Tulenteko valtion mailla: Osa 2

 

Tulenteko valtion mailla: teoria ja käytäntö – osa 2/2

Jorma "Saja" Sajaniemi

Tämän jutun ensimmäinen osa käsitteli Metsähallituksen antamaa rajoitettua lupaa ottaa polttopuita ja tehdä tulet valtion mailla pohjois- ja itä-Suomessa. Esimerkkitapauksen läpikäynti osoitti kuitenkin, että tämä sinänsä hieno lupa johtaa suuriin vaikeuksiin, kun sitä yrittää soveltaa käytännössä. Tiedustelinkin Metsähallitukselta, onko tulenteon luvallisuuden selvittäminen tosiaankin näin hankalaa, ja sain vastauksena uuden ja erilaisen kuvauksen luvan sisällöstä. Näiden uusien vaatimusten täyttyminen on selvitettävissä kohtuutyöllä – mutta kyllä sitä silti kannattaa harjoitella kotona jo ennen retkeä.

Jokamiehenoikeus ei anna lupaa tehdä tulta toisen omistamalle maalle eikä salli myöskään tulien tekemiseen tarvittavan puun ottamista toisen omistamasta metsästä, joten tuntuu oikein mukavalta, että Metsähallitus on helpottanut retkeilijöiden elämää seuraavasti:

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa Metsähallitus on päätöksellään antanut yleisen luvan tulentekoon maastossa valtion mailla. Tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Mikäli alle puolen kilometrin sisällä on huollettu tulentekopaikka, täytyy tulistelun tapahtua siellä. Luonnonsuojelualueilla, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö, noudatetaan tulenteossa sitä, mitä näihin suunnitelmiin ja sääntöihin on linjattu. (Lähde: https://www.luontoon.fi/retkietiketti#tulenteko 27.2.2022)

Tämä kuulosta (länsi- ja etelä-Suomen syrjintää lukuunottamatta) järkevältä: Metsähallituksella ei ole valtaa yksityisillä mailla, joten päätös koskee vain valtion maita; erityisalueilla noudatetaan niiden omia sääntöjä; eikä ole järkevää sallia villiä tulentekoa paikoissa, joissa on virallinenkin tulipaikka lähellä. Jutun ensimmäisessä osassa kuitenkin havaittiin, että tulenteon luvallisuuden selvittäminen tämän päätöksen perusteella on käytännössä todella hankalaa ja eräiltä osin ehkä jopa mahdotonta.

Lähetinkin Metsähallitukselle jutun ensimmäisen osan luonnoksen kommentoitavaksi 2.3.2022 ja sain vastauksen 17.3.2022. Tässä vastauksen olennaiset osat:

”Jos retkeillessään aikoo tulistella maastossa, joutuu tosiaan jonkun verran tekemään selvitystyötä ennakkoon, jotta tietää missä tämä on mahdollista ja missä ei. Helpoiten tämä onnistuu hyödyntämällä retkikartta.fi - ja luontoon.fi - palveluja.

Retkikartassa näkyvät kartalla Metsähallituksen hallinnoimat suojelualueet ja talousmetsät (eli monikäyttömetsät), sekä tulentekopaikat ja muut retkeilyrakenteet. Tästä pääset katsomaan palvelua: https://www.retkikartta.fi/ [...]

Kun retkikartasta olet selvittänyt mitä suojelualueita retkikohteeseesi sisältyy, voit Luontoon.fi -palvelusta tarkistaa onko kyseisille suojelualueille kirjattu erikseen vain niitä koskevia sääntöjä ja ohjeita mm. tulentekoa koskien, esim. Oulangan kansallispuisto https://www.luontoon.fi/oulanka/ohjeetjasaannot

Jos kyseisille suojelualueille ei löydy mitään erillisiä ohjeita luontoon.fi -sivuilta, voi tulet tehdä Metsähallituksen yleisen päätöksen mukaisesti kun liikutaan Lapin, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun tai Pohjois-Karjalan alueilla. Tässä vielä esimerkkinä Elimyssalon ohjeet ja säännöt https://www.luontoon.fi/elimyssalo/ohjeetjasaannot”

Vastaus on kirjoitettu toimintaohjeen muotoon, mikä on sinänsä huomattava parannus luontoon.fi-palvelussa olevaan byrokraattiseen päätösmuotoon. Mutta muodon lisäksi myös asiasisältö on muuttunut! Metsähallituksen päätökseen nähden näissä sähköpostilla tulleissa ohjeissa on seuraavat erot:

1. Kun päätös puhuu ”valtion metsistä”, niin tämä uusi ohje puhuu ”Metsähallituksen hallinnoimista suojelualueista ja talousmetsistä”. 

2. Kun päätös puhuu ”huolletuista tulentekopaikoista”, niin tämä uusi ohje puhuu ”Retkikartassa näkyvistä tulentekopaikoista”.

3. Kun päätös puhuu ”luonnonsuojelualueista, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö”, niin tämä uusi ohje puhuu ”Luontoon.fi -palvelussa kirjatuista [...] säännöistä ja ohjeista”.

Erot ovat sisällöllisesti olennaisia ja niinpä Metsähallituksen päätös olisikin nähtävästi pitänyt kirjoittaa jo alun perin näin:

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa Metsähallitus on päätöksellään antanut yleisen luvan tulentekoon maastossa valtion mailla Metsähallituksen hallinnoimilla suojelualueilla ja talousmetsissä. Tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Mikäli alle puolen kilometrin sisällä on huollettu retkikartta.fi-palveluun merkitty tulentekopaikka, täytyy tulistelun tapahtua siellä. Luonnonsuojelualueilla, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö löytyy luontoon.fi-palvelusta kohta ”Ohjeet ja säännöt”, noudatetaan tulenteossa sitä, mitä näihin suunnitelmiin ohjeisiin ja sääntöihin on linjattu.

Uusi yritys uudella tulkinnalla – Selvitettävät asiat

Saadakseen selville onko tulenteko sallittua jollain paikalla, niin pitääkin siis selvittää seuraavat asiat:

Kysymys 1 – Onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella?

Kysymys 2 – Onko paikka Metsähallituksen hallinnoimalla suojelualueella tai talousmetsässä (retkikartta.fi -palvelussa)?

Kysymys 3a – Onko paikka luonnonsuojelualuetta?

Kysymys 3b – Onko luonnonsuojelualue esitelty luontoon.fi-palvelussa?

Kysymys 3c – Onko sen ”Ohjeet ja säännöt” -kohdassa tulentekoa koskevia ohjeita?

Kysymys 4 – Onko alle puolen kilometrin sisällä retkikartta.fi-palveluun merkitty tulentekopaikka?

(Tämän jutun ensimmäisessä osassa oli vastaava kysymyslista luontoon.fi-palvelussa esitellystä Metsähallituksen päätöksestä poimittuna. Ainoastaan kysymykset 1 sekä 3a olivat siellä samat kuin tässä sähköpostitse saatujen ohjeiden mukaisessa listassa!) 

Uusi yritys uudella tulkinnalla – Esimerkkitapaus

Kajakin keula kolahtaa taas rantaan Höytäisen saaren itärannalla Haaraniemen tyvessä. Gepsi näyttää jotain tällaista (karttapohja Maanmittauslaitos):

Kysymysten 1, 2, 3a ja 4 selvittämiseksi tarvitaan nyt retkikartta (https://retkikartta.fi), jossa pitää laittaa karttatasoissa päälle (i) Suojelu- ja retkeilyalueet, (ii) Metsätalouden monikäyttömetsät / Monikäyttömetsät, sekä (iii) Retkeilypalvelut / Retkeilyrakennelmat / Tulentekopaikat. Jouhtenisen kohdalla retkikartta näyttää nyt tällaiselta (kuvan saa suuremmaksi napsauttamalla):

Metsähallituksen hallinnoimat suojelualueet on merkitty ohuella vihreällä pystyviivoituksella tai muulla vihreäkuvioisella täytöllä, joten Jouhtenisen Haaraniemi on tällainen alue. Siis vastaus sekä kysymykseen 2 (onko paikka Metsähallituksen hallinnoimalla suojelualueella tai talousmetsässä retkikartta.fi -palvelussa) että kysymykseen 3a (onko paikka luonnonsuojelualuetta) on kyllä!

Tulenteko on sallittua myös Metsähallituksen hallinnoimissa monikäyttömetsissä, jotka on merkitty ohuella kellanruskealla pystyviivatäytöllä – sellaisia ei kartan näkyvällä alueella ole.

(Pohjakarttana olevassa Maanmittaushallituksen maastokartassa kaikki suojelualueet on merkitty vihreällä reunuksella. Niinpä esimerkiksi vasemman laidan Jere on suojelualuetta, mutta koska siinä ei ole vihreää täyttökuviota, niin se ei ole Metsähallituksen hallinnoima eikä siis tulentekoluvan piirissä.)

Kysymys 4 on myös ok, koska puolen kilometrin säteellä ei ole karttaan merkittyä tulentekopaikkaa. Metsähallitukselta saamani vastauksen osalta minulle jäi epäselväksi se, otetaanko tulipaikkoina huomioon vain retkikartan omat tulipaikkamerkinnät (valkoinen nuotio ruskeassa neliössä) vaiko myös pohjakarttaan merkityt tulipaikat (jollainen näkyy esimerkiksi Laitasaaren pohjoiskärjessä). Uskoisin, että jälkimmäisiä ei oteta huomioon, ja ainahan voi väittää, että käytti pohjakarttana maastokartan sijaan taustakarttaa tai ilmakuvaa, joihin tulipaikkoja ei ole merkitty.

Haaraniemeä napsauttamalla aukeaa ikkunan vasempaan laitaan palsta, josta selviää, että ollaan Jouhtenisen luonnonsuojelualueella. (Tämä on aika yllättävää, sillä jutun ensimmäisessä osassa käytetyn Metsähallituksen metsa.fi-palvelun mukaan kyseessä on Haaraniemen luonnonsuojelualue! No, uskotaan nyt sitten tällä kertaa tätä retkikarttaa eli kyseessä on Jouhtenisen luonnonsuojelualue.) Vasemman palstan tekstiä napsauttamalla aukeaa kohteen selitys (ja samalla – pyytämättä ja yllättäen – kartan mittakaava muuttuu toiseksi ja lisäksi joukko aiemmin näkymättöminä olleita karttatasoja aktivoituu: näkyviin ilmestyvät valittu kohde, kaikki retkeilypalvelut, sekä reitit). Tulos näyttää tältä (huomaa karttaan ilmestyneet uudet siniset ja punaiset viivat sekä itsekseen aktivoituneet karttatasot kuvan oikeassa laidassa):

Jouhtenisen luonnonsuojelualueen selityksestä selviää, että ollaan Pohjois-Karjalassa, joten kysymys 1 (onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella) on ok! (Monikäyttömetsien kohdalla maakunta ei selviä tällä tavalla, joten kysymys 1 on selvitettävä silloin jollain muulla tavalla – esimerkiksi siten kuin jutun ykkösosassa on esitetty.)

Lisätiedot-välilehdeltä (josta näkyy kuvassa vain otsikko) löytyy vain Metsähallituksen tunniste ja UUID-tunniste (mikä se sitten lieneekin), joten sieltä ei löydy vastausta kysymyksiin 3b (onko luonnonsuojelualue esitelty luontoon.fi-palvelussa) ja 3c (onko sen ”Ohjeet ja säännöt” -kohdassa tulentekoa koskevia ohjeita).

Avataan siis luontoon.fi-palvelun retkikohdehaku osoitteessa https://www.luontoon.fi/retkikohteet ja naputellaan haettavan retkikohteen nimeksi Jouhtenisen luonnonsuojelualue ja tehdään haku. Hakulaatikon alapuolella olevalle kartalle ilmestyy pallukka, jota napsauttamalla selviää, että kyseessä on kaivattu Jouhtenisen luonnonsuojelualue, joten alue on esitelty luontoon.fi-palvelussa ja vastaus kysymykseen 3b on löytynyt:

Linkkiä seuraamalla pääsee Jouhtenisen luonnonsuojelualueen omalle sivulle https://www.luontoon.fi/jouhteninen, jonka ”Ohjeet ja säännöt” -osiossa todetaan:

Ensisijaisesti tulenteossa tulee käyttää huollettuja tulentekopaikkoja. Näin tulee toimia aina, kun on alle puolen kilometrin etäisyydessä huolletusta tulentekopaikasta. Muussa tapauksessa tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita.

Näin siis löytyi vastaus kysymykseen 3c ja retkeilijämme on noudatettava näitä ohjeita – jotka tosin ovat samat kuin Metsähallituksen yleisluvassa.

Kaikki vaadittavat asiat ovat siis löytyneet ja kaikki on ok, joten tulenteko on sallittua Jouhtenisen Haaraniemessä! Nyt siis keräämään kuivia oksia, risuja sekä pieniä juurakoita ja nuotion rakentamiseen!

Mikäli aluetta ei löydy nimihaulla, niin itse varmistaisin kyllä karttahaulla, että suunnittelemani paikan lähistöllä ei näy luontoon.fi-palvelun tuntemia kohteita. Tällöin tulee valita alue – tässä tapauksessa Itä-Suomi – ja kartta näyttää silloin tältä:

Jatko meneekin sitten samoin kuin edellä. (Jouhtenisen kohdalla olevassa pallukassa on tosin nyt numero 35, koska numerointi muuttuu dynaamisesti aina, kun näytettävien alueiden joukko muuttuu. Itse kuvittelin alkuun, että numero tarkoittaisi pallukan kohdalla olevien lähekkäisten kohteiden lukumäärää ja yritin sinnikkäästi zoomata sisään nähdäkseni ne yksittäiset kohteet.)

Summa summarum – uudella tulkinnalla

Metsähallituksen sähköpostilla antaman uuden tulkinnan mukaisesti tulenteon luvallisuuden selvittäminen on siis selvästi helpompaa kuin luontoon.fi-palvelussa olevan Metsähallituksen päätöksen mukaisesti toimittaessa. Mikäli maakunta on tiedossa – kuten se useimmiten varmaankin on – niin uuden tulkinnan mukaan riittää käyttää retkikartta.fi- ja luontoon.fi-palveluja, ja tämä on tehtävissä myös kännykällä. 

Sen verran monimutkaista homma kuitenkin on, että edelleenkin toivoisin Metsähallituksen tarjoavan yksinkertaisen nettilomakkeen, johon voisi antaa omat koordinaatinsa (joko naputtelemalla tai suoraan kännykän sijainnista) ja joka palauttaisi karttakuvan lähiympäristön sallituista tulentekoalueista.

Vähintä, mitä Metsähallituksen tulisi tehdä, olisi muotoilla asian esittely luontoon.fi-palvelussa uudelleen – vaikkapa näin:

Metsähallitus sallii itä- ja pohjois-Suomessa tulenteon maastossa kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita käyttämällä. Lupa kattaa Lapin, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun sekä Pohjois-Karjalan ja on voimassa sellaisilla suojelu- ja retkeilyalueilla sekä monikäyttömetsissä, jotka näkyvät retkikartta.fi-palvelussa – ei kuitenkaan puolta kilometriä lähempänä kyseiseen palveluun merkittyjä tulentekopaikkoja. Monet luonnonsuojelualueet on esitelty luontoon.fi-palvelussa ja niiden osalta noudatetaan kyseisessä palvelussa annettuja tulenteko-ohjeita.

Näin muotoiltuna ohje ensinnäkin kuvaisi asian niin kuin Metsähallituksen päätöstä on tarkoitus tulkita; toisekseen se tekisi tulenteon luvallisuuden selvittämisen ylipäätään mahdolliseksi; ja kolmanneksi se antaisi samalla välineet tarvittavien tietojen löytämiseen. Kuten tämän jutun ensimmäisessä osassa kuvasin, niin luontoon.fi-palvelussa nykyisin oleva muotoilu johtaa käytännössä huomattaviin hankaluuksiin eikä kaikkia sen vaatimia tietoja taida edes olla mahdollista löytää verkosta!

Metsähallituksen päätöksen uuden tulkinnan mukaiset tiedot löytyvät siis verkosta, mutta kaikki ei kuitenkaan selviä täysin ilmeisellä tavalla. Niinpä tulenteon luvallisuuden selvittämistä on hyvä harjoitella etukäteen kotona. Mikäli aiottu paikka on tiedossa jo ennen retkeä, niin helpommin tulenteon luvallisuuden selvittäminen käy kyllä kotona kuin maastossa.

Tulenteko valtion mailla: Osa 1

 

Tulenteko valtion mailla: teoria ja käytäntö – osa 1/2

Jorma "Saja" Sajaniemi

Teenpä nyt poikkeaman Minne melomaan? -blogin normaalista linjasta enkä esittelekään tällä kertaa melontaan sopivia vesiä vaan käsittelen ihan muuta retkimelontaan liittyvää asiaa. Tarkastelen nimittäin Metsähallituksen tulentekoa ja polttopuiden ottoa koskevaa päätöstä, jonka mukaan pohjois- ja itä-Suomessa saa valtion mailla tehdä tietyin rajoituksin tulet ihan luvan perästä. Tämä kaksiosaisen juttuni ensimmäinen osa osoittaa, että Metsähallituksen sinänsä hieno ja rationaalinen päätös johtaa huomattaviin vaikeuksiin, kun sitä yrittää toteuttaa käytännössä. Kakkososa kertoo sitten sen, miten Metsähallitus itse tulkitsee omaa päätöstään ja mitä siitä seuraa.

Kuten hyvin tiedetään, niin jokamiehenoikeus ei anna lupaa tehdä tulta toisen omistamalle maalle eikä myöskään ottaa puuta toisen omistamasta metsästä. Retkeilijöitä palvellakseen Metsähallitus sallii kuitenkin tulenteon valtion mailla – toki vain rajoitetusti – ja näin Metsähallitus kertoo asiasta verkkosivuillaan:

Lapissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa Metsähallitus on päätöksellään antanut yleisen luvan tulentekoon maastossa valtion mailla. Tulentekoon voi käyttää kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Mikäli alle puolen kilometrin sisällä on huollettu tulentekopaikka, täytyy tulistelun tapahtua siellä. Luonnonsuojelualueilla, joille on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö, noudatetaan tulenteossa sitä, mitä näihin suunnitelmiin ja sääntöihin on linjattu. (Lähde: https://www.luontoon.fi/retkietiketti#tulenteko 27.2.2022)

Tämähän kuulostaa (länsi- ja etelä-Suomen syrjintää lukuunottamatta) järkevältä: Metsähallituksella ei ole valtaa yksityisillä mailla, joten päätös koskee vain valtion maita; erityisalueilla noudatetaan niiden omia sääntöjä; eikä ole järkevää sallia villiä tulentekoa paikoissa, joissa on virallinenkin tulipaikka lähellä. Mutta katsotaanpa mitä asia tarkoittaa käytännössä.

Selvitettävät asiat

Jotta saisi selville, onko tulenteko sallittua jollain tietyllä paikalla, täytyy siis selvittää seuraavat asiat:

Kysymys 1 – Onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella?

Kysymys 2 – Onko paikka valtion maalla?

Kysymys 3a – Onko paikka luonnonsuojelualueella?

Kysymys 3b – Onko luonnonsuojelualueelle laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö?

Kysymys 3c – Onko hoito- ja käyttösuunnitelmassa tai järjestyssäännössä tulentekoa koskevia ohjeita?

Kysymys 4 – Onko alle puolen kilometrin sisällä huollettu tulentekopaikka?

Ennen kuin jatkat lukemista, niin mieti jokaisen yllä olevan kysymyksen kohdalla, mistä itse lähtisit hakemaan tarvittavia vastauksia.

Hmmm… Hmmm… Hmmm…

Ja jatka vasta sitten, kun olet keksinyt, mistä saat selville kaikki vaaditut asiat!

Hmmm… Hmmm… Hmmm… Hmmm… Hmmm… Hmmm…

Esimerkkitapaus

Tarkastellaan esimerkkinä tilannetta, jossa retkeilijä on melomassa Höytiäisellä ja rantautuu tauon pitämistä varten Jouhtenisen saaren pohjoispään itärannalle Haaraniemen tyveen (linkki karttapaikalle). Gepsi näyttää jotain tällaista (karttapohja Maanmittauslaitos):

Tulet olisi mukava tehdä, mutta sitä varten retkeilijämme joutuu etsimään vastaukset edellä lueteltuihin kysymyksiin. Toivottavasti hänellä on kännykässä hyvät tehot ja täysi akku!

Kysymys 1 – Onko paikka luvan kattamien maakuntien alueella? Esimerkiksi Karttapaikan (https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/) avulla selviää, että tämä osa Höytiäistä kuuluu Kontiolahteen ja Wikipediasta (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kontiolahti) selviää, että Kontiolahti kuuluu Pohjois-Karjalaan. Maakunta on siis luvallinen.

Kysymys 2 – Onko paikka valtion maalla? Aikansa googlailtuaan retkeilijämme löytää Metsähallituksen hallinnassa olevat maat esittävän zoomattavan kartan Metsähallituksen verkkopalvelusta osoitteesta https://www.metsa.fi/maat-ja-vedet/pinta-alat/karttapalvelut/. (Täytyypä laittaa tämä kirjanmerkkeihin, niin säästyy seuraavalla kerralla kuukkeloinnilta!)

Jotta kartta suostuu aukeamaan, niin ensin on jostain kumman syystä sallittava markkinointievästeet. Tämä on aika erikoista, kun kyseessä on valtion laitos, joten luulisi, että palvelu tarvitsisi pelkästään toiminnallisia evästeitä! Mutta ei auta olla tarkka omasta tietosuojastaan eikä huudella EU:n GDPR-säännösten perään, vaan sallitaan siis markkinointievästeet.

Nyt kartta aukeaa ja se näyttää Jouhtenisen kohdalla tällaiselta:

Karttaa voi zoomata sisemmäksikin, mutta jostain syystä seuraavalla zoomaustasolla häviävät vasemmasta laidasta selitykset ja sitä seuraavalla tasolla häviävät kartasta kaikki aluemerkinnät, joten hirmu tarkkaa valtion maiden rajausta tällä ei pysty näkemään. Karttapaikassa saa puolestaan näkyviin kiinteistörajat, ja kun niitä katselee samaan aikaan ylläolevan kartan kanssa (mikä tosin on aika epäkätevää kännykällä maastossa toimittaessa), niin silloin pystyy ylläolevasta kartasta päättelemään, mitkä kiinteistöt ovat Metsähallituksen hallinnassa ja saa sitten niille tarkat rajat Karttapaikasta.

Kartassa Jouhtenisen pohjoispää on oranssilla eli ollaan Metsähallituksen hallinnassa olevalla maalla, joten edelleen kaikki on hyvin. (Vai onko päätöksessä mainitut ”valtion maat” eri asia kuin kyseisellä verkkosivulla kartan yläpuolella mainittu "Metsähallituksen hallinnassa olevat maat" tai  kartan selitystekstissä oleva ”Metsähallituksen maat”? Jos on, niin mistäköhän ne valtion maat sitten löytyisivät? Mutta voiko Metsähallitus antaa luvan sellaisille alueille, jotka eivät ole sen hallinnassa? Esimerkiksi alueille, jotka ovat puolustusvoimien, rajavartioston jne. käytössä? Ääähhh...)

(Tätä samaista karttaa voi muuten käyttää myös kohdassa 1 sen selvittämiseksi, missä maakunnassa ollaan. Tosin kartassa on virhe Heinäveden kohdalla: Heinävesi on sen mukaan Etelä-Savossa (eli ei sallitulla alueella) vaikka todellisuudessa Heinävesi on siirtynyt Pohjois-Karjalaan (eli sallitulle alueelle) vuoden 2021 alussa.)

Kysymys 3a – Onko paikka luonnonsuojelualueella? Kartassa oranssinruskea tarkoittaa ”Muu lakisääteinen luonnonsuojelualue” eli on. Aluetta klikkaamalla näkyy alueen nimi:

(Jouhtenisen eteläosan kattavan vihreänkukertavan värityksen selitys on ”Muu suojelukohde”, joka voi olla luonnonsuojelualue – tai olla olematta. Silloin pitää tukeutua Karttapaikkaan, josta näkee, mitkä alueet ovat luonnonsuojelualueita. Karttapaikalla osa luonnonsuojelualueista on kylläkin yksityisiä, mutta kun edellä tuli jo varmistettua, että nyt ollaan Metsähallituksen maalla, niin riittää tarkistaa, onko paikka merkitty Karttapaikkaan luonnonsuojelualueeksi. Kätevää, eikö?)

Koska paikka siis on oranssinruskealla eli luonnonsuojelualueella, niin pitää tarkistaa kysymykset 3b ja 3c.

Kysymys 3b – Onko luonnonsuojelualueelle laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma tai annettu järjestyssääntö? Nyt taas googlailemaan ja verkkoa selailemaan ja niin vain löytyy lopulta Metsähallituksen palvelusta (https://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/?Languages=&PublicationSeries=&ProductCategory=17&col=3&dir=DESC) voimassa olevat järjestyssäännöt pdf-muodossa. (Täytyypä laittaa tämäkin kirjanmerkkeihin!)

Tätä juttua kirjoitettaessa (27.2.2022) listassa on 146 kappaletta luonnonsuojelualueiden järjestyssääntöjä:

Järjestyssäännöt saa järjestettyä nimen mukaan aakkosiin, joka nopeuttaa etsintää. Ilmenee, että Haaraniemen luonnonsuojelualueelle ei ole annettu järjestyssääntöä.

Nyt pitäisi sitten selvittää, onko sille laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma? Pitkällisenkään googlailun avulla retkeilijämme ei onnistu selvittämään, mistä tällaiset suunnitelmat löytyisivät. (Eikä minullakaan ole harmainta aavistustakaan siitä, mistä tämä selviäisi.) Kunniallinen kansalainen joutuisi nyt toteamaan, että tulta ei uskalla tehdä. Vähemmän kunniallisena kansalaisena retkeilijämme tekee oletuksen, että hoito- ja käyttösuunnitelmaa ei ole laadittu ja jatkaa seuraavaan kohtaan.

Kysymys 3c – Onko hoito- ja käyttösuunnitelmassa tai järjestyssäännössä tulentekoa koskevia ohjeita? Tämä on helppo nakki. Koska järjestyssääntöä ei ole, eikä hoito- ja käyttösuunnitelmaa löydy, niin aluetta koskevia erityisiä tulenteko-ohjeita ei ole (tai niitä ei ainakaan löydy).

Kysymys 4 – Onko alle puolen kilometrin sisällä huollettu tulentekopaikka? Tässä onkin tiedossa jalkatyötä ihan urakalla. Puolen kilometrin säteellä on runsaasti rantaviivaa ja reippaasti harjua sekä louhikkoista metsää (kartta Maanmittauslaitos):

Karttaan ei tosin ole merkitty yhtään tulipaikkaa, mutta se ei todista mitään – niinkuin ei sekään todistaisi, vaikka tulipaikkoja olisikin merkitty. Karttapaikka ei nimittäin valitettavasti ole ajan tasalla: kun Kallanin majakkakin on ollut jo vuosikausia merkittynä väärään paikkaan, niin ei ihme, että tulipaikkojenkin kohdalla on paljon puutteita ja virheitä. Ja vaikka joku tulipaikka olisikin merkitty oikeaan paikkaan, niin kartan perusteella ei voi tietää, onko se huollettu tulipaikka.

Siis metsään kiertelemään ja hyvällä onnella pääsee tulia virittelemään tunnin loikkimisen jälkeen. Kuivia oksia on kierrellessä epäilemättä kerinnytkin keräämään ihan riittävästi makkaran paistamiseen.

Summa summarum

Metsähallituksen sinänsä hyvää tarkoittavan ja järkevältä kuulostavan päätöksen soveltaminen on siis erittäin hankalaa todellisessa tilanteessa. Oikeiden tietolähteiden löytäminen ja selaaminen vie aikaa sekä hermoja, eikä kaikkia tarvittavia tietoja taida edes olla mahdollista löytää netistä. Retkiolosuhteissa asian tulisi olla hoidettavissa paljon, paljon yksinkertaisemmin! 

Itse toivoisin, että Metsähallitus tarjoaisi yksinkertaisen nettilomakkeen, johon voisi syöttää omat koordinaatinsa – tai antaa kännykän välittää automaattisesti tieto omasta sijainnista – ja joka palauttaisi karttakuvan, jossa oma paikka olisi keskipisteenä ja josta näkyisivät ne alueet, joilla tulenteko on sallittua (kaikkine Metsähallituksen tuntemien huollettujen tulipaikkojen ympäri puolen kilometrin sädettä käyttäen leikattuine kieltoalueineen). 

Jos tämänkaltaista yksinkertaista tapaa asian selvittämiseksi ei ole, niin veikkaanpa, että retkeilijät toimivat kuten aiemminkin…

Jälkikirjoitus

Lähetin luonnoksen tästä postauksesta Metsähallitukselle kommentoitavaksi. Saamani vastaus ja sen vaikutukset ovatkin jutun kakkososan aiheina. Sen verran voi paljastaa jo tässä vaiheessa, että Metsähallituksen esittämä tulkinta eroaa heidän omasta päätöksestään, joten tulenteon luvallisuuden selvittäminen meneekin sitten ihan eri tavalla!

Eteläinen Saimaa

 

Eteläinen Saimaa: Hiekkasaaria ja selkävesiä

Jorma "Saja" Sajaniemi

Lappeenrannan ja Puumalan väli viekottelee melojaa jo pelkällä nostalgisuudellaan – pääseehän siellä seilaamaan sinisellä Saimaalla kauniin Veeran ja tervahöyryjen vanavedessä. Maisematkin ovat mukavia, mutta suuriin järvenselkiin on kyllä varauduttava. Alue on laaja ja niinpä sieltä löytyy myös suojaista saaristoakin tuulisten päivien ajanvietteeksi. Ja niitä vanhoja tervahöyryjäkin näkee usein suurimmissa retkisatamissa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joten otetaanpa näin alkuun hieman terminologiaa, niin selviää eri nimien käyttö jatkossa. Ensinnäkin nimellä Suur-Saimaa voidaan tarkoittaa ainakin kolmea eri asiaa: Joutsenon ja Kyläniemen välissä olevaa laajaa järvenselkää; laajempaa Puumalaan ulottuvaa vesialuetta Savitaipaleelle, Lappeenrantaan ja Ruokolahdelle saakka; tai Lappeenrannasta Varkauteen ja Joensuuhun ulottuvaa lähes samassa tasossa olevaa vesialuetta, joka on selvästi edellisiä suurempi. Jatkossa käytän näistä ensimmäistä tulkintaa eli Suur-Saimaa tarkoittaa Kyläniemen eteläpuolista suurten selkien muodostamaa aavaa järvialuetta.

Eteläisen Saimaan melontakohteet mobiHiidessä maaliskuussa 2022. Eteläistä Saimaata jakava Kyläniemi näkyy kartassa keskellä (ilman nimeä tekstin ”Suikka” kohdalla). Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Ja sitten Pien-Saimaa, jolla tarkoitetaan nykyään Lappeenrannan ja Savitaipaleen välistä, varsin suojaista vesialuetta, mutta jolla on voitu vanhoissa kartoissa tarkoittaa myös Kyläniemen pohjoispuolen vesiä Puumalaan saakka. Tässä jutussa pitäydyn Pien-Saimaan osalta nykytulkinnassa eli se on Suur-Saimaan lounaispuolella oleva Saimaan osa.

Etelä-Saimaalla tarkoitetaan Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämän Järvi-meriwikin mukaan ”vesialuetta Puumalansalmesta etelään”. Epäselväksi kuitenkin jää, kattaako tämä vain edellä esitetyn Suur-Saimaan kakkosvaihtoehdon vaiko myös Ristiinaan ja Mikkeliin johtavat vedet. Kun rakkaalla lapsella on siis kovin monta nimentätapaa, niin olen valinnut tämän esittelyn otsikoksi ”eteläinen Saimaa”, jolla tarkoitan Puumalan, Ruokolahden, Lappeenrannan ja Savitaipaleen rajoittamaa aluetta – ellen sitten satu jossain kohdin rönsyilemään tämän ulkopuolellekin.

Suur-Saimaalla on runsaasti upeita hiekkarantoja ja -särkkiä ihailtaviksi. Tässä taukopaikaksi on osunut Joutsenon edustalla olevan Kätkytsaaren eteläkärki.

Melontaretkeilyn kannalta eteläisen Saimaan parasta antia tarjoavat Suur-Saimaa Joutsenosta Kyläniemeen ja sen jatke Kyläniemestä pohjoiseen aina Lintusalon etelälaidalle saakka. Tällä alueella on paljon upeita hiekkarantoja sekä runsaasti retkisatamia – ja useammastakin retkisatamasta löytyy myös sauna. Ensimmäinen Salpausselkä reunustaa Suur-Saimaan etelärantaa ja Toinen Salpausselkä kulkee Kyläniemeä pitkin, ja niinpä pitkistä hiekkarannoista ei tällä alueella tosiaankaan ole puutetta. Vesi on kirkasta ja aurinkoisella säällä laajat selkävedet kimaltelevat ihanasti! Tämä on juuri sitä Saimaata, joka tulee ensimmäisenä mieleen vanhoista suomalaisista elokuvista.

Vaan tuulisella säällä laajat selkävedet näyttävät sitten toisen luontonsa ja karttaa saa tutkia ihan tosissaan suojaisten reittivaihtoehtojen löytämiseksi – ja silti aalto voi pahimmillaan tulla jopa 20 kilometrin päästä. Aloittelevan melojan kannattaakin suunnata retkensä eteläisen Saimaan suojaisemmille osille.

Joutsenon ja Lintusalon väli on linnuntietä mitattuna noin 30 kilometriä ja alueen leveys on tuollaiset 15 kilometriä. Niinpä pelkästään tälle alueelle mahtuu helposti sadan kilometrin lenkki. Hienojen maisemien lisäksi Suur-Saimaan ainoa varsinainen nähtävyys on Ilkonsaaren skiittapolku, jonka varrella on kolme tsasounaa ja kaksi pientä ortodoksikirkkoa. Ne ovat kaikille jatkuvasti avoimia.

Kyläniemi on ohitettavissa molemmin puolin: lännen puolelta Rastinvirran kautta ja idästä Kutveleen kanavan kautta. Melojan silmään Rastinvirta näyttää kyllä enemmän järvenselältä, sillä se on yli kaksi kilometriä leveä eikä virtausta huomaa käytännössä lainkaan. Virtausta ei huomaa myöskään Kutveleen kanavalla, joka on lounaisin vuonna 1743 solmitun Turun rauhan jälkeen rakennetuista Suvorovin sotakanavista. Suvorovin kanavien kautta kulkee mielenkiintoinen ympyrälenkki, josta on oma esittelynsä. 

Kärnäkosken bastionilinnoitus on rakennettu Turun rauhan jälkeen vuosina 1791-1793. Sotilaallisen merkityksensä se kuitenkin menetti jo vuonna 1809 Haminan rauhan seurauksena. Linnoitus on restauroitu ja siellä on hyviä opastauluja.

Suvorovin aikaisista rakennelmista kiinnostuneen kannattaa suunnata Kyläniemestä länteen ja poiketa Kärnäkosken linnoituksella,  jonka venäläinen kenraali Suvorov rakennutti osaksi laajempaa linnoitusketjua, sekä Rannuusinsalmen purjehdusesteellä, joka koostuu reilun metrin syvyydessä olevista kivillä täytetyistä hirsiarkuista ja on ilmeisesti puolestaan ruotsalaisten tekosia. Molempiin kohteisiin pääsee näppärästi kiertämällä Kuivaisen saaren, jonka kaakkoispäässä olevat Korholansalmen ja Vilsaaren salmen ruopatut uomat sijaitsevat paikoilla, joihin oli aikoinaan tarkoitus tehdä vielä kaksi Suvorovin sotakanavaa, mutta joiden työt jäivät tuolloin keskeneräisiksi. Lenkille kertyy matkaa liki 40 kilometriä, mutta niinpä siinä onkin sitten paljon nähtävää ja bonuksena Partarannalla pääsee pistäytymään mukavassa rantaravintolassa. Rannuusinsalmen purjehdusesteellä kannattaa käydä vähätuulisessa kelissä, jolloin vedenalaiset rakennelmat on helpointa nähdä. Alueen tältä kulmalta on myös varsin lyhyt matka samoilta ajoilta olevan Mallaslinnoituksen vaatimattomille jäänteille sekä Astuvansalmen todella näyttäville kalliomaalauksille.

Suur-Saimaalta pohjoiseen suunnattaessa muuttuvat maisemat Lintusalon kohdalla korkeammiksi ja vedet suojaisiksi aina Puumalaan saakka. Hiekkarantoja on niukasti, joskin Rokansaari monine hiekkarantoineen (ja mainioine palveluineen!) muodostaa tästä selvän poikkeuksen. Tämän alueen hienoimmat kalliot löytyvät alueen itälaidalta Kurensalon itäpuolen saaristosta, joka kannattaa sovittaa reitin varrelle. Alueen merkittävin nähtävyys on Liehtalanniemen museotila, joka esittelee 1900-luvun alun kalastajan ja pienviljelijän elämänmuotoa. Rokansaaren luoteispuolelta lähtee yhteys Luonterille, josta on oma esittelynsä. Lintusalon eteläkärjestä on Puumalaan linnuntietä noin 20 kilometriä, ja saariston sokkeloissa voi mukavasti kierrellä vaikkapa 60 kilometrin lenkin.

Kurensalon itäpuolen hienoa saaristoa.

Suur-Saimaan lounaispuolella sijaitseva Pien-Saimaa on parhaimmillaan Taipalsaaren ja Lappeenrannan välillä, missä saaristo on tiheää ja vedet ovat suojaisia. Alue on kooltaan kuitenkin varsin pieni ja hyviä retkisatamia on niukasti. Saarissa on lisäksi paljon mökkejä ja mantereella runsaasti vakinaista asutusta. Pien-Saimaan erityisenä nähtävyytenä on neljä kalliomaalausta, joiden löytämiseksi kannattaa kuitenkin tehdä kotityöt huolella ennen reissuun lähtöä. Auttavat kuvaukset kalliomaalausten sijainneista löytyy myös mobiHiidestä.

Pien-Saimaalle pääsee Suur-Saimaalta kahta reittiä: sekä Lappeenrannan edustalla olevien salmien että Vehkataipaleen pumppuaseman yhteydessä olevan käsikäyttöisen sulun kautta. Sulun rakenne on sellainen, että kajakkia ei pysty uittamaan rannalta käsin sulun läpi: sulun toinen seinämä on nimittäin itse pumppuasemarakennus ja toisella laidalla on puolestaan maantiesiltaa kannatteleva leveä betoniseinämä. Niinpä kajakin hinausköyttä ei pysty kuljettamaan sulun laidalla sulun päästä toiseen. Tämän takia sulusta kulkeminen vaatii vähintään kaksi henkeä: yksi rannalle käyttämään sulkua ja toinen vesille kuljettamaan kajakit sulun läpi. 

Pumppuaseman idea on parantaa Pien-Saimaan huonoa vedenlaatua siirtämällä sinne Suur-Saimaan kirkasta vettä, ja veden pumppaaminen kasvattaakin Pien-Saimaan virtaaman kymmenkertaiseksi luonnontilaan nähden. Kanavassa virtaus voi olla voimakas, joten suositeltava kulkusuunta on myötävirtaan eli länteen päin Suur-Saimaalta Pien-Saimaalle.  Koska sulku ei liity veden luonnolliseen virtaukseen alaspäin vaan veden pumppaamiseen ylöspäin, niin Vehkataipaleen sulku taitaa olla Suomen ainoa sulku, jossa myötävirtaan mentäessä veden pinta ei sulussa laskekaan alaspäin vaan nousee ylöspäin!

Taipalsaaren länsipuolella on mukavia kalliosaaria, joista löytyy myös jokunen kalliomaalaus.

Suur-Saimaan itäpuolella olevan suuren Äitsaaren voi kiertää Haapaveden kautta. Vedet ovat kapeita, saaria on niukasti ja loma-asutusta runsaasti. Mitään erityistä nähtävää tämä 50 kilometrin lenkki ei sisällä, ellei sellaiseksi sitten laske vedenvirtauksen estämiseksi (!) rakennettua Patotien luukkua, joka on kuin yksinäinen sulkuportti ilman sulkukammiota. 

Kauppoja löytyy eteläiseltä Saimaalta ainoastaan alueen reunoilta, joten retken aikana tehtävien täydennyshankintojen ostopaikat on syytä suunnitella jo etukäteen. Autopaikkoja löytyy puolestaan varsin mukavasti eri puolilta aluetta.

Retkimelojalle eteläinen Saimaa tarjoaa mahdollisuuksia monenmittaisille retkille. Sinne pystyy tekemään niin lyhyitä viikonloppuretkiä kuin pitkiä retkiä aina kolmensadan kilometrin reissuihin saakka. Eteläiseltä Saimaalta voi myös jatkaa useaan eri suuntaan, joista tärkeimmät on mainittu jo ylempänä. Kyseessä onkin niin iso alue, ettei sitä kannata yrittää haukata yhdellä kertaa, vaan tänne kannattaa tulla useammankin kerran.

Kyläniemen ympäristön retkisatamat ovat suosittuja ja niissä on yleensä runsaasti veneilijöitä. Tässä kesä-heinäkuun vaihteen tilanne Hietasaaren retkisataman etelänpuoleisella hiekkarannalla.

Eteläisen Saimaan melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Eteläinen Saimaa (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Kitkajärvet

 

Kitkajärvet: Hiekkarantoja ja tuntureita

Jorma "Saja" Sajaniemi

Riisitunturin ja Rukatunturin välistä löytyy reilusti tasaista vettä pitempääkin retkeä varten. Yli-Kitka ja Ala-Kitka niihin liittyvine pienempine järvineen tarjoavat selkävesiä ja kapeikkoja sekä hiekkarantoja ja komeita maisemia jopa kolmensadan kilometrin mittaiselle melontareissulle.

Kitkajärviä korkeammalla ei Suomessa pysty tekemään pitkää järviretkeä. Yli-Kitkan ja Ala-Kitkan muodostaman järvialtaan pinta on reilun 240 metrin korkeudessa merenpinnan tasosta mitattuna ja allas sijoittuu tasapintaisten suurjärvien tilastossa sijalle 14. Riisitunturin länsipuolella sijaitseva Ala-Suolijärvi on muutaman metrin korkeammalla, mutta sinne ei pitkää retkeä mahdu. Kuusamon itäpuolen järvet ovat reilut kymmenen metriä korkeammalla 253 metrissä, mutta vettä löytyy sieltäkin vain tuollaiset 70 kilometriä. Yhtään pidempi reissu mahtuukin ainoastaan Kitkajärvien kanssa samoissa korkeuksissa olevalle Lokan ja Porttipahdan tekojärvien muodostamalle kokonaisuudelle.

Ja siinä ne suomalaiset yhtään kookkaammat korkean paikan järvileirimahdollisuudet sitten ovatkin. (Ja ei, Inarijärvi ei ole korkealla, vaikka pohjoisessa sijaitseekin – se on alle 120 metrin korkeudessa eli matalammalla kuin vaikkapa Oulujärvi!)

Kitkajärvien alue mobiHiidessä helmikuussa 2022. Tässä ollaan usean vesistön rajalla: Kitkajärvet laskevat itään Venäjälle, Livojärvi (kartan alalaidassa) lounaaseen Iijokeen ja Yli-Suolijärvi (Posion pohjoispuolella) luoteeseen Kemijokeen. Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntien välinen raja kulkee pohjois-etelä-suuntaisesti kartan keskellä. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

”Korkeatasoisella” alueella nyt siis ollaan ja Lapin rajavesillä melotaan. Posion kunta nimittäin kuuluu Lapin maakuntaan, mutta Kuusamo ei kuulu, ja niinpä Kitkajärvien eteläisimmät osat kuuluvat Lappiin, mutta pohjoispää ei! Kumpikin kunta on kuitenkin poronhoitoaluetta, ja poroja voikin nähdä niin lähtörantaan ajellessa kuin vesillä liikkuessakin. Lapin tunnelmaa luovat porojen lisäksi Kitkajärville näkyvät Riisitunturi ja Rukatunturi. Oulangan kansallispuistokin on varsin lähellä alueen koilliskärkeä.

Yli- ja Ala-Kitka kuuluvat Koutajoen vesistöön ja niiden vedet laskevat itään Kiveskosken kautta. Järvien pintaa on laskettu 1800-luvulla kahdessa otteessa yhteensä noin kaksi metriä, ja näin on rannoille saatu luonnonniittyjä karjan tarpeisiin. Kiveskoskella ei enää olekaan varsinaista koskea, vaan ainoastaan virtapaikka. Korkeuseroa alapuolisiin järviin (Keltinki, Räväjärvi, Kurtinjärvi) on puolisen metriä, joka jakaantuu tasaisesti reilun puolen kilometrin matkalle, joten siitä pääsee mainiosti läpi melomalla. Käylässä järvimelojan matka sitten pysähtyy Käylänkoskeen, josta vedet jatkavat matkaansa Kitkajokea pitkin Venäjän puolelle ja laskevat lopulta Koutajokea Vienanmereen.

Kalastajien suosiman Kiveskosken varrella on laavu ja parikin kotaa. Virta on vuolas, mutta helppo meloa kumpaankin suuntaan.

Kitkajärvet muodostavat Suomen ainoan suurjärven, jonka vedet eivät päädy voimalaitokseen ja jonka vedenkorkeutta ei säännöstellä. Vedet virtaavat siis vapaina ilman ihmisen sääntelyä. (Ja ei, Inarijärvi ei ole vapaa, vaikka Suomen kartassa ei voimalaitoksia näykään – ne ovat rajan takana naapurien puolella.) Vesiä likaavaa teollisuutta ei Kitkajärvien rannalla ole ja maanviljelyäkin on vain niukasti, ja niinpä vesi on alueella enimmältään hyvin kirkasta. Kitkajärviä kutsutaankin toisinaan Euroopan suurimmaksi lähteeksi.

Kitkajärvillä on paljon hiekkarantoja sekä saarissa että mantereella, mutta jonkin verran löytyy myös soisia rantoja. Kalliorantoja ei juurikaan ole jyrkänteistä puhumattakaan. Erityisesti Yli-Kitkalta avautuu hienoja näkymiä järviä ympäröiville tuntureille ja vaaroille. Asutusta ja mökkejä on paikoin runsaastikin, mutta vapaita rantoja löytyy kyllä joka puolelta.

 Kettusaaren mainio hiekkaranta antaa lounaaseen. Ennen Kitkajärvien laskua Kettusaari on varmasti ollutkin saari, mutta nykyisin kapea maakannas yhdistää sen mantereeseen.

Melonnan kannalta suurimman haitan aiheuttavat monet selkävedet, joilla aalto pääsee kasvattamaan korkeuttaan pahimmillaan jopa 15 kilometrin matkalla. Toisaalta pitkät niemet ja monin paikoin runsas saaristo antavat hyviä suojia, joten kovin pitkiä matkoja ei pahimmassa aallokossa yleensä joudu melomaan. Matalikot ovat usein kivisiä, joskin tämä kivisyys on varsin maltillista moneen muuhun järveen verrattuna.

Vaikka järvien rannoilla ja saarissa ei isoja luonnonsuojelualueita olekaan, niin kyllähän tänne tulee lähdettyä ensi sijassa luonnon ja Lapin eksotiikan takia. Hiekkarannat ovat hienoja ja vaaramaisemat upeita. Alueen koillispäässä oleva vauhdikas Käylänkoski on sekin tutustumisen arvoinen kohde.

Varsinaisia nähtävyyksiä on hyvin vähän: lähinnä Posion kotiseutumuseo Lohirannalla sekä tukinsiirtolaitos Akanlahdella. Näistä jälkimmäinen onkin sitten varsin erikoinen kohde ja herättää mukavasti vesilläliikkujan mielenkiinnon.

Tukinsiirtolaitoksen tarve juontuu nimittäin melojaakin kiinnostavista vesistöjen rajoista. Kuten jo aiemmin tuli todettua, niin Kitkajärvet laskevat idän suuntaan Venäjälle, mutta oululaiset kauppahuoneet halusivat kuljettaa tukit Perämeren rannikon sahoille. Kun Akanlahdelta vain kahden kilometrin päässä sijaitseva Livojärvi laskee Livojoen ja edelleen Iijoen kautta länteen, niin 1800-luvun lopulla ryhdyttiin siirtämään tukkeja Yli-Kitkalta Livojärveen. Alkuun tämä tehtiin hevosten vetämänä, mutta myöhemmin tukkien siirtoa tehostettiin useaankin otteeseen. Nykyisin paikalla olevassa laitoksessa tukit hilattiin Yli-Kitkan rannasta höyrykoneen vetämän liukuhihnan avulla 6-7 metrin korkeuteen, jonka jälkeen ne matkasivat vedenjakajan yli Livojärveen kahden kilometrin mittaista, puusta tehtyä uittokourua pitkin. Sadan metrin mittainen katettu nostolaitos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja näkyy hyvin myös ilmakuvassa.

Akanlahden tukinsiirtolaitoksella on vanhoja, tukkien ja veden nostamiseen käytettyjä koneita. Laitos on poistunut käytöstä 1950-luvulla, mutta on edelleen hyvin mielenkiintoinen paikka vierailtavaksi!

Alueella on myös hyvä mahdollisuus tutustua vanhoihin hautauskulttuureihin. Pohjois-Suomen seurakunnat ovat kooltaan laajoja ja niinpä vainajien kuljettaminen kaukana olevan kirkkomaan siunattuun multaan saattoi olla kesäisin ja rospuuttoaikoina todella hankalaa. Ratkaisuksi tuli haudata vainaja väliaikaishautaan odottamaan kuljetusta kirkolle parempana ajankohtana – tyypillisesti alkutalven rekikeleillä. Yli-Kitkan Ammesaari on aikanaan toiminut tällaisessa käytössä ja siellä on edelleen nähtävissä vanhojen, niin kutsuttujen kesähautojen painanteita.

Myös Posionjärven puolella sijaitseva Sarvisaari on toiminut väliaikaisten hautojen paikkana, mutta 1800-luvun loppupuolelta alkaen se on toiminut varsinaisena hautausmaana ja sinne on siis haudattu vainajia pysyvästi. Äkkiseltään tuntuu oudolta, että edelleenkin käytössä oleva hautausmaa sijaitsee hankalasti vesimatkan takana, mutta asialla on pitkä esikristillinen perinne, jonka yhtenä lähtökohtana on ollut uskomus siitä, että vesi erottaa elävien ja kuolleiden valtakunnat ja estää kuolleita palaamasta elävien pariin. Tämä Tuonelanvirrastakin tuttu ajatus näkyy myös Yli-Kitkan puolella olevalla Sänkisaaren – joka tunnetaan myös nimellä Ruumissaari – vanhan hautausmaan sijainnissa.

Sarvisaaren hautausmaalla on hautoja 1800-luvun loppupuolelta nykypäiviin.

Retkisatamia ei Kitkajärvillä juurikaan ole. Sen sijaan leiriytymiseen sopivia hiekkarantoja on runsaasti, ja kun suojelualueita ei enemmälti ole, niin yöpyminen jokamiehenoikeuksilla onnistuu hyvin ympäri aluetta. Lisäksi Yli-Kitkan monet saaret ovat valtion omistuksessa ja järvi kuuluu siihen osaan Suomea (Lappi, Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu, Pohjois-Karjala), jossa Metsähallitus sallii tulenteon valtion mailla kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita polttamalla. Niinpä nuotion tekeminen on luvallista monilla mobiHiiteen merkityillä yöpymispaikoilla. Koemielessä olen merkinnyt näiden tietoihin maininnan siitä, että ne sijaitsevat valtion maalla.

Edellä mainittu Metsähallituksen päätös ei kuitenkaan salli tulentekoa puolen kilometrin säteellä huolletuista tulipaikoista, eikä myöskään sellaisilla luonnonsuojelualueilla, joille on annettu omat tulenteko-ohjeistuksensa. Yli-Kitkalla nämä rajoitukset taitavat koskea vain Karhusaaren itäpäätä, jossa on autiotupa ja sen ympärillä siis puolen kilometrin kieltoalue, jolla saa käyttää vain virallisia tulipaikkoja. (Ja ruohikko- sekä metsäpalovaroituksen aikaan lupa ei tietenkään ole voimassa.)

Pitemmänkin retken huolto onnistuu mukavasti, sillä kauppoja löytyy Posiolta ja Käylästä, jotka toki sijaitsevat tämän pitkulaisen alueen ääripäissä. Lähtöpaikatkaan eivät ole ongelma, vaan niitä on tarjolla mukavasti alueen eri puolilla.

Posion ja Käylän väli on lyhimmillään noin 60 kilometriä, mutta rantoja kierrellen matkaa kertyy tälle välille helposti 150–200 kilometriä. Niinpä lähtöpaikkaan palaavan ympyrälenkin voi venyttää lähemmäs 300 kilometriin. Toki Kitkajärville ja lähivesille voi tehdä lyhyempiäkin retkiä, mutta harvapa lähtee näin pohjoiseen ihan vain viikonlopun ajaksi. Oma retkeni oli 182 kilometrin mittainen ja siinä ennätti käymään Käylässä ja Posiolla sekä saamaan varsin hyvän kuvan alueen luonnosta. Mutta jos auto ei olisi siirtynyt ystävällisen kanssaeläjän toimesta melonnan aikana uuteen paikkaan, niin kilometrejä olisi tarvittu lisää lähes kuusikymmentä.

Virransuunniemen maasto on tyypillistä Kitkajärville. Tänne on hyvä pystyttää teltta.

Valtion maa-alueet löytyvät Metsähallituksen karttapalvelusta.

Kitkajärvien ja lähivesien melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Kitkajärvet (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Kotka-Loviisa

Kotka-Loviisa: Suojaa, aavaa ja runsaasti nähtävää

Jorma "Saja" Sajaniemi

”En ole koskaan aikaisemmin jarruttanut kajakkia yhden päivän aikana niin paljon kuin tänään” totesi sisävesien kasvatti, kun olimme meloneet reippaalla lounaistuulella Flakanäsistä Lehmäsaareen. Radion Sää rannikkoasemilla kertoi Rankin tuulilukemaksi 16 metriä sekunnissa, ja ulkomeren puolelle emme sillä kelillä olisi lähteneetkään, mutta onneksi täällä on käytettävissä myös kohtuullisen suojainen sisäreitti. Kuutsalo piti kyllä kiertää pitempää kautta suojan puolelta.

Suomenlahti tarjoaa Kotkan ja Loviisan välillä monenlaista nähtävää. Lähes koko välin kattavan, suhteellisen suojaisen sisäreitin keskeisiä nähtävyyksiä ovat Loviisan edustalla sijaitseva ruotsalaisten rakentama Svartholman merilinnoitus sekä Kotkan edustalle venäläisten perustama Ruotsinsalmen merilinnoitus. Linnoitusten taustalla on vuonna 1743 solmittu Turun rauha, jossa Ruotsi luovutti Venäjälle maa-alueita nykyisestä Kaakkois-Suomesta. (Ja samaisen rauhan takia venäläiset rakensivat Saimaan puolelle neljä sotilaskäyttöön tarkoitettua kanavaa, joiden kautta kulkee hieno Suvorovin kanavien ympyräreitti, josta on oma esittelynsä.)

Turun rauhan raja kulki Kymijoen läntisintä haaraa pitkin, joten Kotka jäi Venäjän puolelle. Ruotsalaiset huomasivat tarvitsevansa omalle puolelleen rajaa uuden linnoituskaupungin ja perustivat pika-pikaa vuonna 1745 Degerbyn kaupungin, jonka nimi vaihtui seitsemän vuoden kuluttua Loviisaksi Ruotsin uuden kuningattaren kunniaksi. Loviisanlahden pohjukkaan ryhdyttiin rakentamaan maalinnoitusta (Loviisan linnoitus) ja sen pariksi lahden suulle Svartholman merilinnoitusta. Kumpikaan ei tullut täysin valmiiksi, mutta Svartholman rakennustöissä päästiin kuitenkin huomattavan pitkälle ja se onkin nykyään suosittu matkailukohde, jonne pääsee myös vuoroveneellä. Hyvän yleiskuvan Svartholmasta saa tästä ilmakuvasta.

Ruotsinsalmen merilinnoitukseen kuuluvan, 1700-luvun viimeisellä vuosikymmenellä valmistuneen Fort Slavan linnakkeen osittain restauroidut rauniot sijaitsevat pienellä Kukourin saarella. Saarelle ei ole vuoroveneyhteyttä ja siellä saakin olla enimmäkseen omassa rauhassa.

Venäläiset ryhtyivät tietenkin linnoittamaan omaa puoltaan uudesta rajasta ja näin syntyi Kotkaan mantereen puolelle Kyminlinna sekä sen vastinpariksi meren puolelle Ruotsinsalmen merilinnoitus, johon kuului nykyisin autollakin saavutettavien osien lisäksi kaksi saarilla sijaitsevaa linnaketta. Näistä suurempi on Fort Elisabeth, joka on suosittu ulkoilukohde ja jonne on vuoroveneyhteys. Svartholman tapaan myös Fort Elisabethissa on ravintolapalveluja. Hieman ulompana merellä sijaitseva Fort Slava on vaatimattomampi eikä siellä ole infotaulujen lisäksi muita matkailupalveluja. Sekä Fort Elisabeth että Fort Slava samoin kuin isosta retkisatamastaan tunnettu Lehmäsaari kuuluvat Kotkan kansalliseen kaupunkipuistoon. Kaupunkipuiston status ei kuitenkaan rajoita alueella liikkumista.

Kotkan mainioon nähtävyystarjontaan tuovat oivan lisänsä Kotkan kaupunkialueella sijaitseva monipuolinen Merikeskus Vellamo sekä Kymijoen suussa sijaitseva Langinkosken keisarillinen kalastusmaja. Nämä molemmat ovat käymisen arvoisia paikkoja ja helposti saavutettavissa myös meloen.

Sisäreittiä kulkiessa kannattaa Kotkan ja Loviisan puolivälissä pistäytyä Kymijoen Pyhtään haarassa sijaitsevalla Strukan käsikäyttöisellä sulkukanavalla. Sulku on rakennettu 1900-luvun alussa Stockforsin tehtaan tarpeisiin ja sen kautta pääsee myös Pyhtään nykyisin hiljaiseen kuntakeskukseen. Sulkuporttien avaaminen ja sulkeminen samoin kuin veden laskemiseen tarvittavien sulkuluukkujen käyttäminen tapahtuu Strukan kanavalla kokonaan käsivoimin.

Strukan sulku on Suomen ainoa käytössä oleva käsikäyttöinen merisulku. (Eikä nyt heti tule mieleen muitakaan sulkuja, jotka yhdistäisivät suolaisen veden aidosti makeaan veteen. Länsirannikon suluthan yhdistävät meriveden makeanveden altaisiin, jotka ovat kuitenkin alun perin olleet osa merta.)

Kelin salliessa kannattaa suunnata sisäreitiltä avomeren äärelle ja vierailla ulompien saarten muodostamalla ketjulla, jonka suosituin kohde on pitkistä hiekkarannoistaan ja eteläkärjen saaristokylästään tunnettu Pyhtään Kaunissaari.  Tunnelmallisessa kylässä on vilkkaan vierasvenesataman lisäksi muun muassa pieni saaristolaismuseo, kauppa, kahvila, ravintola ja luontotupa. Vierailijamäärien kasvaessa Kaunissaaren vesihuolto on takkuillut, mutta vuonna 2021 mantereelta vedetyn runkovesijohdon ansiosta tämänkään ei pitäisi enää olla ongelma.

Kaunissaartakin ulompana olevat Ristisaari, Pitkäviiri ja Mustaviiri kuuluvat Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon, jossa telttailu on sallittua vain retkisatamissa. Ulkosaarilla on ennen teltan pystyttämistä toki lisäksi aina syytä tarkastaa säätiedotuksesta, että seuraavana päivänäkin pääsee vesille ja pystyy melomaan takaisin mantereen tuntumaan.

Mustaviirin korkeimmalla kohdalla sijaitsee yksi Mustanmeren ja Pohjoisen jäämeren yhdistävän Struven kolmiomittausketjun suojelluista pisteistä. Ketju valmistui vuonna 1855 ja sillä selvitettiin maapallon muotoa ja kokoa. Struven ketju kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon, johon on Suomesta hyväksytty kaikkiaan vain seitsemän kohdetta.

Kaunissaaren telttailualue sijaitsee saaren itärannalla, josta on hyvä näköala Mussalon satamaan johtavalle vilkkaalle laivaväylälle. (Kuva: Tuula Parikka.)

Svartholman ja Ruotsinsalmen merilinnoitusten tapaan myös Kotkan edustalla sijaitsevalla Rankilla on pitkä sotilashistoria. Se oli alkuun osa Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka venäläiset perustivat 1910-luvulla Pietarin suojaksi, ja Suomen itsenäistyttyä saari siirtyi Suomen puolustusvoimien käyttöön. Näiltä ajoilta saaressa on suuria rannikkotykkejä, vanhoja kasarmeja ja muita sotilasrakennelmia. Vuonna 2015 Rankki siirtyi matkailukäyttöön ja nyt siellä on muun muassa ravintola. Saaren tarkasta annista melojalle minulla ei ole omakohtaista tietoa, sillä viimeksi sen sivuuttaessani saari oli vielä tiukasti suljettu ulkopuolisilta. Edes hyvät aamukahvit nauttinut kanssameloja ei päässyt maihin keventämään oloaan, sillä rantaan kuin tyhjästä ilmestynyt asevelvollispartio ohjasi hänet päättäväisesti pois saaren tuntumasta. Nykyisin Rankin ja Kirkonmaan ympärillä on Merivoimien suoja-alue, joka ei kuitenkaan rajoita melojien liikkumista. 

Pookeista kiinnostuneille on Rankin eteläpäässä vanhan pookin vankka parimetrinen kiviperustus. Loviisan edustalta löytyy puolestaan vuonna 1858 valmistunut, hyväkuntoinen Orrengrundin pooki, joskin se on jo selvästi ulompana merellä kuin Rankki. Myös Orrengrund sijaitsee Merivoimien suoja-alueella, mikä ei kuitenkaan estä liikkumasta alueella. 

Ulkomeren laidassa on hyvällä säällä mukava pitää taukoa. Kovalla tuulella tilanne on toinen – esimerkiksi lounaistuulella pääsee aalto kasvattamaan korkeuttaan yli kuudensadan kilometrin matkan.

Maisemallisesti Kotkan ja Loviisan väli tarjoaa monenlaista nähtävää. Sisäsaaristo koostuu enimmäkseen melko matalista ja osin louhikkoisista metsän peittämistä saarista, mutta paikoin löytyy myös pitkiä hiekkarantoja. Loma-asutusta on jonkin verran, mutta kaikkialta löytyy myös vapaita rantoja maataukojen pitämiseen. Vedet ovat varsin kivikkoisia, joten meloja saa olla koko ajan tarkkana. Myös ulkosaaristo on metsäistä mutta siellä saarien rannoissa on tyypillisesti leveä kalliovyöhyke. Sisäsaaristossa paljaat kalliot ovat sen sijaan pienialaisempia. Korkeat saaret ja kalliojyrkänteet ovat koko alueella hyvinkin harvinaista herkkua.

Kotkan edustalla sijaitsevan Kuutsalon itäpuolella on upeita kalliosaaria kuten Nuokot, Pitkä-Kotka ja Aarholma. Nämä ovat saavutettavissa ilman pahimman avomeren puolelle siirtymistä ja täydentävät hienosti retken maisemallista antia. Tammion kautta voi halutessaan siirtyä Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ydinalueelle, mutta silloin joutuu kyllä kulkemaan tuulille alttiina aivan ulkomeren laitaa pitkin. Haminaankin täältä pääsee, mutta sinne johtava reitti ei ole kovinkaan mielenkiintoinen.

Sään salliessa kannattaa suunnata Nuokkoihin, jossa on mainio retkisatama ja hieno kallioinen maasto molemmin puolin Ulko-Nuokon ja Sisä-Nuokon välistä suojaista salmea.

Idässä tulee kansallispuiston jälkeen vastaan valtakunnan raja, joten sen pidemmälle ei retkeä voi siihen suuntaan jatkaa. Länteen päin merta sen sijaan riittää. Loviisan länsipuolella vedet jatkuvat edelleen varsin suojaisina ja Pellingin itäpuolella on hieno, tiheä saaristo, jonne pääsee hyvällä säällä Keipsalon eteläpuolelta kulkevan upean pikkusaarten jonon kautta. Viljelysmaisemista sekä ruovikkoisista lintuvesistä kiinnostuneen kannattaa suunnata Pernajanlahdelle, joka pistää lähes 20 kilometrin mittaisena Keipsalosta Pernajan kirkonkylän ohitse aina Koskenkylään saakka.

Retkisatamia on varsinkin suojaisen reitin puolella vain harvakseltaan, mutta suunnitelmallisesti edetessä kuitenkin riittävästi. Hyvin varustettuja kauppoja alueella on vain Kotkassa sekä Loviisassa, ja niissäkin kävelymatkaa kertyy helposti kilometrin verran suuntaansa. Myös Kaunissaaressa on kauppa, joskin  saaristokauppojen valikoimat ovat useimmiten varsin suppeita. Lähtöpaikkoina voi käyttää Kotkan ja Loviisan satamia, mutta myös Keihässalmen satama on oivallinen lähtöpaikka [Muokkaus 3.2.2025: Keihässalmen satama on muuttunut yksityiseksi, joten sitä ei voi enää käyttää lähtöpaikkana].

Loviisan ja Kotkan väli lähiympäristöineen mobiHiidessä helmikuussa 2022.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kotkan ja Loviisan väli on noin 50 kilometriä ja mielekkääseen ympyrälenkkiin kertyy helposti 150 kilometriä. Lännen suuntaan retkeä voi pidentää mielin määrin ja itäänkin helposti kymmeniä kilometrejä. Hienoja maisemia riittää kyllä molempiin suuntiin.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta, Svartholman merilinnoituksesta, Struven ketjusta ja Langinkosken luonnonsuojelualueesta.

Kansallisten kaupunkipuistojen verkkosivustolta löytyy lisätietoa Kotkan kansallisesta kaupunkipuistosta.

Kotka-Loviisa-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Kotka-Loviisa (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.