vielä rannoilla on paljon asutusta ja rannat ovat monesti muutenkin kehnoja teltan pystyttämiseen, niin ei ole ihme, että meloja löytää helposti itsensä nukkumasta jonkin satunnaisen uimarannan laidalla tai muussa vastaavassa paikassa.

Tyypillinen jokinäkymä: runsaasti vettä ja taivasta – ja välissä kapea suikale peltoa, metsää ja asutusta.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoa  Puurijärvi-Isosuon kansallispuistosta.

Tampere-Pori-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Tampereelta Poriin (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Sääminginsalon kierto

 

Sääminginsalon kierto: Pitkiä selkiä ja komeita maisemia

Jorma "Saja" Sajaniemi

Sääminginsalo, Suomen toiseksi suurin saari, kuulostaa nimenä vieraalta, mutta kun mainitaan sellaiset paikat kuin Savonlinna, Punkaharju ja Linnansaari, niin jopa alkaa tuntua tutulta. Sääminginsalon ympärysjärvistä erityisesti Pihlajavesi, Puruvesi ja Haukivesi tunnetaan hienoina retkikohteina, ja Säämingsalon kiertäminen tarjoaakin monipuolisen kattauksen Järvi-Suomen parhaita maisemia. Mutta matkalla on myös monia pitkiä selkävesiä, joiden melominen kysyy istumalihaksia. Pituutta lenkille kertyy minimissään 150 kilometriä, mutta retken anti paranee rutkasti 50-100 lisäkilometrillä.

Vaikka Säämingsaloa ympäröi yhtenäinen vesi, joka on jopa kaikkialla käytännössä samalla tasolla, niin silti Sääminginsalo on tunnustettu saareksi vasta hiljattain. Tähän empimiseen on ollut syynä Sääminginsalon itälaidalla sijaitseva, 1750-luvulla kaivettu Raikuun avokanava. On nimittäin epäselvää, onko kanavan paikalla ollut aiemmin vesiyhteys vaiko kuivaa maata. Jos vesiyhteyttä ei ole ollut, niin Sääminginsalo onkin niemi, jonka juureen on vain kaivettu kanava. Varmaa tietoa asiasta ei ole, mutta vuonna 2001 Tilastokeskus ja Suomen ympäristökeskus sopivat yhdessä, että Sääminginsalo tulkitaan saareksi. Saari tai ei, niin Sääminginsalon ympäri pääsee mainiosti melomaan.

Sääminginsalon kierron  melontakohteet mobiHiidessä huhtikuussa 2023. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Koska vesi on Sääminginsalon ympärillä lähes samassa tasossa, niin lenkin kiertosuunnalla ei ole väliä. Varsinaisia virtapaikkoja on ainoastaan Savonlinnan sekä Raikuun kanavan kohdalla, mutta ne ovat lyhyitä eivätkä virtaukset ole kaksisia. Lenkin voi aloittaa mistä kohtaa tahansa – mikä nyt kenellekin on helpoimmin saavutettavissa oleva lähtöpaikka. Aloitetaan tämä esittely vaikka Savonlinnasta ja kierretään lenkki [hmm..., heittää kolikkoa, tulee klaava ...] vastapäivään.

Savonlinnasta pääsee läpi kolmesta kohdasta, joista itäisimpänä sijaitseva Kyrönsalmi on ikonisin, sillä siinä pääsee melomaan aivan Olavinlinnan vieritse. Savonlinnan eteläpuolelta matka jatkuu itään Punkaharjun suuntaan ja reittivaihtoehtoja on useita. Lyhyin reitti kulkee Moinselän kautta, mutta se on rehellisesti sanottuna varsin tylsä. Huomattavasti paremmat maisemat löytyy etelämpää Pihlajavedeltä, jossa on laaja rakentamaton luonnonsuojelualue täynnään hienoja kallioisia saaria ja kapeita sokkelovesiä. Hiekkarantojakin löytyy Pihlajavedeltä kymmenisen kilometriä pitkän Kongonsaaren puolivälin paikkeilta. Kongonsaari kannattaa kiertää lounaispuolelta ja sen kaakkoiskulman Kongonpäässä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, Salpalinjaan kuuluva kallioon louhittu luola tukikohtineen.

Pihlajaveden luonnonsuojelualue on varsin kapea mutta pituudeltaan noin 40 kilometriä. Pihlajaveden kautta koukkaaminen pidentää melontamatkaa Moinselän suoraan reittiin nähden noin 20 kilometriä, jolloin luonnonsuojelualueesta näkee noin puolet. Jos aikataulussa on varaa, niin ehdottomasti kannattaa kierrellä myös luonnonsuojelualueen luoteispäässä, mikä pidentää matkaa edelleen noin 25 kilometrillä. Tokihan Pihlajavesi on niin hienoa aluetta, että tänne kannattaa tehdä myös ihan omakin retkensä.

Pihlajavettä Riuttasen korkealta kalliolta nähtynä.

Kongonsaaren jälkeen reitti kääntyy Nenäniemen kärjen kohdalta koilliseen, Punkaharjun suuntaan johtaville pitkille selille, joiden takaa löytyy vetensä uskomattomasta kirkkaudesta kuuluisa Puruvesi. Eihän Pihlajavedenkään kirkkautta parane moittia, mutta ainakin itse olen Nenäniemen kärjen kohdalla pannut merkille koillisesta virtaavan veden olevan vieläkin kirkkaampaa kuin mitä Kongonsaaren kohdalla on ollut. 

Punkaharju on tunnettu matkailukohde monine autoturisteille suunnattuine houkutuksineen. Perinteikäs harjutie sekä alueelle myöhemmin rakennetut patikointipolut tarjoavat toki hienoja maisemia, mutta vesiltä katsottuna paikka muistuttaa enemmän turistirysää kuin aitoa suomalaista luontokohdetta. Melojan kannattaakin jättää Punkaharjun tarjontaan tutustuminen jollekin autoreissulle ja puikahtaa saman tien Puruveden puolelle.

Noin 30 kilometriä pitkä ja 25 kilometriä leveä Puruvesi koostuu suurista selistä ja suurista, toisistaan selvästi erillään olevista saarista. Toki Puruvedellä on myös muutama pienten saarten sokkelo, mutta yleiskuvaltaan se on kuitenkin laajojen selkävesien järvi. Puruveden rannat ovat enimmäkseen kivikkoisia ja siellä täällä näkyy myös kallioita. Hiekkarannat ovat pääosin pieniä, mutta paikoin löytyy myös isoja hiekkarantoja, joista komeimmat sijaitsevat järven pohjoispäässä.

Puruveden eittämättä tärkein nähtävyys on Kerimäen kupeessa sijaitseva Hytermän kaunis harjusaari. Saaressa on Romu-Heikiksi kutsutun Kerimäen nimismiehen 1900-luvun alkupuolella kokoama ulkomuseoalue.

Puruveden pohjoinen Hummonselkä jää reitistä hieman syrjään, mutta hiekkarannoista innostuneen kannattaa käydä yöpymässä Linnasaaren mainiossa retkisatamassa sekä kurkistamassa keskellä selkää olevaa Mantsin matalikkoa, jonka ylettyminen vedenpinnan yläpuolelle riippuu kulloisestakin vedenkorkeudesta. Hevossalon länsipuolella olevassa Miklinsalmessa on suuri ja komea rakokivi, jonka pääsee kiertämään kajakilla ympäri.

Kuten jo aiemmin tuli mainittua, niin Puruveden vesi on tavattoman kirkasta. Järven pohjassa olevat kivet ja uppopuut näkyvät selvästi usean metrin syvyydestä, kunhan vain keli on tyyni, aurinko paistaa, ja nenällä on polarisoivat aurinkolasit, jotka leikkaavat pois veden pinnasta tulevat heijastukset.

Raikuun kanavan kautta Puruveteen laskeva vesi on hieman humuspitoisempaa kuin Puruveden oma vesi, jonka takia juuri ennen kanavaa oleva Puruveden lahti on nimeltään Ruosteselkä. Mutta täytyy kyllä todeta, että monessa muussa järvessä Ruosteselän nimi olisi ennemminkin Kirkasselkä – nyt vieressä on vertailukohtana vain niin kovin, kovin kirkasta Puruveden vettä, että pienikin humusmäärä tekee ruosteisen vaikutelman.

Puruveden hiekkarannat ovat enimmäkseen pieniä ja kapeita. Tässä Tiirosaaren hiekkasärkkää retkisataman kupeessa.

Raikuun kanava on kaivettu 1750-luvulla, ja sata vuotta myöhemmin sitä on perattu uittoa varten. Kaivettuja kanavaosuuksia on kolme: Raikuun kanava, Jumppasen kanava ja Pistalan kanava. Yleensä Raikuun kanavaksi kutsutaan kuitenkin näistä kolmesta kanavasta ja niitä yhdistävistä lammista muodostuvaa puolentoista kilometrin mittaista kanavakokonaisuutta. Näin olen tehnyt myös tässä esittelyssä.

Raikuun kanavan erikoisuus on sen länsirantaa reunustava paksu ja korkea kivimuuri. Ensi kertaa täällä meloessani ihmettelimme kaverini kanssa, että onko joku ihmisarka mökkiläinen rakentanut kivenjärkäleistä rantaansa korkean näkösuojan, mutta kun muuri jatkui ja jatkui, niin tämä selitys alkoi tuntua huonolta. Kyseessä onkin jo Pihlajavedellä kohtaamaamme Salpalinjaan liittyvä puolustusrakennelma.

Paikan strateginen merkitys selviää vilkaisemalla karttaa: Raikuun kohdalla oleva kapea kangas on ainoa itä-länsi-suuntainen maayhteys Punkaharjun ja Joensuun välillä. Muilta osin tuo noin sadan kilometrin mittainen väli koostuu pelkästään suurista selkävesistä. Ei siis ole ihme, että alueelta löytyy myös taistelukaivantoja sekä tutustumisen arvoisia, suuria betonibunkkereita.

Raikuun kanavan kivimuuria Ängervöisen kohdalla. Tällä kohtaa muuri on tehty luonnonkivistä, mutta pohjoisempana on käytetty muotoon lohkottuja kiviä.

Raikuun kanavan ja Pistalanjärven jälkeen reitti kulkee halkaisijaltaan kymmenkilometrisen, täysin aukean Paasselän laitaa. Jos reitin muut selät ovat enimmäkseen pitkiä mutta eivät välttämättä kovin leveitä, niin Paasselkä on täysin toisenlainen. Kyseessä on meteoriittikraatteri ja niinpä se on muodoltaan laaja ympyrä, jossa tuuli ja aallot pääsevät temmeltämään vapaasti. Paasveden meteoriittikraatteri syntyi noin 1900 miljoonaa vuotta sitten eli se on vanhin Suomesta löydetyistä kahdestatoista kraatterista. Paasselkää lähimmät kaksi kraatteria sijaitsevat 80 kilometrin päässä Suvasvedellä ja niitä on käsitelty Suomen suurimman saaren, Soisalon kierron, esittelyssä.

Paasselkä on kuuluisa järvellä nähdyistä selittämättömistä valoilmiöistä, jotka tunnetaan Paasveden pirun valoina. Näitä on nähty jo kolmen vuosisadan ajan ja niitä nähdään edelleenkin. Valot loimuavat veden päällä ja kiitävät lähestyvää ihmistä pakoon tuulta nopeammin. Paasveden pirua enemmän kannattaa melojan kuitenkin pelätä kovia idänpuoleisia tuulia, sillä kymmenen kilometrin päästä saapuville aalloille täysin suojatonta melontaosuutta tulee väkisinkin noin viiden kilometrin verran.

Savonrannan kohdalla reitti kääntyy länteen. Pyyvesi ja Enonvesi ovat kaksi peräkkäistä pitkää selkää, joiden muodostamalle kokonaisuudelle tulee pituutta reilut parikymmentä kilometriä. Pyyveden etelälaidalla on ennen Hanhivirran lossia joitakin hienoja kalliojyrkänteitä ja muutenkin maisema saa ilmettä ympäröivistä vuorista, mutta yleisesti ottaen rannat eivät juurikaan houkuttele maataukojen pitämiseen.

Näkymä Enonveden Vahtisaarilta Hanhivirran suuntaan.

Enonveden länsipäässä sijaitsevan, halkaisijaltaan nelikilometrisen Sorsasalon voi kiertää kummalta puolelta tahansa, mutta eteläinen vaihtoehto ei tarjoa oikeastaan mitään nähtävää. Sen sijaan pohjoisen kautta kiertämällä pääsee Joutenveden parhaille, tiheäsaaristoisille paikoille, joita on käsitelty Kolovesi-Linnansaari-välin esittelyssä. Kun Joutenvesi nyt on ihan vieressä, niin kannattaa harkita, antaisiko aikataulu myöten pariinkymmeneen lisäkilometriin, jotka voisi käyttää Joutenveden hienon saariston kiertelyyn.

Haukiveden – ja samalla myös Linnansaaren kansallispuiston – puolelle voi siirtyä kolmesta kohtaa. Eteläisimpänä oleva Haponlahden kanava tarjoaa lyhyimmän mahdollisuuden, mutta on rahtilaivoille tarkoitettuna viivasuorana syväväyläkanavana kaikkein tylsin vaihtoehto. Hieman pohjoisempana oleva Oravin kanava on miellyttävämpi ja sen varrelta löytyy niin kauppa ja ravintola kuin muutakin vesiliikkujia palvelevaa tarjontaa. Oravin matkailukeskuksen yksi painopisteistä on nimenomaan melonta, joten ravintolaan on helppo poiketa vähän huonommassakin vaatetuksessa.

Kolmas vaihtoehto on selvästi pohjoisempana sijaitseva Tappuvirta, joka on hyvä valinta silloin, jos haluaa tutustua paremmin sekä Joutenveteen että Linnansaaren kansallispuistoon. Tämä lenkki lisää matkaa tuollaiset 30 kilometriä, mutta maisemat ovat kyllä näiden lisäkilometrien arvoiset.

Haukiveden eteläistä selkää Seurasaaren pohjoispuolella.

Haukiveden puolella reitti kääntyy kaakkoon ja kulkee Linnansaaren kansallispuiston eteläisten osien kautta. Täällä on taas vastassa pitkiä selkiä, mutta myös muutama hyvä hiekkaranta. Linnansaaren kansallispuistoa on käsitelty tarkemmin erillisessä esittelyssä. Ennen Savonlinnaa on länsirannalla vielä Hevonniemen komeat kalliot ja niiden edustalla myös mukavia pieniä kalliosaaria kierreltäväksi. Hevonniemen eteläpäässä kannattaa poiketa Tiheäsaaren koillisnurkassa olevaan kapeaan jyrkännelahteen.

Ja näin on kierros tullut täyteen. Saimaannorppia on reitin varrella voinut nähdä käytännössä missä tahansa. Suurimmat norppakannat ovat Pihlajavedellä ja Haukivedellä, mutta myös Puruvedellä, Pyyvedellä, Enonvedellä ja Joutenvedellä on norppia. Silmät kannattaa pitää siis auki koko matkalla.

Reitin varrella olevien suojelualueiden säännöt ovat vaihtelevia. Pihlajaveden luonnonsuojelualueella on kesäaikainen leiriytyminen sallittua kaikkialla, mutta tulenteko vain merkityillä paikoilla. Linnansaaren kansallispuistossa on sekä kesäaikainen leiriytyminen että tulenteko sallittu vain merkityillä paikoilla. Joutenveden luonnonsuojelualueella on kesäaikainen leiriytyminen sallittua mutta tulenteko puolestaan kiellettyä kaikkialla. Yksinkertaisinta onkin käyttää yöpymiseen ja tulentekoon kaikkialla retkisatamia, joita on runsaasti ja sopivin välimatkoin koko reitin matkalla.

Lähtöpaikkoja löytyy runsaasti eri puolilta kierrosta. Kauppojakin on tarjolla Savonlinnassa, Punkaharjulla, Punkasalmella, Kerimäellä, Savonrannalla ja Oravissa, joten niistäkään ei ole pulaa. Palvelut ovat siis kaikin osin kohdillaan.

Pihlajaveden luoteispään saaristoa. Pihlajavesi onkin mainio kohde myös lyhyemmille retkille.

Mahdollisia jatkomahdollisuuksiakin reitille on, jos joku sellaisia sattuu kaipaamaan. Tappuvirran pohjoisranta kuuluu Suomen suurimpaan saareen, Soisaloon, ja Sääminginsalon kierto sekä Soisalon kierto sivuavatkin toisiaan tällä kohdalla. Oikein pitkästä retkestä innostunut voikin kiertää nämä Suomen kaksi suurinta saarta yhdellä tiimalasin muotoisella reitillä, jonka pituudeksi tulee lyhimmillään noin 400 kilometriä. Muita yli tuhannen neliökilometrin saaria Suomessa ei sitten olekaan, joten tässä yhteiskierrossa on kyllä oma hohtonsa.

Pihlajaveden suojelualueen luoteispäästä on puolestaan vain seitsemän kilometrin matka Vekaransalmelle, jonka kautta kulkee Suvorovin kanavien lenkki, josta on oma esittelynsä. Kolmas jatkosuunta on Paasselältä pohjoiseen, mutta siellä on vastassa lähinnä vain suuria selkävesiä, jotka toki sopivat hyvin Sääminginsalon kierron henkeen.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Punkaharjun luonnonsuojelualueesta ja Linnansaaren kansallispuistosta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Sääminginsalon kierto (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Muokattu Hevonniemeä ja Tiheäsaarta käsittelevä osuus 24.6.2025.

Porkkala-Pellinki

 

Porkkala – Pellinki: Urbi et mari

Jorma "Saja" Sajaniemi

Noin sadan kilometrin mittainen väli Porkkalasta Pellinkiin on sekä maisemallisesti että melontaolosuhteiltaan hyvin vaihteleva ja monipuolinen kokonaisuus, jonka voi nähdä ja kokea monella tavalla. Pääkaupunkiseudulla asuva meloja kokee alueen helposti kotivesiensä jatkeena, josta löytyy monia hyviä viikonloppuretkien kohteita. Kauempaa tuleva retkeilijä kiinnittää puolestaan huomionsa Espoon ja Helsingin rantojen ja edustojen vilkkauteen, sekä saarissa ja vesillä liikkuvien ihmisten suureen määrään, mutta myös alueen laitaosien suhteelliseen rauhallisuuteen sekä hienoon merelliseen luontoon.

Siinä missä helsinkiläinen meloja kokee vaikkapa Kuhmon Lentuan eksoottiseksi retkikohteeksi, niin siinä kainuulainen meloja kokee vastaavasti pääkaupunkiseudun edustan todella eksoottiseksi paikaksi. Toki eksoottisuus tarkoittaa näissä tapauksissa ihan eri asioita, mikä vain kertoo ihmisen tavasta turtua oman lähiympäristönsä erikoislaatuisuuteen. Vaikka oma melontaurani onkin alkanut Helsingissä, niin olen kuitenkin ollut sieltä niin kauan poissa, että Porkkalan ja Pellingin väliä kulkiessani olen joka kerta jaksanut katsella hämmästellen ympärilleni. Tässä esittelyssä pyrinkin tuomaan esiin alueen erikoispiirteitä ulkopuolisen, kauempaa tänne pääkaupunkiseudulle varta vasten retkeilemistä varten tulleen melojan silmin, mutta toivottavasti tästä on iloa myös alueella tavanomaisia päivämelontojaan tekeville melanpyörittäjille. 

Porkkala-Pellinki-väli mobiHiidessä huhtikuussa 2023.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Lähdetään liikkeelle alueen länsipäädystä, Porkkalan kärjestä, jossa on suosittu merellinen ulkoilualue komeassa kallioisessa maastossa. Niemen länsipuolella aukeaa laaja, avomerelle antava ja saareton Porkkalanselkä, joka muodostaa luonnollisen rajan melontaretkelle. Käännetään siis katse etelään ja itään.

Porkkalanniemen etelä- ja itäpuolella on hieno saaristo, jossa riittää mainioita kallioisia saaria kierreltäväksi. Upinniemen suoja-alue sekä monet linnustonsuojelualueet rajoittavat jonkin verran liikkumista, ja esimerkiksi Rönnskärin pookisaarelle ei ole pääsyä. Saaristovyöhykkeen leveys on kuitenkin kolmisen kilometriä, joten saaret tarjoavat mukavaa suojaa hieman tuulisemmallakin kelillä. Mantereen puolella rannat ovat tiuhaan rakennettuja.

Leveää saaristoa jatkuu kymmenisen kilometriä, jonka jälkeen saaristovyöhyke jakaantuu hajanaiseksi ulkosaaristoksi ja kapeaksi sisäsaarten ketjuksi. Hyvällä kelillä kannattaa valita ulkoreitti, mutta kovemmalla tuulella sisäsaaristo tarjoaa lähes yhtenäisen suojan aina Helsingin edustalle saakka.

Porkkalan edustan Rönnskäriin valmistui majakka vuonna 1800. Se sijaitsi kuitenkin liian lähellä mannerta, ja myöhemmin ulommaksi merelle rakennetun Kallbådanin majakan aloitettua toimintansa sammutettiin Rönnskärin valo vuonna 1928. Pookiksi näin muuttunut majakka sijaitsee sotilasalueella ja sitä täytyy ihailla vastapäisistä saarista.

Stora Brändön jälkeen asutus lisääntyy myös saarissa, ja Kirkkonummelta Espoon puolelle siirryttäessä tapahtuukin sitten valtava kulttuurinen muutos. Tämän muutoksen selkeänä rajana toimii pitkälle sisämaahan ulottuva Espoonlahti, jolle tuskin kannattaa poiketa ainakaan maisemien takia. Toki Espoonlahti toimii erinomaisena esimerkkinä kaupungistumisen rajapinnoista, sillä lahden Kirkkonummeen kuuluva länsiranta on ainakin toistaiseksi suurelta osin rakentamaton, kun taas Espooseen kuuluva itäranta on tiiviisti rakennettua nukkumalähiöiden ja venesatamien mosaiikkia.

Espooseen siirryttäessä tapahtuu myös palvelutarjonnassa dramaattinen parannus, kun pieniä rantakahviloita ja ravintoloita on varsin tiheässä ja kauppojakin alkaa löytyä inhimillisen kävelymatkan päästä rannasta. Tosin kaupan perässä harhaileva, ei ihan vähän hieltä tuoksahtava retkeilijä alkaa samalla kiinnittää urbaanien ohikulkijoiden silmissä huomiota kovin toisella tapaa kuin vaikkapa Kuhmossa metsäläisempien kulttuurikerrostumien ympäröimänä. Uimarantojen pikku kioskikahvilat sopivat toki hyvin melojankin habitukseen, ja uimarannan suihku sekä kajakin ruumasta toivottavasti löytyvät city-vaatteet ovat hyvä ajatus rannasta kauppaan suunnattaessa.

Mantereen puoleisten rantojen kaupunkimaisuus ja suurten venesatamien aikaansaama vilkas vesiliikenne työntää melojaa helposti kohti ulompia saaria, joista niistäkin monet ovat kyllä tiuhaan rakennettuja. Suvisaariston edustalla on useita retkisatamiksi kelpaavia ulkoilualueita, joihin on säännölliset yhteysalusvuorot. Niinpä niissä on myös paljon reppuretkeilijöitä samoin kuin runsaasti palvelurakenteita runsaine käyttäjineen. Rauhaan ja yksinäisyyteen tottunut retkimeloja huomaa jälleen törmänneensä uuteen, eksoottiseen ilmiöön.

Iltanäkymä avomeren suuntaan lähellä Espoon ja Helsingin rajaa sijaitsevan Läntisen Käärmeluodon eteläkärjestä. Moottoritie humisee kahden kilometrin päässä kuvaajan selän takana.

Helsingin edustalle saavuttaessa urbaanit tunnelmat vahvistuvat entisestään. Mantereen puolella rannoissa on monin paikoin korkea pystysuora kiveys, jonka takia maihinnousu saattaa olla kilometrikaupalla käytännössä mahdotonta. Saaristo käy ohueksi ja hajanaiseksi eikä anna enää yhtenäistä suojaa etelänpuoleisilta tuulilta. Monet suuret saaret kuten Miessaari, Melkki, Katajaluoto, Kuivasaari ja Santahamina ovat sotilasalueita, joille ei ole mitään asiaa. Sen sijaan Isosaari, joka myös on aiemmin ollut armeijan yksityisaluetta, on nykyään osittain auki myös kävijöille.

Urbaania elämää kaipaava voi kierrellä Lauttasaaren pohjoispuolella ja piipahtaa vaikka Seurasaaressa, mutta puhtaammille vaatteille otolliset nähtävyydet kannattaa käydä katsomassa eri reissulla sitten, kun sattuu olemaan liikkeellä jollain normaalilla maakulkuneuvolla. Jo pelkästään Suomenlinnassa – joka sentään on varsin merellinen paikka – tuntee retkimeloja helposti olonsa oudoksi vaikkapa vain kahvilassa poiketessaan.

Helsingin niemi onkin sitten pakosti kierrettävä etelän kautta, ja siinä ei ole Pihlajasaaren suositun lomailuparatiisin jälkeen oikeastaan minkäänlaista suojaa etelän suuntaan. Vaikka suurten venesatamien ketju on ehtynyt Lauttasaaren kohdalla, niin veneily on edelleen vilkasta ja Lauttasaari-Santahamina-välillä liikkuu runsaasti myös suuria matkustaja-aluksia ja muuta laivaliikennettä. Täällä onkin syytä seurata tarkkaan muuta vesiliikennettä, pysytellä kaukana väylistä ja valmistautua useasta suunnasta samanaikaisesti vellovaan ohikulkevien veneiden aiheuttamaan aallokkoon.

Näkymä Vartiosaaren näköalapaikalta kaakkoon Kallahdenselän suuntaan. Vartiosaareen on lauttayhteys ja se on suosittu virkistäytymispaikka kävelyreitteineen ja kesäkahviloineen. Kukin meloja voikin kiertää Vartiosaaren mieltymystensä mukaan joko ympäri tai kaukaa.

Suomenlinnan kohdalla voi kurvata veneitä ja laivoja kuhisevalle Kruunuvuorenselälle, josta pääsee Laajasalon pohjoispuolitse suojaisaa reittiä Kallahdenselän pienille, sisäsaaristomaisille retkisatamille. Itä-Helsingin suuret venesatamat pitävät vesiliikenteen vilkkaana aina Sipoon rajalle saakka, jossa olosuhteet muuttuvatkin sitten taas radikaalisti: urbaani kaupunkimatkailu muuttuu taas merelliseksi melontaretkeilyksi.

Helsingin ja Sipoon välinen raja kulkee Skatanselällä, joka on käytännössä täysin avoin lounaan suuntaan. Aivan mantereen tuntumassa selällä ei ole leveyttä kuin kilometrin verran, mutta se voi siitä huolimatta olla ylittämätön paikka kovalla etelä/lounaistuulella. Vuosaaren vilkas rahtisatama on vieressä, joten laivaliikennettäkin on tällä kohtaa syytä tarkkailla.

Sipoon edustan muodostaa liki kahdeksan kilometriä leveä Sipoonselkä, jota lähestyttäessä on hyvä vilkaista tuuliennustetta. Selän voi nimittäin ohittaa joko mantereen puolelta nelisen kilometriä leveän ja varsin suojaisen saariston kautta tai ulkomeren puolella sijaitsevien saarien kautta. Mantereenpuoleisten saarten rannat ovat varsin rakennettuja, mutta retkisatamat tarjoavat monia komeita hiekkarantoja, joista Norrkullalandetin Storsanden on epäilemättä näyttävin. Sipoonselän etelälaidan Kaunissaari on sen sijaan kivikkorantainen ja tiheän yhteysalusliikenteen takia kovin kansoitettu retkeilysaari.

Utuinen aamunäkymä Furuholmenin luonnollisen aallonmurtajan takaa etelään, Sipoonselän suuntaan.

Pykälää vielä ulompaa löytyy Söderskärin entinen majakka, jota ympäröi hieno, rakentamaton ulkosaaristo. Saaret muodostavat kuitenkin lintujensuojelualueen, jossa on maihinnousukielto ajalla 1.5.-15.8. Itse Majakkasaarella maihinnousukielto on pari viikkoa lyhyempi ja päättyy jo heinäkuun lopussa.

Nyt ollaankin sitten luiskahdettu Porvoon puolelle ja seuraavana tulee vastaan hiljattain retkeilykäyttöön saatu Pirttisaari, jonne pääsee myös yhteysaluksella. Suurin osa Pirttisaarta on puolustusvoimien suoja-aluetta, mutta saari ei ole enää sotilasalue, joten alueella liikkumista ei ole rajoitettu. Ennen teltan pystyttämistä kannattaa jälleen kerran tarkistaa tuuliennuste, koska retkisatama on sijaintinsa puolesta täysin avoin etelän ja koillisen välisille tuulille, ja olisihan se mukava päästä aamulla saarelta poiskin.

Vaikka nyt ollaankin varsin ulkona, niin Pirttisaaressa ja sen lähisaarissa on silti paljon loma-asutusta. Sen sijaan Pirttisaaren koillispuolella sijaitsevassa Onaksen saaristossa on yllättävän vähän mökkejä, mutta vastaavasti siellä on sitten runsaasti pursiseurojen tukikohtia, joten sielläkään ei ole helppo löytää hyviä maataukopaikkoja. Tosin Onaksen saaristossa on jonkin verran matalia, loivia kallioita, jotka ovat yleisesti ottaen kortilla Helsingin itäpuolella, missä rannat ovat usein niin jyrkkiä, että rantautuminen on mahdotonta.

Itse asiassa rantojen jyrkkyyden ja mökkien runsauden takia yöpymiset on koko Porkkala-Pellinki-välillä viisainta suunnitella retkisatamien varaa. Monesti myös taukopaikkojen löytäminen on hankalaa, joten lähimmistä retkisatamista ja tunnetuista taukopaikoista onkin hyvä olla jatkuvasti tietoinen. Hyvä keino on ladata mobiHiiden kohdetiedot valmiiksi gepsiin tai käytössä olevaan karttasovellukseen. Ja jos akkua riittää, niin älykännykässä voi käyttää myös mobiHiiden zoomattavia karttoja (jotka ovat pienellä näytöllä parhaimmillaan koko näytön -tilassa).

Onaksen länsilaidan Napoleonin kivestä piti tarinan mukaan tulla aikanaan Napoleonin sarkofagi, mutta tässä taitaa jälleen kerran tarinan hyvyys mennä totuudenmukaisuuden edelle. Upeaa, punaista graniittia Onaksen saaristosta ja Emäsalon eteläkärjen tuntumasta kyllä löytyy, ja meloessa onkin mielenkiintoista seurata, miten kallioiden väritys vaihtelee  punaisesta vaaleanharmaan kautta tummanharmaaseen ja lähes mustaan usein hyvin pienelläkin alueella.

Emäsalon voi ohittaa joko etelästä avomeren puolelta tai pohjoisesta mantereen puolelta Kuggsundin kautta. Kuggsundin itäpuolella on hyvin suojaista vettä, mutta salmen länsipuolinen Svartbäckfjärdenin selkä on avoin niin lounaasta kuin kaakosta (ja näiden seurauksena myös etelästä) puhaltaville tuulille. Emäsalon ohitus voikin olla reippailla etelän puoleisilla tuulilla hankalaa.

Mantereen puolelta koukatessa kannattaa hiekkavarannoistaan kuuluisa, reilun yhdentoista kilometrin pituinen Vessölandetin saari kiertää pohjoisen kautta kaislikkojen reunustamaa Fladanin kapeaa kanavaa pitkin. Fladanin ja Köttbodan välillä on Långfjärdenin länsirannalla muutamia vanhoja korkeita laiturirakennelmia, joita on aikoinaan käytetty hiekan lastaamiseen proomuihin ja lotjiin vietäväksi muun muassa helsinkiläisille rakennustyömaille. Vessölandetin eteläpäässä on komeita hiekkarantoja ja uimarantoja, joista osalla saa myös telttailla.

Näin olemme saapuneet tällä kertaa esittelyvuorossa olevan alueen toiseen päähän eli Pellinkiin, joka muodostaa suojaisan, mutta tiuhasti mökitetyn saarisokkelon. Alueella on runsaasti vesiliikennettä ja Tirmon ahkerasti kulkevan lossin kupeesta löytyy myös kauppa. Pellingin saaristo on parhaimmillaan alueen itäosassa, jossa on useita mainioita retkisatamia.

Reitin alkupäässä oli väärään paikkaan sijoitettu majakka, Rönnskär, ja myös tässä päässä on sellainen: vuonna 1835 käyttöön otettu Glosholm, jonka valo sammutettiin jo 28 vuoden kuluttua, kun sen tilalle oli rakennettu merenkulkijoita paremmin palveleva Söderskärin majakka. Pookiksi muutettu Glosholmin majakka tuli tutuksi lähiseudulla lomailleelle Tove Janssonille, joka otti sen muumitalonsa esikuvaksi. Vuonna 1940 pooki tuhoutui ja Glosholmin majakasta on enää jäljellä korkeat perustukset, joiden mielenkiintoa kyllä lisää niihin rakennettu jatkosodan aikainen tulenjohtoasema.

Pellingin saariston kaakkoiskulmalla on joitakin upeita hiekkarantoja. Tämä löytyy Norra Sandön retkisatamasta.

Porkkalan ja Pellingin välille mahtuu siis monenlaista maisemaa ja ympäristöä: Porkkalasta Espoon edustalle ulottuva kapea saaristo, Helsingin todella vilkkaasti liikennöity edusta, sekä Helsingin itäpuolella aukeava laaja, mutta tuulialttiiden selkien rikkoma ja monenkokoisten saarten muodostama kokonaisuus. Alueen päädyt ovat rauhallisempia luontokohteita ja kutsuvat pitempien retkien tekoon. Keskellä aluetta sijaitseva Helsingin ja Espoon edusta on taas selvästi rauhattomampi kaupunkikohde, jossa siinäkin on toki monenlaista nähtävää ja koettavaa.

Pääkaupunkiseudulla asuva meloja voi keskittyä alueen eri päihin eri retkillä ja jättää väkirikkaan keskiosan lyhyempien piipahdusten varaan. Kauempaa kalustonsa paikalle rahtaava haluaa ehkä puolestaan kattaa kerralla laajemman kokonaisuuden, jolloin Helsingin ja ehkä Espoonkin edusta kannattaa ohittaa varsin suoraviivaisesti. Paras luonto on joka tapauksessa löydettävissä alueen äärilaidoilta.

Porkkala-Pellinki-väliä ei juuri alle sataan kilometriin saa mahdutettua ja edestakaiseen lenkkiin saa uppoamaan helposti tuollaiset 250 kilometriä. Porkkalan länsipuolella, tuulille alttiin Upinniemenselän takana ovat Inkoon ja Tammisaaren hienot ja suojaisat melontavedet, joista on oma esittelynsä. Pellingin itäpuolella retkeä voi puolestaan jatkaa Loviisan ja Kotkan suuntaan, josta siitäkin on oma esittelynsä. Melontavedet eivät täällä tosiaankaan lopu kesken. Mutta tokihan tänne voi tehdä – ja varmasti tehdäänkin – lyhyitä viikonloppuretkiä milloin mihinkin mukavaan kohteeseen.

Kahvitauko avomeren laidalla Onaksen saaristossa.

Retkisatamia on Porkkalan ja Pellingin välillä runsaasti joka puolella, ja kauppojakin löytyy hyvin, mutta autopaikat ovatkin sitten jo eri juttu. Pääkaupunkiseudun rannoilla parkkipaikat tuppaavat olemaan aikarajoitettuja tai maksullisia, mikä tekee retkien vaatimasta pysäköinnistä joko kallista tai jopa mahdotonta. Kun pysäköintialueiden rajoituksissa tapahtuvia muutoksia on hankala seurata toiselta puolen Suomea, niin mobiHiidestä ei juurikaan ole apua tälle alueelle suuntautuvien retkien lähtöpaikkojen selvittämisessä. Olisikin siis hyvä, jos alueen melojat aktivoituisivat ilmoittamaan tietojaan niin parkkipaikoista kuin muistakin melonnan kohdetiedoista ja niissä tapahtuvista muutoksista mobiHiiteen meidän kaikkien melojien iloksi!

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Porkkalasta ja Vallisaaresta.

Porkkala-Pellinki-välin monista retkisatamista sekä ulkoilualueista löytyy tietoa Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen verkkosivuilta.

Porkkala-Pellinki-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Porkkala-Pellinki (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐

Alkukuva: Jussi Vesanto

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Pielinen

 

Pielinen: Suuria selkiä kansallismaisemassa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Ukko-Kolin huipulta avautuu Pieliselle yksi Suomen tunnetuimmista kansallismaisemista. Useimmiten matkailijan kameraan tarttuu kaakkoon suuntautuva näkymä, jossa edustalla on Purjeselkä ja kapeiden hiekkasaarten ketjun takana Pulloselkä. Joskus linssi kääntyy koilliseen ja pikseleihin tarttuu Suurselän eteläosia. Vaan näkymättömiin jää vielä moni Pielisen suurista selistä, sillä täällä on tarjolla paljon vettä. Ja täällä on tuulella tilaa temmeltää.

Suomen neljänneksi suurin järvi, Pielinen, on liki sata kilometriä pitkä ja parhaimmillaan lähes kolmekymmentä kilometriä leveä. Järvellä mahtuu siis tekemään pitemmänkin retken ja se kannattaakin tehdä, sillä maisemat komeine vaaroineen ovat varmasti viikonkin retken arvoiset. Mutta ihan millä tahansa kelillä Pieliselle ei kannata lähteä, koska joka puolelta järveä löytyy parinkymmenen kilometrin mittaisia selkiä, joiden välttäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Pystyypä keskelle Pielistä piirtämään Ristiselän ja Suurselän läpi kulkevan, jopa 39 kilometrin mittaisen saarettoman suoran Porosaaren ja Ala-Kelvän väliin. Itsekin olen muutaman kerran päässyt kokemaan reippaan luoteistuulen voiman tuolla suoralla ja kyllähän siinä on tarkkana saanut olla.

Selkien pituuteen vaikuttaa se, että Pielisen saaret ovat suuria ja sijaitsevat enimmäkseen erillään toisistaan. Tiheitä saarisokkeloita ei Pieliseltä juurikaan löydy, joten suojaisen reitin keksiminen ei useinkaan onnistu. Pielinen onkin pitkien välimatkojen ja useiden kilometrien mittaisten ylitysten järvi. Suuria selkiä on joka puolella eikä niitä pysty mitenkään väistämään. Tuuliennusteita onkin Pielisellä meloessa syytä seurata huolella.

Pielisen  melontakohteet mobiHiidessä maaliskuussa 2023. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Pielisellä liikkuessa ei voi olla huomaamatta järven eri puolilla kohoavia komeita vaaroja, jotka antavat järvelle aivan oman ilmeensä. Epäilemättä vaikuttavin muodostelma on reilun 20 kilometrin mittainen Kolin vaarajono järven eteläosassa, sen länsirannalla. Pääosa tästä vaarajonosta kuuluu Kolin kansallispuistoon, joka ulottuu järvelle saakka ja kattaa myös Purjeselän upean hiekkasaarten ketjun.

Tulipaikkoja on kansallispuistoon kuuluvissa saarissa useitakin, mutta telttailu on sallittu vain muutamalla. Saarille voi lähteä esimerkiksi Kolin satamasta, johon tosin sekä koillis- että kaakkoistuuli pääsevät nostamaan aaltoa noin kahdeksan kilometrin matkalta. Saarten upeat hiekkarannat kyllä palkitsevat vaivan, vaikka aallokko matkalla vähän keikuttelisikin.

Kolin kansallispuiston mantereen puoleiset rannat ovat Purjeselän saariketjun kohdalla kivikkoisia sekä tiheäpuustoisia ja kaiken lisäksi ranta on suurimman osan päivästä varjon puolella. Niinpä pitemmällä retkellä kansallispuisto onkin mukavampi ohittaa hiekkarantaista ja valoisaa Pulloselän saariketjua pitkin kuin melomalla mantereen tuntumassa.

Kolin kansallispuistoon kuuluva pohjoisempi Hiekkasaari on nimensä veroinen ja rannasta avautuu hieno näkymä Ukko-Kolin ja Ipatin suuntaan.

Rannat ovat koko Pielisen alueella kivikkoisia, mutta järven eteläisistä osista löytyy pitkiä ja komeita hiekkarantoja, jotka kutsuvat taukojen pitämiseen.

Yli 40 kilometriä pitkä hiekkarantojen ketju alkaa Uimaharjun eteläpuolelta Rahkeenveden itärannalta, jossa suomaiseman keskellä pilkistää Kääpäniemen mainio hietikko. Laiskanvirran pohjoispuolella järvi on nimeltään Rukavesi ja sen länsirannalla on pitkiä hiekkarantoja, joista osalla on tosin loma-asutusta. Ahvenisen jälkeen järvi on vihdoin nimeltään Pielinen ja nyt hiekkarantoja on alkuun molemmin puolin ja Hirviniemen jälkeen länsirannalla aina Kolin kansallispuistoon kuuluvaan Rykiniemen retkisatamaan saakka.

Parin kilometrin loma-asutuksen jälkeen hiekkarannat jatkuvat edelleen Pielisen länsirannalla ja sitten niiden ketju siirtyy Laitosaaren kohdalla kansallispuistoon kuuluvaan saarijonoon ja jatkuu Hiekkasaariin saakka. Täällä ketju palaa takaisin Pielisen länsirannalle ulottuen aina Kaiskunniemeen asti. Kaiskunniemen jatkeena on vielä Iso sekä Pieni Hiekkasaari, mutta sitten hiekkaselänne painuu Pielisen pohjaan noustakseen vielä kerran pintaan Heklan retkisataman kohdalla. (Ja joo, onhan Kutkutsaarellakin paitsi hyvä nimi, niin myös hyviä hiekkarantoja, mutta niillä kaikilla on mökit.) 

Paalasmaan eteläpuolella olevan Ilvessaaren lounaisranta on hyvä esimerkki Pielisen pohjoisista kivikko- ja louhikkorannoista.

Kaiskunniemen pohjoispuolella hiekkarannoista ei enää ole tietoa ja monin paikoin rannat ovat hyvin louhikkoisiakin. Varsinkin Kynsisaaressa ja sen ympäristössä on komeita louhikkorantoja, jotka kyllä myös estävät tehokkaasti maataukojen pitämisen. Komeita vaaroja on edelleen niin saarissa kuin mantereellakin järven molemmin puolin.

Kynsisaaren kaakkoispuolelta Aronsalmen kautta erkaneva Kuokkastenjärvi, samoin kuin Nurmeksen pohjoispuolella oleva Lautiainen ovat sitten maisemiltaan vähemmän mielenkiintoisia ja niiden rannoilla näkyy myös peltoja. Muutenhan Pielisen rannat ovat varsin metsäisiä vaikka mökkikeskittymiä paikka paikoin näkyykin.

Uramonsaarten retkisataman seurustelulaavu soveltuu huonosti yöpymiseen ja maastokin on sellaista, että telttapaikkaa etsivä meloja ryhtyy varsin pian katsomaan ruokailuterassia sillä silmällä.

Pielisen vedenkorkeuden vuotuinen vaihteluväli on normaalivuosina reilun metrin luokkaa. Veden korkeutta säännöstellään sellaiseksi kuin se olisi luonnontilassa eli säännöstelyllä pyritään kompensoimaan Pielisjoen valjastamisesta aiheutuvat muutokset. Käytännössä vesi on korkeimmillaan kesäkuussa ja alkaa laskea nopeasti heinäkuussa. Loppukesästä vesi on jo niin alhaalla, että ranta-asukkaat toivovat kuivilleen jääneiden laitureidensa äärellä luonnontilaisuuteen pyrkivästä säännöstelystä luopumista ja vedenpinnan pitämistä loppukesästä nykyistä korkeammalla.

Järven eteläisen puoliskon hiekkarannat ovat toki komeimmillaan matalan veden aikaan -- onpa osa niistä korkealla vedellä jopa kokonaan veden alla. Niinpä paras aika käydä Pielisellä onkin loppukesästä.

Rykiniemen retkisatama on Kolin kansallispuistossa mantereen puolella, joten siellä yöpyy myös rinkankantajia. Hiekkarantaa on kuitenkin sen verran pitkälti, että omaa rauhaakin on usein mahdollista löytää. Järvenselän takana näkyvät vaarat sijaitsevat Pielisen itäpuolella. 

Pielisen erityisistä nähtävyyksistä tulee ensimmäisenä eittämättä mieleen Ukko-Kolilta aukeava kansallismaisema. Sitä ihailemaan pääsee Kolin satamasta alkavaa, Suomen vanhimmaksikin mainittua luontopolkua pitkin. Polku on vain reilut kaksi kilometriä suuntaansa, mutta suurten korkeuserojen vuoksi polun edestakaiseksi kulkemisajaksi lasketaan liki kolme tuntia. Kansallispuiston alueella kulkee useita muitakin merkittyjä polkuja, joten aikaa saa Kolilla helposti vietettyä enemmänkin, mutta melomaanhan tässä ollaan kuitenkin lähdetty.

Pielisen vastakkaiselta puolelta löytyy kuvanveistäjä Eva Ryynäsen sympaattinen taiteilijakoti Paateri ateljeineen ja erikoisine kirkkoineen. Paateri sijaitsee Jauhiaisen rannalla ja sinne pääsee kätevästi Jauhiaisen salmen kautta. Pohjoiseen jatkettaessa Lieksasta löytyy alueen historiaan ja rakennusperinteeseen sekä vanhaan metsätyökulttuuriin keskittyvä Pielisen museo. Geologiasta kiinnostunut voi puolestaan suunnata järven länsilaidalla Nunnanlahden pohjukassa sijaitsevaan Kivikylään, josta löytyy kiviaiheisia näyttelyjä.

Paalasmaan rannassa on vuonna 1959 sattuneen, viidentoista nuoren kuolemaan johtaneen veneonnettomuuden muistoksi tehty, yksinkertaisuudessaan vaikuttava muistomerkki Surukivi. Muistomerkiltä voi patikoida Paalasmaan korkeimmalla vaaralla olevalle näkötornille, jolle on matkaa noin neljä kilometriä suuntaansa.  Pielisen pohjoispäästä löytyy vielä Bomban karjalaiskylä hotelleineen ja kylpylöineen.

Pielisen eteläpään ”nähtävyys” on Uimaharjun sellutehdas, jonka valkoinen savupatsas näkyy kelistä riippuen hyvinkin pitkälle – tässä näkymä Pulloselältä 17 kilometrin päästä tehtaalta. (Kuvaa suurentamalla savupatsas näkyy selkeästi kello yhdentoista suunnassa.) Entisinä aikoina kaikki sellutehtaat myös haistoi kaukaa, mutta tekniikka on sittemmin kehittynyt enkä ole enää pitkään aikaan huomannut hajuhaittoja, vaikka Uimaharjun tehtaan ohi on tullut melottua liki vuosittain.

Pielisen eteläpäässä on viitisen kilometriä pitkä Laukkalansaari, joka käytännössä erottaa Pielisen Rukavedestä ja jota ei kartasta heti saareksi huomaakaan. Sen voi kiertää Sorvinginsalmen ja Ahvenisenvirran kautta, jolloin pitemmällä reissulla ei edes tunnu siltä, että Pielisen eteläpäässä joutuu tekemään U-käännöksen. Samalla pääsee näkemään vaihteeksi maatalousvaltaisempia rantoja. Laukkalansaaren itäpuolella lipuessaan voikin katsoa maalaismaisemaa ja ymmärtää, kuinka onnellinen voikaan olla saadessaan kierrellä Suomen upeita melontavesiä.

Lyhimmillään Pieliselle voi tehdä kahden yön viikonloppuretken lähtemällä Kolin satamasta ja yöpymällä eteläisen Hiekkasaaren sekä Ison-Korpin retkisatamissa. Pakollista melontamatkaa tulee tällöin vain 10 kilometriä koko reissulle. Toki tällaisella retkellä näkee Pielisestä vain pienen siivun, ja paremman kuvan järvestä saakin tekemällä lenkin, joka kattaa sekä eteläisiä hiekkarantoja että pohjoisia louhikkorantoja. Tällaiseen reissuun saa helposti upotettua tuollaiset 150-200 kilometriä. Pisin Pieliselle suuntautuneista omista retkistäni oli 367 kilometriä, eikä silloinkaan vielä tuntunut siltä, että olisi samoja paikkoja joutunut pahemmin koluamaan useampaan kertaan.

Jatkomahdollisuuksia tarjoaa oikeastaan vain Pielisjoki, joka on sulkukanavoineen ymmärrettävissä tasaiseksi vedeksi. Uimaharjusta Joensuuhun tulee matkaa noin 70 kilometriä, ja Joensuusta voi sitten jatkaa vaikka Lappeenrantaan, Tahkolle tai Kiuruvedelle saakka. Itse asiassa Suomen Retkimelojien tarjoaman Vuoksennauhan yhden reittivaihtoehdon lähtöpiste on Nurmeksen Laamilan uimaranta ja päätepiste Lappeenrannassa noin 450 melontakilometrin päässä.

Kallioita on Pielisellä siellä täällä, mutta ne eivät ole itsessään mitenkään komeita tai kauniita, vaan ne ennemminkin rytmittävät ja jäsentävät maisemaa. Olen ollut Pielisellä monta monituista kertaa, mutta käydessäni valokuviani läpi tätä esittelyä varten huomasin, että kallioista minulla ei ollut oikeastaan yhtään kunnollista kuvaa. Oikein piti tarkistaa kartasta, että kyllähän noita kallioita on, mutta kun ne ovat ikään kuin sulautuneet maisemaan, niin ne eivät ole herättäneet ottamaan valokuvia. Seuraavalla reissulla tämä puute tuli sitten korjattua.

Retkisatamia on Pielisellä kohtuullisen mukavasti ja ne sijoittuvat hyvinkin tasaisesti eri puolille järveä. Maastoyöpymisiä rajoittavia luonnonsuojelualueita on Kolin kansallispuiston lisäksi varsin niukasti. Merkittävin luonnonsuojelualue kattaa Porosaaren ja Kynsisaaren väliset pikkusaaret, jotka ovat joka tapauksessa varsin louhikkoiset. Ympäri järveä rannat ja maastot ovat yleisesti kivikkoisia – ja pohjoisessa myös louhikkoisia – joten teltanpaikkaa etsivälle on monin paikoin tarjolla ei-oota.

Kauppoja löytyy Pielisen eri laidoilta Nurmeksesta, Lieksasta ja Juuasta, sekä Rukaveden puolelta Uimaharjusta. Myös Kolilla on kauppa, mutta sinne tulee Kolin satamasta matkaa jo pari kilometriä suuntaansa. Pielisen veden ekologinen tila on hyvä, mutta humuspitoisuutensa vuoksi vesi on lievästi rusehtavaa. Sopivia lähtörantoja on hyvin tarjolla ympäri Pielistä.

Oma suosikkini Pielisen retkisatamista on Vaarapahtaiden komea kaksipuoleinen laavu, jonne ei ihan jokaisella tuulella tosin ole asiaa.

Kolin kansallispuistosta löytyy lisätietoja Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Pielinen (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.