Tulenteko valtion mailla: Osa 1

 

Tulenteko valtion mailla: teoria ja käytäntö – osa 1/2

Jorma "Saja" Sajaniemi

Teenpä nyt poikkeaman Minne melomaan? -blogin normaalista linjasta enkä esittelekään tällä kertaa melontaan sopivia vesiä vaan käsittelen ihan muuta retkimelontaan liittyvää asiaa. Tarkastelen nimittäin Metsähallituksen tulentekoa ja polttopuiden ottoa koskevaa päätöstä, jonka mukaan pohjois- ja itä-Suomessa saa valtion mailla tehdä tietyin rajoituksin tulet ihan luvan perästä. Tämä kaksiosaisen juttuni ensimmäinen osa osoittaa, että Metsähallituksen sinänsä hieno ja rationaalinen päätös johtaa huomattaviin vaikeuksiin, kun sitä yrittää toteuttaa käytännössä. Kakkososa kertoo sitten sen, miten Metsähallitus itse tulkitsee omaa päätöstään ja mitä siitä seuraa.

Kuten hyvin tiedetään, niin jokamiehenoikeus ei anna lupaa tehdä tulta toisen omistamalle maalle eikä myöskään ottaa puuta toisen omistamasta metsästä. Retkeilijöitä palvellakseen Metsähallitus sallii kuitenkin tulenteon valtion mailla – toki vain rajoitetusti – ja näin Metsähallitus kertoo asiasta verkkosivuillaan:

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa Metsähallitus on päätöksellään antanut yleisen luvan tulentekoon maastossa valtion mailla. Tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Mikäli alle puolen kilometrin sisällä on huollettu tulentekopaikka, täytyy tulistelun tapahtua siellä. Luonnonsuojelualueilla, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö, noudatetaan tulenteossa sitä, mitä näihin suunnitelmiin ja sääntöihin on linjattu. (Lähde: https://www.luontoon.fi/retkietiketti#tulenteko 27.2.2022)

Tämähän kuulostaa (länsi- ja etelä-Suomen syrjintää lukuunottamatta) järkevältä: Metsähallituksella ei ole valtaa yksityisillä mailla, joten päätös koskee vain valtion maita; erityisalueilla noudatetaan niiden omia sääntöjä; eikä ole järkevää sallia villiä tulentekoa paikoissa, joissa on virallinenkin tulipaikka lähellä. Mutta katsotaanpa mitä asia tarkoittaa käytännössä.

Selvitettävät asiat

Jotta saisi selville, onko tulenteko sallittua jollain tietyllä paikalla, täytyy siis selvittää seuraavat asiat:

Kysymys 1 – Onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella?

Kysymys 2 – Onko paikka valtion maalla?

Kysymys 3a – Onko paikka luonnonsuojelualueella?

Kysymys 3b – Onko luonnonsuojelualueelle laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö?

Kysymys 3c – Onko hoito- ja käyttösuunnitelmassa tai järjestyssäännössä tulentekoa koskevia ohjeita?

Kysymys 4 – Onko alle puolen kilometrin sisällä huollettu tulentekopaikka?

Ennen kuin jatkat lukemista, niin mieti jokaisen yllä olevan kysymyksen kohdalla, mistä itse lähtisit hakemaan tarvittavia vastauksia.

Hmmm… Hmmm… Hmmm…

Ja jatka vasta sitten, kun olet keksinyt, mistä saat selville kaikki vaaditut asiat!

Hmmm… Hmmm… Hmmm… Hmmm… Hmmm… Hmmm…

Esimerkkitapaus

Tarkastellaan esimerkkinä tilannetta, jossa retkeilijä on melomassa Höytiäisellä ja rantautuu tauon pitämistä varten Jouhtenisen saaren pohjoispään itärannalle Haaraniemen tyveen (linkki karttapaikalle). Gepsi näyttää jotain tällaista (karttapohja Maanmittauslaitos):

Tulet olisi mukava tehdä, mutta sitä varten retkeilijämme joutuu etsimään vastaukset edellä lueteltuihin kysymyksiin. Toivottavasti hänellä on kännykässä hyvät tehot ja täysi akku!

Kysymys 1 – Onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella? Esimerkiksi Karttapaikan (https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/) avulla selviää, että tämä osa Höytiäistä kuuluu Kontiolahteen ja Wikipediasta (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kontiolahti) selviää, että Kontiolahti kuuluu Pohjois-Karjalaan. Maakunta on siis luvallinen.

Kysymys 2 – Onko paikka valtion maalla? Aikansa googlailtuaan retkeilijämme löytää Metsähallituksen hallinnassa olevat maat esittävän zoomattavan kartan Metsähallituksen verkkopalvelusta osoitteesta https://www.metsa.fi/maat-ja-vedet/pinta-alat/karttapalvelut/. (Täytyypä laittaa tämä kirjanmerkkeihin, niin säästyy seuraavalla kerralla kuukkeloinnilta!)

Jotta kartta suostuu aukeamaan, niin ensin on jostain kumman syystä sallittava markkinointievästeet. Tämä on aika erikoista, kun kyseessä on valtion laitos, joten luulisi, että palvelu tarvitsisi pelkästään toiminnallisia evästeitä! Mutta ei auta olla tarkka omasta tietosuojastaan eikä huudella EU:n GDPR-säännösten perään, vaan sallitaan siis markkinointievästeet.

Nyt kartta aukeaa ja se näyttää Jouhtenisen kohdalla tällaiselta:

Karttaa voi zoomata sisemmäksikin, mutta jostain syystä seuraavalla zoomaustasolla häviävät vasemmasta laidasta selitykset ja sitä seuraavalla tasolla häviävät kartasta kaikki aluemerkinnät, joten hirmu tarkkaa valtion maiden rajausta tällä ei pysty näkemään. Karttapaikassa saa puolestaan näkyviin kiinteistörajat, ja kun niitä katselee samaan aikaan ylläolevan kartan kanssa (mikä tosin on aika epäkätevää kännykällä maastossa toimittaessa), niin silloin pystyy ylläolevasta kartasta päättelemään, mitkä kiinteistöt ovat Metsähallituksen hallinnassa ja saa sitten niille tarkat rajat Karttapaikasta.

Kartassa Jouhtenisen pohjoispää on oranssilla eli ollaan Metsähallituksen hallinnassa olevalla maalla, joten edelleen kaikki on hyvin. (Vai onko päätöksessä mainitut ”valtion maat” eri asia kuin kyseisellä verkkosivulla kartan yläpuolella mainittu "Metsähallituksen hallinnassa olevat maat" tai  kartan selitystekstissä oleva ”Metsähallituksen maat”? Jos on, niin mistäköhän ne valtion maat sitten löytyisivät? Mutta voiko Metsähallitus antaa luvan sellaisille alueille, jotka eivät ole sen hallinnassa? Esimerkiksi alueille, jotka ovat puolustusvoimien, rajavartioston jne. käytössä? Ääähhh...)

(Tätä samaista karttaa voi muuten käyttää myös kohdassa 1 sen selvittämiseksi, missä maakunnassa ollaan. Tosin kartassa on virhe Heinäveden kohdalla: Heinävesi on sen mukaan Etelä-Savossa (eli ei sallitulla alueella) vaikka todellisuudessa Heinävesi on siirtynyt Pohjois-Karjalaan (eli sallitulle alueelle) vuoden 2021 alussa.)

Kysymys 3a – Onko paikka luonnonsuojelualueella? Kartassa oranssinruskea tarkoittaa ”Muu lakisääteinen luonnonsuojelualue” eli on. Aluetta klikkaamalla näkyy alueen nimi:

(Jouhtenisen eteläosan kattavan vihreänkukertavan värityksen selitys on ”Muu suojelukohde”, joka voi olla luonnonsuojelualue – tai olla olematta. Silloin pitää tukeutua Karttapaikkaan, josta näkee, mitkä alueet ovat luonnonsuojelualueita. Karttapaikalla osa luonnonsuojelualueista on kylläkin yksityisiä, mutta kun edellä tuli jo varmistettua, että nyt ollaan Metsähallituksen maalla, niin riittää tarkistaa, onko paikka merkitty Karttapaikkaan luonnonsuojelualueeksi. Kätevää, eikö?)

Koska paikka siis on oranssinruskealla eli luonnonsuojelualueella, niin pitää tarkistaa kysymykset 3b ja 3c.

Kysymys 3b – Onko luonnonsuojelualueelle laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö? Nyt taas googlailemaan ja verkkoa selailemaan ja niin vain löytyy lopulta Metsähallituksen palvelusta (https://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/?Languages=&PublicationSeries=&ProductCategory=17&col=3&dir=DESC) voimassa olevat järjestyssäännöt pdf-muodossa. (Täytyypä laittaa tämäkin kirjanmerkkeihin!)

Tätä juttua kirjoitettaessa (27.2.2022) listassa on 146 kappaletta luonnonsuojelualueiden järjestyssääntöjä:

Järjestyssäännöt saa järjestettyä nimen mukaan aakkosiin, joka nopeuttaa etsintää. Ilmenee, että Haaraniemen luonnonsuojelualueelle ei ole annettu järjestyssääntöä.

Nyt pitäisi sitten selvittää, onko sille laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma? Pitkällisenkään googlailun avulla retkeilijämme ei onnistu selvittämään, mistä tällaiset suunnitelmat löytyisivät. (Eikä minullakaan ole harmainta aavistustakaan siitä, mistä tämä selviäisi.) Kunniallinen kansalainen joutuisi nyt toteamaan, että tulta ei uskalla tehdä. Vähemmän kunniallisena kansalaisena retkeilijämme tekee oletuksen, että hoito- ja käyttösuunnitelmaa ei ole laadittu ja jatkaa seuraavaan kohtaan.

Kysymys 3c – Onko hoito- ja käyttösuunnitelmassa tai järjestyssäännössä tulentekoa koskevia ohjeita? Tämä on helppo nakki. Koska järjestyssääntöä ei ole, eikä hoito- ja käyttösuunnitelmaa löydy, niin aluetta koskevia erityisiä tulenteko-ohjeita ei ole (tai niitä ei ainakaan löydy).

Kysymys 4 – Onko alle puolen kilometrin sisällä huollettu tulentekopaikka? Tässä onkin tiedossa jalkatyötä ihan urakalla. Puolen kilometrin säteellä on runsaasti rantaviivaa ja reippaasti harjua sekä louhikkoista metsää (kartta Maanmittauslaitos):

Karttaan ei tosin ole merkitty yhtään tulipaikkaa, mutta se ei todista mitään – niinkuin ei sekään todistaisi, vaikka tulipaikkoja olisikin merkitty. Karttapaikka ei nimittäin valitettavasti ole ajan tasalla: kun Kallanin majakkakin on ollut jo vuosikausia merkittynä väärään paikkaan, niin ei ihme, että tulipaikkojenkin kohdalla on paljon puutteita ja virheitä. Ja vaikka joku tulipaikka olisikin merkitty oikeaan paikkaan, niin kartan perusteella ei voi tietää, onko se huollettu tulipaikka.

Siis metsään kiertelemään ja hyvällä onnella pääsee tulia virittelemään tunnin loikkimisen jälkeen. Kuivia oksia on kierrellessä epäilemättä kerinnytkin keräämään ihan riittävästi makkaran paistamiseen.

Summa summarum

Metsähallituksen sinänsä hyvää tarkoittavan ja järkevältä kuulostavan päätöksen soveltaminen on siis erittäin hankalaa todellisessa tilanteessa. Oikeiden tietolähteiden löytäminen ja selaaminen vie aikaa sekä hermoja, eikä kaikkia tarvittavia tietoja taida edes olla mahdollista löytää netistä. Retkiolosuhteissa asian tulisi olla hoidettavissa paljon, paljon yksinkertaisemmin! 

Itse toivoisin, että Metsähallitus tarjoaisi yksinkertaisen nettilomakkeen, johon voisi syöttää omat koordinaatinsa – tai antaa kännykän välittää automaattisesti tieto omasta sijainnista – ja joka palauttaisi karttakuvan, jossa oma paikka olisi keskipisteenä ja josta näkyisivät ne alueet, joilla tulenteko on sallittua (kaikkine Metsähallituksen tuntemien huollettujen tulipaikkojen ympäri puolen kilometrin sädettä käyttäen leikattuine kieltoalueineen). 

Jos tämänkaltaista yksinkertaista tapaa asian selvittämiseksi ei ole, niin veikkaanpa, että retkeilijät toimivat kuten aiemminkin…

Jälkikirjoitus

Lähetin luonnoksen tästä postauksesta Metsähallitukselle kommentoitavaksi. Saamani vastaus ja sen vaikutukset ovatkin jutun kakkososan aiheina. Sen verran voi paljastaa jo tässä vaiheessa, että Metsähallituksen esittämä tulkinta eroaa heidän omasta päätöksestään, joten tulenteon luvallisuuden selvittäminen meneekin sitten ihan eri tavalla!

Eteläinen Saimaa

 

Eteläinen Saimaa: Hiekkasaaria ja selkävesiä

Jorma "Saja" Sajaniemi

Lappeenrannan ja Puumalan väli viekottelee melojaa jo pelkällä nostalgisuudellaan – pääseehän siellä seilaamaan sinisellä Saimaalla kauniin Veeran ja tervahöyryjen vanavedessä. Maisematkin ovat mukavia, mutta suuriin järvenselkiin on kyllä varauduttava. Alue on laaja ja niinpä sieltä löytyy myös suojaista saaristoakin tuulisten päivien ajanvietteeksi. Ja niitä vanhoja tervahöyryjäkin näkee usein suurimmissa retkisatamissa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joten otetaanpa näin alkuun hieman terminologiaa, niin selviää eri nimien käyttö jatkossa. Ensinnäkin nimellä Suur-Saimaa voidaan tarkoittaa ainakin kolmea eri asiaa: Joutsenon ja Kyläniemen välissä olevaa laajaa järvenselkää; laajempaa Puumalaan ulottuvaa vesialuetta Savitaipaleelle, Lappeenrantaan ja Ruokolahdelle saakka; tai Lappeenrannasta Varkauteen ja Joensuuhun ulottuvaa lähes samassa tasossa olevaa vesialuetta, joka on selvästi edellisiä suurempi. Jatkossa käytän näistä ensimmäistä tulkintaa eli Suur-Saimaa tarkoittaa Kyläniemen eteläpuolista suurten selkien muodostamaa aavaa järvialuetta.

Eteläisen Saimaan melontakohteet mobiHiidessä maaliskuussa 2022. Eteläistä Saimaata jakava Kyläniemi näkyy kartassa keskellä (ilman nimeä tekstin ”Suikka” kohdalla). Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Ja sitten Pien-Saimaa, jolla tarkoitetaan nykyään Lappeenrannan ja Savitaipaleen välistä, varsin suojaista vesialuetta, mutta jolla on voitu vanhoissa kartoissa tarkoittaa myös Kyläniemen pohjoispuolen vesiä Puumalaan saakka. Tässä jutussa pitäydyn Pien-Saimaan osalta nykytulkinnassa eli se on Suur-Saimaan lounaispuolella oleva Saimaan osa.

Etelä-Saimaalla tarkoitetaan Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämän Järvi-meriwikin mukaan ”vesialuetta Puumalansalmesta etelään”. Epäselväksi kuitenkin jää, kattaako tämä vain edellä esitetyn Suur-Saimaan kakkosvaihtoehdon vaiko myös Ristiinaan ja Mikkeliin johtavat vedet. Kun rakkaalla lapsella on siis kovin monta nimentätapaa, niin olen valinnut tämän esittelyn otsikoksi ”eteläinen Saimaa”, jolla tarkoitan Puumalan, Ruokolahden, Lappeenrannan ja Savitaipaleen rajoittamaa aluetta – ellen sitten satu jossain kohdin rönsyilemään tämän ulkopuolellekin.

Suur-Saimaalla on runsaasti upeita hiekkarantoja ja -särkkiä ihailtaviksi. Tässä taukopaikaksi on osunut Joutsenon edustalla olevan Kätkytsaaren eteläkärki.

Melontaretkeilyn kannalta eteläisen Saimaan parasta antia tarjoavat Suur-Saimaa Joutsenosta Kyläniemeen ja sen jatke Kyläniemestä pohjoiseen aina Lintusalon etelälaidalle saakka. Tällä alueella on paljon upeita hiekkarantoja sekä runsaasti retkisatamia – ja useammastakin retkisatamasta löytyy myös sauna. Ensimmäinen Salpausselkä reunustaa Suur-Saimaan etelärantaa ja Toinen Salpausselkä kulkee Kyläniemeä pitkin, ja niinpä pitkistä hiekkarannoista ei tällä alueella tosiaankaan ole puutetta. Vesi on kirkasta ja aurinkoisella säällä laajat selkävedet kimaltelevat ihanasti! Tämä on juuri sitä Saimaata, joka tulee ensimmäisenä mieleen vanhoista suomalaisista elokuvista.

Vaan tuulisella säällä laajat selkävedet näyttävät sitten toisen luontonsa ja karttaa saa tutkia ihan tosissaan suojaisten reittivaihtoehtojen löytämiseksi – ja silti aalto voi pahimmillaan tulla jopa 20 kilometrin päästä. Aloittelevan melojan kannattaakin suunnata retkensä eteläisen Saimaan suojaisemmille osille.

Joutsenon ja Lintusalon väli on linnuntietä mitattuna noin 30 kilometriä ja alueen leveys on tuollaiset 15 kilometriä. Niinpä pelkästään tälle alueelle mahtuu helposti sadan kilometrin lenkki. Hienojen maisemien lisäksi Suur-Saimaan ainoa varsinainen nähtävyys on Ilkonsaaren skiittapolku, jonka varrella on kolme tsasounaa ja kaksi pientä ortodoksikirkkoa. Ne ovat kaikille jatkuvasti avoimia.

Kyläniemi on ohitettavissa molemmin puolin: lännen puolelta Rastinvirran kautta ja idästä Kutveleen kanavan kautta. Melojan silmään Rastinvirta näyttää kyllä enemmän järvenselältä, sillä se on yli kaksi kilometriä leveä eikä virtausta huomaa käytännössä lainkaan. Virtausta ei huomaa myöskään Kutveleen kanavalla, joka on lounaisin vuonna 1743 solmitun Turun rauhan jälkeen rakennetuista Suvorovin sotakanavista. Suvorovin kanavien kautta kulkee mielenkiintoinen ympyrälenkki, josta on oma esittelynsä. 

Kärnäkosken bastionilinnoitus on rakennettu Turun rauhan jälkeen vuosina 1791-1793. Sotilaallisen merkityksensä se kuitenkin menetti jo vuonna 1809 Haminan rauhan seurauksena. Linnoitus on restauroitu ja siellä on hyviä opastauluja.

Suvorovin aikaisista rakennelmista kiinnostuneen kannattaa suunnata Kyläniemestä länteen ja poiketa Kärnäkosken linnoituksella,  jonka venäläinen kenraali Suvorov rakennutti osaksi laajempaa linnoitusketjua, sekä Rannuusinsalmen purjehdusesteellä, joka koostuu reilun metrin syvyydessä olevista kivillä täytetyistä hirsiarkuista ja on ilmeisesti puolestaan ruotsalaisten tekosia. Molempiin kohteisiin pääsee näppärästi kiertämällä Kuivaisen saaren, jonka kaakkoispäässä olevat Korholansalmen ja Vilsaaren salmen ruopatut uomat sijaitsevat paikoilla, joihin oli aikoinaan tarkoitus tehdä vielä kaksi Suvorovin sotakanavaa, mutta joiden työt jäivät tuolloin keskeneräisiksi. Lenkille kertyy matkaa liki 40 kilometriä, mutta niinpä siinä onkin sitten paljon nähtävää ja bonuksena Partarannalla pääsee pistäytymään mukavassa rantaravintolassa. Rannuusinsalmen purjehdusesteellä kannattaa käydä vähätuulisessa kelissä, jolloin vedenalaiset rakennelmat on helpointa nähdä. Alueen tältä kulmalta on myös varsin lyhyt matka samoilta ajoilta olevan Mallaslinnoituksen vaatimattomille jäänteille sekä Astuvansalmen todella näyttäville kalliomaalauksille.

Suur-Saimaalta pohjoiseen suunnattaessa muuttuvat maisemat Lintusalon kohdalla korkeammiksi ja vedet suojaisiksi aina Puumalaan saakka. Hiekkarantoja on niukasti, joskin Rokansaari monine hiekkarantoineen (ja mainioine palveluineen!) muodostaa tästä selvän poikkeuksen. Tämän alueen hienoimmat kalliot löytyvät alueen itälaidalta Kurensalon itäpuolen saaristosta, joka kannattaa sovittaa reitin varrelle. Alueen merkittävin nähtävyys on Liehtalanniemen museotila, joka esittelee 1900-luvun alun kalastajan ja pienviljelijän elämänmuotoa. Rokansaaren luoteispuolelta lähtee yhteys Luonterille, josta on oma esittelynsä. Lintusalon eteläkärjestä on Puumalaan linnuntietä noin 20 kilometriä, ja saariston sokkeloissa voi mukavasti kierrellä vaikkapa 60 kilometrin lenkin.

Kurensalon itäpuolen hienoa saaristoa.

Suur-Saimaan lounaispuolella sijaitseva Pien-Saimaa on parhaimmillaan Taipalsaaren ja Lappeenrannan välillä, missä saaristo on tiheää ja vedet ovat suojaisia. Alue on kooltaan kuitenkin varsin pieni ja hyviä retkisatamia on niukasti. Saarissa on lisäksi paljon mökkejä ja mantereella runsaasti vakinaista asutusta. Pien-Saimaan erityisenä nähtävyytenä on neljä kalliomaalausta, joiden löytämiseksi kannattaa kuitenkin tehdä kotityöt huolella ennen reissuun lähtöä. Auttavat kuvaukset kalliomaalausten sijainneista löytyy myös mobiHiidestä.

Pien-Saimaalle pääsee Suur-Saimaalta kahta reittiä: sekä Lappeenrannan edustalla olevien salmien että Vehkataipaleen pumppuaseman yhteydessä olevan käsikäyttöisen sulun kautta. Sulun rakenne on sellainen, että kajakkia ei pysty uittamaan rannalta käsin sulun läpi: sulun toinen seinämä on nimittäin itse pumppuasemarakennus ja toisella laidalla on puolestaan maantiesiltaa kannatteleva leveä betoniseinämä. Niinpä kajakin hinausköyttä ei pysty kuljettamaan sulun laidalla sulun päästä toiseen. Tämän takia sulusta kulkeminen vaatii vähintään kaksi henkeä: yksi rannalle käyttämään sulkua ja toinen vesille kuljettamaan kajakit sulun läpi. 

Pumppuaseman idea on parantaa Pien-Saimaan huonoa vedenlaatua siirtämällä sinne Suur-Saimaan kirkasta vettä, ja veden pumppaaminen kasvattaakin Pien-Saimaan virtaaman kymmenkertaiseksi luonnontilaan nähden. Kanavassa virtaus voi olla voimakas, joten suositeltava kulkusuunta on myötävirtaan eli länteen päin Suur-Saimaalta Pien-Saimaalle.  Koska sulku ei liity veden luonnolliseen virtaukseen alaspäin vaan veden pumppaamiseen ylöspäin, niin Vehkataipaleen sulku taitaa olla Suomen ainoa sulku, jossa myötävirtaan mentäessä veden pinta ei sulussa laskekaan alaspäin vaan nousee ylöspäin!

Taipalsaaren länsipuolella on mukavia kalliosaaria, joista löytyy myös jokunen kalliomaalaus.

Suur-Saimaan itäpuolella olevan suuren Äitsaaren voi kiertää Haapaveden kautta. Vedet ovat kapeita, saaria on niukasti ja loma-asutusta runsaasti. Mitään erityistä nähtävää tämä 50 kilometrin lenkki ei sisällä, ellei sellaiseksi sitten laske vedenvirtauksen estämiseksi (!) rakennettua Patotien luukkua, joka on kuin yksinäinen sulkuportti ilman sulkukammiota. 

Kauppoja löytyy eteläiseltä Saimaalta ainoastaan alueen reunoilta, joten retken aikana tehtävien täydennyshankintojen ostopaikat on syytä suunnitella jo etukäteen. Autopaikkoja löytyy puolestaan varsin mukavasti eri puolilta aluetta.

Retkimelojalle eteläinen Saimaa tarjoaa mahdollisuuksia monenmittaisille retkille. Sinne pystyy tekemään niin lyhyitä viikonloppuretkiä kuin pitkiä retkiä aina kolmensadan kilometrin reissuihin saakka. Eteläiseltä Saimaalta voi myös jatkaa useaan eri suuntaan, joista tärkeimmät on mainittu jo ylempänä. Kyseessä onkin niin iso alue, ettei sitä kannata yrittää haukata yhdellä kertaa, vaan tänne kannattaa tulla useammankin kerran.

Kyläniemen ympäristön retkisatamat ovat suosittuja ja niissä on yleensä runsaasti veneilijöitä. Tässä kesä-heinäkuun vaihteen tilanne Hietasaaren retkisataman etelänpuoleisella hiekkarannalla.

Eteläisen Saimaan melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Eteläinen Saimaa (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Kitkajärvet

 

Kitkajärvet: Hiekkarantoja ja tuntureita

Jorma "Saja" Sajaniemi

Riisitunturin ja Rukatunturin välistä löytyy reilusti tasaista vettä pitempääkin retkeä varten. Yli-Kitka ja Ala-Kitka niihin liittyvine pienempine järvineen tarjoavat selkävesiä ja kapeikkoja sekä hiekkarantoja ja komeita maisemia jopa kolmensadan kilometrin mittaiselle melontareissulle.

Kitkajärviä korkeammalla ei Suomessa pysty tekemään pitkää järviretkeä. Yli-Kitkan ja Ala-Kitkan muodostaman järvialtaan pinta on reilun 240 metrin korkeudessa merenpinnan tasosta mitattuna ja allas sijoittuu tasapintaisten suurjärvien tilastossa sijalle 14. Riisitunturin länsipuolella sijaitseva Ala-Suolijärvi on muutaman metrin korkeammalla, mutta sinne ei pitkää retkeä mahdu. Kuusamon itäpuolen järvet ovat reilut kymmenen metriä korkeammalla 253 metrissä, mutta vettä löytyy sieltäkin vain tuollaiset 70 kilometriä. Yhtään pidempi reissu mahtuukin ainoastaan Kitkajärvien kanssa samoissa korkeuksissa olevalle Lokan ja Porttipahdan tekojärvien muodostamalle kokonaisuudelle.

Ja siinä ne suomalaiset yhtään kookkaammat korkean paikan järvileirimahdollisuudet sitten ovatkin. (Ja ei, Inarijärvi ei ole korkealla, vaikka pohjoisessa sijaitseekin – se on alle 120 metrin korkeudessa eli matalammalla kuin vaikkapa Oulujärvi!)

Kitkajärvien alue mobiHiidessä helmikuussa 2022. Tässä ollaan usean vesistön rajalla: Kitkajärvet laskevat itään Venäjälle, Livojärvi (kartan alalaidassa) lounaaseen Iijokeen ja Yli-Suolijärvi (Posion pohjoispuolella) luoteeseen Kemijokeen. Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien välinen raja kulkee pohjois-etelä-suuntaisesti kartan keskellä. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

”Korkeatasoisella” alueella nyt siis ollaan ja Lapin rajavesillä melotaan. Posion kunta nimittäin kuuluu Lapin maakuntaan, mutta Kuusamo ei kuulu, ja niinpä Kitkajärvien eteläisimmät osat kuuluvat Lappiin, mutta pohjoispää ei! Kumpikin kunta on kuitenkin poronhoitoaluetta, ja poroja voikin nähdä niin lähtörantaan ajellessa kuin vesillä liikkuessakin. Lapin tunnelmaa luovat porojen lisäksi Kitkajärville näkyvät Riisitunturi ja Rukatunturi. Oulangan kansallispuistokin on varsin lähellä alueen koilliskärkeä.

Yli- ja Ala-Kitka kuuluvat Koutajoen vesistöön ja niiden vedet laskevat itään Kiveskosken kautta. Järvien pintaa on laskettu 1800-luvulla kahdessa otteessa yhteensä noin kaksi metriä, ja näin on rannoille saatu luonnonniittyjä karjan tarpeisiin. Kiveskoskella ei enää olekaan varsinaista koskea, vaan ainoastaan virtapaikka. Korkeuseroa alapuolisiin järviin (Keltinki, Räväjärvi, Kurtinjärvi) on puolisen metriä, joka jakaantuu tasaisesti reilun puolen kilometrin matkalle, joten siitä pääsee mainiosti läpi melomalla. Käylässä järvimelojan matka sitten pysähtyy Käylänkoskeen, josta vedet jatkavat matkaansa Kitkajokea pitkin Venäjän puolelle ja laskevat lopulta Koutajokea Vienanmereen.

Kalastajien suosiman Kiveskosken varrella on laavu ja parikin kotaa. Virta on vuolas, mutta helppo meloa kumpaankin suuntaan.

Kitkajärvet muodostavat Suomen ainoan suurjärven, jonka vedet eivät päädy voimalaitokseen ja jonka vedenkorkeutta ei säännöstellä. Vedet virtaavat siis vapaina ilman ihmisen sääntelyä. (Ja ei, Inarijärvi ei ole vapaa, vaikka Suomen kartassa ei voimalaitoksia näykään – ne ovat rajan takana naapurien puolella.) Vesiä likaavaa teollisuutta ei Kitkajärvien rannalla ole ja maanviljelyäkin on vain niukasti, ja niinpä vesi on alueella enimmältään hyvin kirkasta. Kitkajärviä kutsutaankin toisinaan Euroopan suurimmaksi lähteeksi.

Kitkajärvillä on paljon hiekkarantoja sekä saarissa että mantereella, mutta jonkin verran löytyy myös soisia rantoja. Kalliorantoja ei juurikaan ole jyrkänteistä puhumattakaan. Erityisesti Yli-Kitkalta avautuu hienoja näkymiä järviä ympäröiville tuntureille ja vaaroille. Asutusta ja mökkejä on paikoin runsaastikin, mutta vapaita rantoja löytyy kyllä joka puolelta.

 Kettusaaren mainio hiekkaranta antaa lounaaseen. Ennen Kitkajärvien laskua Kettusaari on varmasti ollutkin saari, mutta nykyisin kapea maakannas yhdistää sen mantereeseen.

Melonnan kannalta suurimman haitan aiheuttavat monet selkävedet, joilla aalto pääsee kasvattamaan korkeuttaan pahimmillaan jopa 15 kilometrin matkalla. Toisaalta pitkät niemet ja monin paikoin runsas saaristo antavat hyviä suojia, joten kovin pitkiä matkoja ei pahimmassa aallokossa yleensä joudu melomaan. Matalikot ovat usein kivisiä, joskin tämä kivisyys on varsin maltillista moneen muuhun järveen verrattuna.

Vaikka järvien rannoilla ja saarissa ei isoja luonnonsuojelualueita olekaan, niin kyllähän tänne tulee lähdettyä ensi sijassa luonnon ja Lapin eksotiikan takia. Hiekkarannat ovat hienoja ja vaaramaisemat upeita. Alueen koillispäässä oleva vauhdikas Käylänkoski on sekin tutustumisen arvoinen kohde.

Varsinaisia nähtävyyksiä on hyvin vähän: lähinnä Posion kotiseutumuseo Lohirannalla sekä tukinsiirtolaitos Akanlahdella. Näistä jälkimmäinen onkin sitten varsin erikoinen kohde ja herättää mukavasti vesilläliikkujan mielenkiinnon.

Tukinsiirtolaitoksen tarve juontuu nimittäin melojaakin kiinnostavista vesistöjen rajoista. Kuten jo aiemmin tuli todettua, niin Kitkajärvet laskevat idän suuntaan Venäjälle, mutta oululaiset kauppahuoneet halusivat kuljettaa tukit Perämeren rannikon sahoille. Kun Akanlahdelta vain kahden kilometrin päässä sijaitseva Livojärvi laskee Livojoen ja edelleen Iijoen kautta länteen, niin 1800-luvun lopulla ryhdyttiin siirtämään tukkeja Yli-Kitkalta Livojärveen. Alkuun tämä tehtiin hevosten vetämänä, mutta myöhemmin tukkien siirtoa tehostettiin useaankin otteeseen. Nykyisin paikalla olevassa laitoksessa tukit hilattiin Yli-Kitkan rannasta höyrykoneen vetämän liukuhihnan avulla 6-7 metrin korkeuteen, jonka jälkeen ne matkasivat vedenjakajan yli Livojärveen kahden kilometrin mittaista, puusta tehtyä uittokourua pitkin. Sadan metrin mittainen katettu nostolaitos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja näkyy hyvin myös ilmakuvassa.

Akanlahden tukinsiirtolaitoksella on vanhoja, tukkien ja veden nostamiseen käytettyjä koneita. Laitos on poistunut käytöstä 1950-luvulla, mutta on edelleen hyvin mielenkiintoinen paikka vierailtavaksi!

Alueella on myös hyvä mahdollisuus tutustua vanhoihin hautauskulttuureihin. Pohjois-Suomen seurakunnat ovat kooltaan laajoja ja niinpä vainajien kuljettaminen kaukana olevan kirkkomaan siunattuun multaan saattoi olla kesäisin ja rospuuttoaikoina todella hankalaa. Ratkaisuksi tuli haudata vainaja väliaikaishautaan odottamaan kuljetusta kirkolle parempana ajankohtana – tyypillisesti alkutalven rekikeleillä. Yli-Kitkan Ammesaari on aikanaan toiminut tällaisessa käytössä ja siellä on edelleen nähtävissä vanhojen, niin kutsuttujen kesähautojen painanteita.

Myös Posionjärven puolella sijaitseva Sarvisaari on toiminut väliaikaisten hautojen paikkana, mutta 1800-luvun loppupuolelta alkaen se on toiminut varsinaisena hautausmaana ja sinne on siis haudattu vainajia pysyvästi. Äkkiseltään tuntuu oudolta, että edelleenkin käytössä oleva hautausmaa sijaitsee hankalasti vesimatkan takana, mutta asialla on pitkä esikristillinen perinne, jonka yhtenä lähtökohtana on ollut uskomus siitä, että vesi erottaa elävien ja kuolleiden valtakunnat ja estää kuolleita palaamasta elävien pariin. Tämä Tuonelanvirrastakin tuttu ajatus näkyy myös Yli-Kitkan puolella olevalla Sänkisaaren – joka tunnetaan myös nimellä Ruumissaari – vanhan hautausmaan sijainnissa.

Sarvisaaren hautausmaalla on hautoja 1800-luvun loppupuolelta nykypäiviin.

Retkisatamia ei Kitkajärvillä juurikaan ole. Sen sijaan leiriytymiseen sopivia hiekkarantoja on runsaasti, ja kun suojelualueita ei enemmälti ole, niin yöpyminen jokamiehenoikeuksilla onnistuu hyvin ympäri aluetta. Lisäksi Yli-Kitkan monet saaret ovat valtion omistuksessa ja järvi kuuluu siihen osaan Suomea (Lappi, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu, Pohjois-Karjala), jossa Metsähallitus sallii tulenteon valtion mailla kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita polttamalla. Niinpä nuotion tekeminen on luvallista monilla mobiHiiteen merkityillä yöpymispaikoilla. Koemielessä olen merkinnyt näiden tietoihin maininnan siitä, että ne sijaitsevat valtion maalla.

Edellä mainittu Metsähallituksen päätös ei kuitenkaan salli tulentekoa puolen kilometrin säteellä huolletuista tulipaikoista, eikä myöskään sellaisilla luonnonsuojelualueilla, joille on annettu omat tulenteko-ohjeistuksensa. Yli-Kitkalla nämä rajoitukset taitavat koskea vain Karhusaaren itäpäätä, jossa on autiotupa ja sen ympärillä siis puolen kilometrin kieltoalue, jolla saa käyttää vain virallisia tulipaikkoja. (Ja ruohikko- sekä metsäpalovaroituksen aikaan lupa ei tietenkään ole voimassa.)

Pitemmänkin retken huolto onnistuu mukavasti, sillä kauppoja löytyy Posiolta ja Käylästä, jotka toki sijaitsevat tämän pitkulaisen alueen ääripäissä. Lähtöpaikatkaan eivät ole ongelma, vaan niitä on tarjolla mukavasti alueen eri puolilla.

Posion ja Käylän väli on lyhimmillään noin 60 kilometriä, mutta rantoja kierrellen matkaa kertyy tälle välille helposti 150–200 kilometriä. Niinpä lähtöpaikkaan palaavan ympyrälenkin voi venyttää lähemmäs 300 kilometriin. Toki Kitkajärville ja lähivesille voi tehdä lyhyempiäkin retkiä, mutta harvapa lähtee näin pohjoiseen ihan vain viikonlopun ajaksi. Oma retkeni oli 182 kilometrin mittainen ja siinä ennätti käymään Käylässä ja Posiolla sekä saamaan varsin hyvän kuvan alueen luonnosta. Mutta jos auto ei olisi siirtynyt ystävällisen kanssaeläjän toimesta melonnan aikana uuteen paikkaan, niin kilometrejä olisi tarvittu lisää lähes kuusikymmentä.

Virransuunniemen maasto on tyypillistä Kitkajärville. Tänne on hyvä pystyttää teltta.

Valtion maa-alueet löytyvät Metsähallituksen karttapalvelusta.

Kitkajärvien ja lähivesien melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Kitkajärvet (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Kotka-Loviisa

Kotka-Loviisa: Suojaa, aavaa ja runsaasti nähtävää

Jorma "Saja" Sajaniemi

”En ole koskaan aikaisemmin jarruttanut kajakkia yhden päivän aikana niin paljon kuin tänään” totesi sisävesien kasvatti, kun olimme meloneet reippaalla lounaistuulella Flakanäsistä Lehmäsaareen. Radion Sää rannikkoasemilla kertoi Rankin tuulilukemaksi 16 metriä sekunnissa, ja ulkomeren puolelle emme sillä kelillä olisi lähteneetkään, mutta onneksi täällä on käytettävissä myös kohtuullisen suojainen sisäreitti. Kuutsalo piti kyllä kiertää pitempää kautta suojan puolelta.

Suomenlahti tarjoaa Kotkan ja Loviisan välillä monenlaista nähtävää. Lähes koko välin kattavan, suhteellisen suojaisen sisäreitin keskeisiä nähtävyyksiä ovat Loviisan edustalla sijaitseva ruotsalaisten rakentama Svartholman merilinnoitus sekä Kotkan edustalle venäläisten perustama Ruotsinsalmen merilinnoitus. Linnoitusten taustalla on vuonna 1743 solmittu Turun rauha, jossa Ruotsi luovutti Venäjälle maa-alueita nykyisestä Kaakkois-Suomesta. (Ja samaisen rauhan takia venäläiset rakensivat Saimaan puolelle neljä sotilaskäyttöön tarkoitettua kanavaa, joiden kautta kulkee hieno Suvorovin kanavien ympyräreitti, josta on oma esittelynsä.)

Turun rauhan raja kulki Kymijoen läntisintä haaraa pitkin, joten Kotka jäi Venäjän puolelle. Ruotsalaiset huomasivat tarvitsevansa omalle puolelleen rajaa uuden linnoituskaupungin ja perustivat pika-pikaa vuonna 1745 Degerbyn kaupungin, jonka nimi vaihtui seitsemän vuoden kuluttua Loviisaksi Ruotsin uuden kuningattaren kunniaksi. Loviisanlahden pohjukkaan ryhdyttiin rakentamaan maalinnoitusta (Loviisan linnoitus) ja sen pariksi lahden suulle Svartholman merilinnoitusta. Kumpikaan ei tullut täysin valmiiksi, mutta Svartholman rakennustöissä päästiin kuitenkin huomattavan pitkälle ja se onkin nykyään suosittu matkailukohde, jonne pääsee myös vuoroveneellä. Hyvän yleiskuvan Svartholmasta saa tästä ilmakuvasta.

Ruotsinsalmen merilinnoitukseen kuuluvan, 1700-luvun viimeisellä vuosikymmenellä valmistuneen Fort Slavan linnakkeen osittain restauroidut rauniot sijaitsevat pienellä Kukourin saarella. Saarelle ei ole vuoroveneyhteyttä ja siellä saakin olla enimmäkseen omassa rauhassa.

Venäläiset ryhtyivät tietenkin linnoittamaan omaa puoltaan uudesta rajasta ja näin syntyi Kotkaan mantereen puolelle Kyminlinna sekä sen vastinpariksi meren puolelle Ruotsinsalmen merilinnoitus, johon kuului nykyisin autollakin saavutettavien osien lisäksi kaksi saarilla sijaitsevaa linnaketta. Näistä suurempi on Fort Elisabeth, joka on suosittu ulkoilukohde ja jonne on vuoroveneyhteys. Svartholman tapaan myös Fort Elisabethissa on ravintolapalveluja. Hieman ulompana merellä sijaitseva Fort Slava on vaatimattomampi eikä siellä ole infotaulujen lisäksi muita matkailupalveluja. Sekä Fort Elisabeth että Fort Slava samoin kuin isosta retkisatamastaan tunnettu Lehmäsaari kuuluvat Kotkan kansalliseen kaupunkipuistoon. Kaupunkipuiston status ei kuitenkaan rajoita alueella liikkumista.

Kotkan mainioon nähtävyystarjontaan tuovat oivan lisänsä Kotkan kaupunkialueella sijaitseva monipuolinen Merikeskus Vellamo sekä Kymijoen suussa sijaitseva Langinkosken keisarillinen kalastusmaja. Nämä molemmat ovat käymisen arvoisia paikkoja ja helposti saavutettavissa myös meloen.

Sisäreittiä kulkiessa kannattaa Kotkan ja Loviisan puolivälissä pistäytyä Kymijoen Pyhtään haarassa sijaitsevalla Strukan käsikäyttöisellä sulkukanavalla. Sulku on rakennettu 1900-luvun alussa Stockforsin tehtaan tarpeisiin ja sen kautta pääsee myös Pyhtään nykyisin hiljaiseen kuntakeskukseen. Sulkuporttien avaaminen ja sulkeminen samoin kuin veden laskemiseen tarvittavien sulkuluukkujen käyttäminen tapahtuu Strukan kanavalla kokonaan käsivoimin.

Strukan sulku on Suomen ainoa käytössä oleva käsikäyttöinen merisulku. (Eikä nyt heti tule mieleen muitakaan sulkuja, jotka yhdistäisivät suolaisen veden aidosti makeaan veteen. Länsirannikon suluthan yhdistävät meriveden makeanveden altaisiin, jotka ovat kuitenkin alun perin olleet osa merta.)

Kelin salliessa kannattaa suunnata sisäreitiltä avomeren äärelle ja vierailla ulompien saarten muodostamalla ketjulla, jonka suosituin kohde on pitkistä hiekkarannoistaan ja eteläkärjen saaristokylästään tunnettu Pyhtään Kaunissaari.  Tunnelmallisessa kylässä on vilkkaan vierasvenesataman lisäksi muun muassa pieni saaristolaismuseo, kauppa, kahvila, ravintola ja luontotupa. Vierailijamäärien kasvaessa Kaunissaaren vesihuolto on takkuillut, mutta vuonna 2021 mantereelta vedetyn runkovesijohdon ansiosta tämänkään ei pitäisi enää olla ongelma.

Kaunissaartakin ulompana olevat Ristisaari, Pitkäviiri ja Mustaviiri kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon, jossa telttailu on sallittua vain retkisatamissa. Ulkosaarilla on ennen teltan pystyttämistä toki lisäksi aina syytä tarkastaa säätiedotuksesta, että seuraavana päivänäkin pääsee vesille ja pystyy melomaan takaisin mantereen tuntumaan.

Mustaviirin korkeimmalla kohdalla sijaitsee yksi Mustanmeren ja Pohjoisen jäämeren yhdistävän Struven kolmiomittausketjun suojelluista pisteistä. Ketju valmistui vuonna 1855 ja sillä selvitettiin maapallon muotoa ja kokoa. Struven ketju kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon, johon on Suomesta hyväksytty kaikkiaan vain seitsemän kohdetta.

Kaunissaaren telttailualue sijaitsee saaren itärannalla, josta on hyvä näköala Mussalon satamaan johtavalle vilkkaalle laivaväylälle. (Kuva: Tuula Parikka.)

Svartholman ja Ruotsinsalmen merilinnoitusten tapaan myös Kotkan edustalla sijaitsevalla Rankilla on pitkä sotilashistoria. Se oli alkuun osa Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka venäläiset perustivat 1910-luvulla Pietarin suojaksi, ja Suomen itsenäistyttyä saari siirtyi Suomen puolustusvoimien käyttöön. Näiltä ajoilta saaressa on suuria rannikkotykkejä, vanhoja kasarmeja ja muita sotilasrakennelmia. Vuonna 2015 Rankki siirtyi matkailukäyttöön ja nyt siellä on muun muassa ravintola. Saaren tarkasta annista melojalle minulla ei ole omakohtaista tietoa, sillä viimeksi sen sivuuttaessani saari oli vielä tiukasti suljettu ulkopuolisilta. Edes hyvät aamukahvit nauttinut kanssameloja ei päässyt maihin keventämään oloaan, sillä rantaan kuin tyhjästä ilmestynyt asevelvollispartio ohjasi hänet päättäväisesti pois saaren tuntumasta. Nykyisin Rankin ja Kirkonmaan ympärillä on Merivoimien suoja-alue, joka ei kuitenkaan rajoita melojien liikkumista. 

Pookeista kiinnostuneille on Rankin eteläpäässä vanhan pookin vankka parimetrinen kiviperustus. Loviisan edustalta löytyy puolestaan vuonna 1858 valmistunut, hyväkuntoinen Orrengrundin pooki, joskin se on jo selvästi ulompana merellä kuin Rankki. Myös Orrengrund sijaitsee Merivoimien suoja-alueella, mikä ei kuitenkaan estä liikkumasta alueella. 

Ulkomeren laidassa on hyvällä säällä mukava pitää taukoa. Kovalla tuulella tilanne on toinen – esimerkiksi lounaistuulella pääsee aalto kasvattamaan korkeuttaan yli kuudensadan kilometrin matkan.

Maisemallisesti Kotkan ja Loviisan väli tarjoaa monenlaista nähtävää. Sisäsaaristo koostuu enimmäkseen melko matalista ja osin louhikkoisista metsän peittämistä saarista, mutta paikoin löytyy myös pitkiä hiekkarantoja. Loma-asutusta on jonkin verran, mutta kaikkialta löytyy myös vapaita rantoja maataukojen pitämiseen. Vedet ovat varsin kivikkoisia, joten meloja saa olla koko ajan tarkkana. Myös ulkosaaristo on metsäistä mutta siellä saarien rannoissa on tyypillisesti leveä kalliovyöhyke. Sisäsaaristossa paljaat kalliot ovat sen sijaan pienialaisempia. Korkeat saaret ja kalliojyrkänteet ovat koko alueella hyvinkin harvinaista herkkua.

Kotkan edustalla sijaitsevan Kuutsalon itäpuolella on upeita kalliosaaria kuten Nuokot, Pitkä-Kotka ja Aarholma. Nämä ovat saavutettavissa ilman pahimman avomeren puolelle siirtymistä ja täydentävät hienosti retken maisemallista antia. Tammion kautta voi halutessaan siirtyä Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ydinalueelle, mutta silloin joutuu kyllä kulkemaan tuulille alttiina aivan ulkomeren laitaa pitkin. Haminaankin täältä pääsee, mutta sinne johtava reitti ei ole kovinkaan mielenkiintoinen.

Sään salliessa kannattaa suunnata Nuokkoihin, jossa on mainio retkisatama ja hieno kallioinen maasto molemmin puolin Ulko-Nuokon ja Sisä-Nuokon välistä suojaista salmea.

Idässä tulee kansallispuiston jälkeen vastaan valtakunnan raja, joten sen pidemmälle ei retkeä voi siihen suuntaan jatkaa. Länteen päin merta sen sijaan riittää. Loviisan länsipuolella vedet jatkuvat edelleen varsin suojaisina ja Pellingin itäpuolella on hieno, tiheä saaristo, jonne pääsee hyvällä säällä Keipsalon eteläpuolelta kulkevan upean pikkusaarten jonon kautta. Viljelysmaisemista sekä ruovikkoisista lintuvesistä kiinnostuneen kannattaa suunnata Pernajanlahdelle, joka pistää lähes 20 kilometrin mittaisena Keipsalosta Pernajan kirkonkylän ohitse aina Koskenkylään saakka.

Retkisatamia on varsinkin suojaisen reitin puolella vain harvakseltaan, mutta suunnitelmallisesti edetessä kuitenkin riittävästi. Hyvin varustettuja kauppoja alueella on vain Kotkassa sekä Loviisassa, ja niissäkin kävelymatkaa kertyy helposti kilometrin verran suuntaansa. Myös Kaunissaaressa on kauppa, joskin  saaristokauppojen valikoimat ovat useimmiten varsin suppeita. Lähtöpaikkoina voi käyttää Kotkan ja Loviisan satamia, mutta myös Keihässalmen satama on oivallinen lähtöpaikka [Muokkaus 3.2.2025: Keihässalmen satama on muuttunut yksityiseksi, joten sitä ei voi enää käyttää lähtöpaikkana].

Loviisan ja Kotkan väli lähiympäristöineen mobiHiidessä helmikuussa 2022.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kotkan ja Loviisan väli on noin 50 kilometriä ja mielekkääseen ympyrälenkkiin kertyy helposti 150 kilometriä. Lännen suuntaan retkeä voi pidentää mielin määrin ja itäänkin helposti kymmeniä kilometrejä. Hienoja maisemia riittää kyllä molempiin suuntiin.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta, Svartholman merilinnoituksesta, Struven ketjusta ja Langinkosken luonnonsuojelualueesta.

Kansallisten kaupunkipuistojen verkkosivustolta löytyy lisätietoa Kotkan kansallisesta kaupunkipuistosta.

Kotka-Loviisa-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Kotka-Loviisa (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Soisalon kierto

 

Soisalon kierto: Viikko vaihtelevissa järvimaisemissa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Suomen suurin saari, Soisalo, sijoittuu Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan rajalle ulottuen Kuopion laidoilta Heinäveden eteläosiin. Soisalo on pohjois-eteläsuunnassa noin 73 kilometriä pitkä ja itä-länsisuunnassa noin 44 kilometriä leveä, ja sen kiertäminen vaatii lyhimmilläänkin tuollaiset 250 melontakilometriä, mutta niinpä matkan varrelle osuukin sitten varsin monipuolinen kattaus hienoja suomalaisia järvimaisemia.

Soisalon saari rajoittuu pohjoisessa Kallaveteen ja etelässä Haukiveteen, ja näiden väliä pääsee kulkemaan vesitse kahta eri reittiä. Soisalon itäpuolitse virtaa kauneudestaan kuuluisa Heinäveden reitti usean järven sekä neljän sulkukanavan (Karvio, Kerma, Vihovuonne, Pilppa) kautta, ja Soisalon länsipuolitse kulkee puolestaan Leppävirran reitti Unnukan sekä kolmen sulkukanavan (Konnus, Naapuskoski, Taipale) kautta. Näin syntyy mainio ympyräreitti, jossa kaikki kosket pääsee ohittamaan turvallisesti sulkukanavia käyttämällä.

Vesi ei siis ole samalla korkeudella Soisalon eri laidoilla, ja niinpä toisinaan väitetäänkin, että Soisaloa ei voisikaan pitää saarena. Toisaalta harvapa meistä väittää, että kosken keskellä oleva maapläntti ei olisi saari, vaikka senkin kohdalla vesi on ylävirran puolella eri korkeudella kuin alavirran puolella. Tässä olisikin mahdollisuudet pitkälliseen filosofiseen pohdintaan saaren olennaisesta olemuksesta, mutta jätetäänpä nuo mietiskelyt pilkunviilaajille ja keskitytään olennaiseen – eli melontaan.

Vesi virtaa siis Soisalon molemmilla puolilla pohjoisesta etelään, joten tiedossa on niin myötä- kuin vastavirtaakin meloipa saaren ympäri kumpaan suuntaan tahansa. Käytännössä kierto kannattaa tehdä myötäpäivään, sillä Heinäveden reitillä on pitempiä virtaosuuksia kuin Soisalon länsipuolella, joten ne kannattaa hyödyntää myötävirtoina.

Soisalon kierron melontakohteet mobiHiidessä tammikuussa 2022. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Soisalon kierron voi aloittaa reitin mistä kohdasta tahansa ja autopaikkojakin löytyy mainiosti koko reitin matkalla. Aloitetaan tämä esittely vaikkapa Varkaudesta, jossa reitti kulkee Taipaleen sulkukanavan kautta. Nykyisen kanavan vieressä on vanha, kuivillaan oleva kanava sekä ehdottomasti tutustumisen arvoinen kanavamuseo erinomaisine kahvioineen. Alueelle pääsee kätevästi sulun yläpuolella olevan entisen vierasvenesataman rannasta.

Heti Taipaleen sulun pohjoispuolella tuleekin sitten vastaan reitinvalintaongelma, kun vaihtoehtoja on peräti kolme: kulkisiko suorinta reittiä Pussilantaipaleen avokanavaa vaiko pikkuruisen saaren hauskasti halkaisevan Haijan avokanavan kautta vaiko lyhyen Pussilanjoen ja tunnelmallisen kapean Annelin avokanavan kautta? Jokaista reittiä päätyy joka tapauksessa Unnukalle, jonka keskiosassa on hieno tiheä saaristo. Unnukan rannat ovat paikoin varsin kivikkoisia, mutta järven itälaidalta löytyy myös joitakin hiekkarantoja. Soisaloa kierrettäessä Unnukka tulee helposti melottua läpi suorinta reittiä, mikä on sinänsä vahinko.

Unnukalla on Kaidan retkisataman lähellä vanhan hiekkaproomun hylky.  Unnukkaa säännöstellään siten, että vedenkorkeuden vuosittainen vaihtelu on vain vaivaiset kymmenisen senttiä, joten vesi on hylyn kyljissäkin jatkuvasti likimain kuvassa näkyvällä korkeudella.

Leppävirran kohdalla laivaväylä kulkee kuntakeskuksen vieritse noin seitsemän kilometriä pitkän (vasta)virtaosuuden kautta, jonka voi kuitenkin välttää kulkemalla Leppäsalon itäpuolta Saviputaan tai Ison Möhköskosken kautta. Leppäsalon pohjoispuolella voi vielä valita kulkeeko Naapuskosken vai Konnuksen sulkukanavan kautta. Virtauksessa ei näiden välillä eroa juurikaan ole, joten helposti tulee kuljettua Konnuksen kautta sulun läheisyydessä sijaitsevan mainion kahvilan takia.

Hyvä reitti Leppävirran ohittamiseen kulkee Saviputaan kautta, jolloin vastavirtaa on vain lyhyen Kivikosken kohdalla. Vedenpintojen korkeusero on tulva-aikoja lukuunottamatta liki olematon, joten Kivikoskessa ei kesäaikaan ole koskea, joskin kivet ovat kyllä paikoillaan! (Kuva: Leena Manner.)

Koiruksen jälkeen on ylitettävä tuulialtis Sotkanselkä, jonka jälkeen ollaankin Kallavedellä, josta on oma esittelynsä. Erityisesti kannattaa huomata, että koko Soisalon kierron hienoimmat hiekkarannat löytyvät aivan suorimman melontareitin varrella olevasta Iivarinsalosta ja sen lähellä sijaitsevasta Hietasalosta, joissa molemmissa on myös mainiot leiriytymismahdollisuudet. Niitä ennen voi myös poiketa jollain Kallaveden vanhoista kalamajoista, joista yksi löytyy Iso-Mietistä. Etelä-Kallaveden runsaan retkisatamatarjonnan ja tuulille jossain määrin alttiiden selkien jälkeen reitti on pohjoisimmassa pisteessään ja kääntyy kaakkoon Vehmersalmen kautta Suvasvedelle.

Suvasveden kaksi suurta selkää – Kukkarinselkä ja Haapaselkä – ovat kumpikin törmäyskraattereita, joita tunnetaan koko Suomesta vain kaksitoista kappaletta. Haapaselän kraatterilla on ikää 710 miljoonaa vuotta ja Kukkarinselän huomattavasti nuoremmalla kraatterilla ”vain” 85 miljoonaa vuotta. Melojan näkökulmasta vedellä täyttyneet kraatterit ovat isoja tuulille alttiita selkiä, joiden luonnetta kuvaa hyvin Kukkarinselän eteläosan nimi: Hornanselkä.

Suvasveden suurten selkien laidoilla on mukavia kallioisia pikkusaaria. Erityisen hieno saaristo on Kukkarinselän ja Haapaselän välissä sijaitseva Jakamon suojeltu saariryhmä, jolla on suojelusta huolimatta voimassa normaalit jokamiehenoikeudet. Tuulen salliessa kannattaakin suunnata reitti kulkemaan sen kautta. Jos taas reitti kulkee Kukkarinselän pohjoislaitaa, niin silloin kannattaa poiketa Vierunvuoren rinteeseen maalattujen ohikulkijoiden nimien komean kokoelman kautta.

Suvasveden Kukkarinselkä on muodostunut yhteen Suomen kahdestatoista tunnetusta törmäyskraatterista.

Suvasveden kaakkoislaidalla saaristo tihenee ja vedet kapenevat. Paimensaaren retkisatamasta johtaa polku saaren keskivaiheilla olevalle, 1920-luvun maatilalle, jossa on asuttu omavaraisesti aina vuoteen 1987 saakka. Tilalla pääsee tutustumaan neljän perheettömän sisaruksen tavattoman yksinkertaiseen arkeen ja paikka onkin ehdottomasti käymisen arvoinen.

Suvasveden muuttuessa Varisvedeksi voi halutessaan pistäytyä Lintulan luostarissa. Poikkema lisää melontamatkaa yhteensä noin kolme kilometriä ja lisäksi maamatkaa tulee kilometri suuntaansa. Myös Valamon luostarissa on mahdollista vierailla, mutta sinne tulee Varistaipaleen neljän peräkkäisen sulkukammion kanavalta (joka on jo sinänsä kokemus!) melontamatkaa noin 12 kilometriä suuntaansa.

Karvion sulkukanavan jälkeen on vuorossa Kermajärvi komeine kalliosaarineen. Järven keskiosan muodostava Kermanselän ja Kytöselän kaksoisselkä on pituudeltaan lähes 12 kilometriä ja se on arka useimmille tuulille. Sitä kiertää kuitenkin lähes joka syrjällä hieno saaristo, joka tarjoaa suojaisia reittejä suurten selkävesien kiertämiseen. Ja vaikka sää sallisikin Kermanselän ylittämisen suorinta reittiä, niin silti se kannattaa kiertää saaristoa myötäillen upeiden kallioiden ja komeiden jyrkänteiden takia. Pääosa järven keskiosan saarista on suojeltuja, mutta niissä on silti voimassa normaalit jokamiehenoikeudet.

Kermajärvellä on hienoja saaria ja tilaa tuulelle temmeltää.

Kerman sulkukanavan jälkeen reitti kapenee eikä suuria selkiä nähdä ennen kuin vasta Linnansaaren kansallispuistossa Haukivedellä. Kerman jälkeen vuorossa on Vihovuonteen sulkukanava ja heti sen jälkeen Vääräkosken avokanava.

Vääräkoskella on narusta vetämällä toimiva valo-ohjaus, jota on ihan oikeasti syytä käyttää ja noudattaa! Kanava on kapea ja siinä on näköesteen aikaansaava mutka, mikä tekee paikan vaaralliseksi. Valo-ohjauksen käyttö on nopeaa: vihreä valo syttyy heti kun narusta nykäisee, mikäli ketään ei ole tulossa vastaan. Jos vihreä valo ei syty heti, niin sitten tosiaan onkin syytä jäädä odottamaan!

Vääräkoskella on ehdottomasti noudatettava valo-ohjausta, vaikka ylävirran puoleinen opaste sijaitsee yli puoli kilometriä ennen kanavaa eikä kanava edes näy opasteelle! Aloittelevana retkimelojana tuli tästä ensi kertaa kulkiessa ajateltua, että ”eihän keskellä järveä oleva liikennevalo melojia koske” ja niinpä matka jatkui punaisen valon ohi. Kapeassa avokanavassa pyyhälsi sitten vastaan matkustajalaiva! Vieläkään en tiedä, miten siitä tuli selvittyä ehjin nahoin, ja mitä painokelvottomia sanoja laivan kapteeni mahtoi suustaan päästellä. Sen sijaan kaksikon etuaukosta tullut palaute on jäänyt hyvin mieleen.

Heinäveden reitin viimeinen sulkukanava on Pilppa, jonka alapuolella ollaankin sitten Varkauteen saakka saimaannorpan elinalueella. Heti kanavan jälkeen kannattaa kaartaa Vierunvuoren kalliomaalaukselle, joka on merkitty rannassa olevalla opastaululla. Kalliomaalaus erottuu varsin hyvin ja se näkyy suoraan vesille, joten maihin ei tarvitse nousta.

Pilpan jälkeen ollaan Koloveden kansallispuistossa, mutta Soisaloa kierrettäessä pääosa kansallispuistosta jää syrjään suoralta reitiltä. Jos haluaa käydä Koloveden parhailla paikoilla, niin silloin kannattaa kiertää sekä Mäntysalo että Vaajasalo, ja lisäkilometrejä kertyy tällöin helposti kolmisenkymmentä.  

Kaksitoista kilometriä pitkän Pyylinsaaren voi kulkea kummalta puolelta tahansa ja valinta on tehtävä Heinäveden reitin vanhoissa mainoskuvissakin esiintyvän tunnelmallisen Koukunpolven kohdalla. Kansan keskuudessa Koukunpolven kärjessä sijaitseva vanha huvila valkoisine huvimajoineen tunnetaan oopperalaulaja Aino Acktén kesänviettopaikkana, mutta todellisuudessa Acktén huvila sijaitsee pari kilometriä tästä luoteeseen. No, rakennuttipa huvilan aikoinaan oopperalaulajatar taikka apteekkari, niin joka tapauksessa Koukunpolvi on kansallismaisemaksikin luokitellun Heinäveden reitin ikoninen nähtävyys.

Koukunpolven ikoninen huvilaranta syksyisessä asussa.

Suorin reitti kohti Varkautta kulkee Pyylinsaaren länsipuolta – jolloin kannattaa harkita viiden lisäkilometrin koukkausta Loikansaaren lounaisrannan komeiden kalliojyrkänteiden kautta – ja edelleen Joutenveden pohjoislaitaa Tappuvirran lossin ohi Linnansaaren kansallispuiston pohjoispäähän. Joutenvesi ja Linnansaaren kansallispuisto ovat kuitenkin maisemallisesti upeita ja niihin kannattaa tutustua tarkemmin – ellei sitten aio käydä täällä erikseen eri retkellä. Varsin hyvän yleiskuvan saa koukkaamalla Joutenveden eteläosan tiheän saariston kautta Oraviin ja siitä edelleen Linnansaaren pääsaaren kautta Varkauden suuntaan.

Koloveden, Joutenveden ja Linnansaaren kansallispuiston muodostama maisemallisesti hieno kokonaisuus on kuvattu erikseen omassa esittelyssään. Tiivistetysti voi sanoa, että Koloveden kansallispuistossa on komeita kallioita upeine jyrkänteineen, Joutenvesi tarjoaa pienten kalliorantaisten saarten tiheää sokkelikkoa, ja Linnansaaren kansallispuistosta löytyy suuria selkävesiä ja saaristosokkeloita sekä jonkin verran myös hiekkarantoja. Tutustumisen arvoinen Linnansaaren vanha perinnetila löytyy Sammakkoniemen retkisataman tuntumasta. Kansallispuistojen alueilla leiriytyminen on sallittua vain virallisissa retkisatamissa, mutta Joutenveden alueella voi (kesäaikaan) yöpyä normaalien jokamiehenoikeuksien perusteella.

Myhkyrän pohjoislaidan kalliojyrkänne Linnansaaren kansallispuistossa Haukivedellä.

Kulkipa reitti sitten lyhyempää matkaa Tappuvirran kautta taikka parempien maisemien perässä Oravin kautta, niin joka tapauksessa matka jatkuu Linnansaaren kansallispuiston luoteiskolkasta Varkauteen. Tällä hieman yksitoikkoisella parinkymmenen kilometrin osuudella on tuulille alttiita kapeita selkiä. Varkaudessa on reitin esittelymme tullut alkupisteeseensä ja Soisalo on kierretty.

Kauppoja osuu aivan reitin varrelle Varkaudessa, Vehmersalmella ja Karviossa. Leppävirralla maamatkaa kertyy kilometrin verran suuntaansa ja silloin joutuu lisäksi vaihtamaan Saviputaan kautta kulkevan parhaan reittivaihtoehdon pitkään virtaosuuteen. Leppävirran pohjoispuolelta löytyy Konnuslahden kauppa, jossa poikkeaminen tekee reilut neljä kilometriä melontaa ja puolisen kilometriä kävelyä suuntaansa. Kallavedellä tulee suoralta reitiltä vajaan kymmenen kilometriä melontaa sivunsa Keilankannan kaupalle. Heinävedelläkin on kauppoja, mutta niille on rannasta puolisentoista kilometriä, ja lähes koko matka on todella jyrkkää mäkeä, joten viisaampi on tällä suunnalla käydä kaupassa Karviossa. Oravin kaupan osuminen matkan varrelle riippuu reitinvalinnasta Joutenveden ja Haukiveden välillä. Rantasalmen ja Kangaslammen kaupoille on puolestaan hankala päästä Soisaloa kierrettäessä, joten niitä ei voi suositella, vaan mieluummin kannattaa säästää kaupassakäynti Varkauteen. 

Retkisatamia on runsaasti Kallavedellä, Kolovedellä ja Linnansaaren kansallispuistossa sekä jonkin verran Kermajärvellä, mutta muualla niitä on harvakseltaan. Lähtöpaikkoja löytyy hyvin reitin koko matkalla.

Viikon reissulla sattuu helposti sadettakin johonkin kohtaan. Tässä se tapahtui Linnansaaren kansallispuiston alueella Haukiveden pohjoispäässä.

Lyhimmillään Soisalon kierto tekee noin 250 kilometriä. Itse olen kiertänyt Soisalon kolmesti ja näiden retkien pituudet ovat olleet luokkaa 260-270 kilometriä. Lisäkilometrejä syntyy erityisesti mahdollisesta Kuopiossa poikkeamisesta ja reitinvalinnasta Unnukalla sekä Joutenveden ja Linnansaaren kansallispuiston kohdalla. Yllä on käsitelty myös mahdollisia käyntejä Valamon luostarissa sekä Koloveden kansallispuistossa, joista saa helposti lisäpituutta retkeen.

Toki tälle alueelle voi tehdä lyhyempiäkin retkiä. Kallavedestä sekä Kolovesi-Joutenvesi-Linnansaari-alueesta onkin olemassa omat esittelynsä. Näiden lisäksi Suvasvesi sekä Kermajärvi ja miksei myös Unnukka ovat mainioita kohteita muutaman päivän retkille. 

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Paimensaaresta, Koloveden kansallispuistosta sekä Linnansaaren kansallispuistosta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Soisalon kierto (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.