Pielinen

 

Pielinen: Suuria selkiä kansallismaisemassa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Ukko-Kolin huipulta avautuu Pieliselle yksi Suomen tunnetuimmista kansallismaisemista. Useimmiten matkailijan kameraan tarttuu kaakkoon suuntautuva näkymä, jossa edustalla on Purjeselkä ja kapeiden hiekkasaarten ketjun takana Pulloselkä. Joskus linssi kääntyy koilliseen ja pikseleihin tarttuu Suurselän eteläosia. Vaan näkymättömiin jää vielä moni Pielisen suurista selistä, sillä täällä on tarjolla paljon vettä. Ja täällä on tuulella tilaa temmeltää.

Suomen neljänneksi suurin järvi, Pielinen, on liki sata kilometriä pitkä ja parhaimmillaan lähes kolmekymmentä kilometriä leveä. Järvellä mahtuu siis tekemään pitemmänkin retken ja se kannattaakin tehdä, sillä maisemat komeine vaaroineen ovat varmasti viikonkin retken arvoiset. Mutta ihan millä tahansa kelillä Pieliselle ei kannata lähteä, koska joka puolelta järveä löytyy parinkymmenen kilometrin mittaisia selkiä, joiden välttäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Pystyypä keskelle Pielistä piirtämään Ristiselän ja Suurselän läpi kulkevan, jopa 39 kilometrin mittaisen saarettoman suoran Porosaaren ja Ala-Kelvän väliin. Itsekin olen muutaman kerran päässyt kokemaan reippaan luoteistuulen voiman tuolla suoralla ja kyllähän siinä on tarkkana saanut olla.

Selkien pituuteen vaikuttaa se, että Pielisen saaret ovat suuria ja sijaitsevat enimmäkseen erillään toisistaan. Tiheitä saarisokkeloita ei Pieliseltä juurikaan löydy, joten suojaisen reitin keksiminen ei useinkaan onnistu. Pielinen onkin pitkien välimatkojen ja useiden kilometrien mittaisten ylitysten järvi. Suuria selkiä on joka puolella eikä niitä pysty mitenkään väistämään. Tuuliennusteita onkin Pielisellä meloessa syytä seurata huolella.

Pielisen  melontakohteet mobiHiidessä maaliskuussa 2023. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Pielisellä liikkuessa ei voi olla huomaamatta järven eri puolilla kohoavia komeita vaaroja, jotka antavat järvelle aivan oman ilmeensä. Epäilemättä vaikuttavin muodostelma on reilun 20 kilometrin mittainen Kolin vaarajono järven eteläosassa, sen länsirannalla. Pääosa tästä vaarajonosta kuuluu Kolin kansallispuistoon, joka ulottuu järvelle saakka ja kattaa myös Purjeselän upean hiekkasaarten ketjun.

Tulipaikkoja on kansallispuistoon kuuluvissa saarissa useitakin, mutta telttailu on sallittu vain muutamalla. Saarille voi lähteä esimerkiksi Kolin satamasta, johon tosin sekä koillis- että kaakkoistuuli pääsevät nostamaan aaltoa noin kahdeksan kilometrin matkalta. Saarten upeat hiekkarannat kyllä palkitsevat vaivan, vaikka aallokko matkalla vähän keikuttelisikin.

Kolin kansallispuiston mantereen puoleiset rannat ovat Purjeselän saariketjun kohdalla kivikkoisia sekä tiheäpuustoisia ja kaiken lisäksi ranta on suurimman osan päivästä varjon puolella. Niinpä pitemmällä retkellä kansallispuisto onkin mukavampi ohittaa hiekkarantaista ja valoisaa Pulloselän saariketjua pitkin kuin melomalla mantereen tuntumassa.

Kolin kansallispuistoon kuuluva pohjoisempi Hiekkasaari on nimensä veroinen ja rannasta avautuu hieno näkymä Ukko-Kolin ja Ipatin suuntaan.

Rannat ovat koko Pielisen alueella kivikkoisia, mutta järven eteläisistä osista löytyy pitkiä ja komeita hiekkarantoja, jotka kutsuvat taukojen pitämiseen.

Yli 40 kilometriä pitkä hiekkarantojen ketju alkaa Uimaharjun eteläpuolelta Rahkeenveden itärannalta, jossa suomaiseman keskellä pilkistää Kääpäniemen mainio hietikko. Laiskanvirran pohjoispuolella järvi on nimeltään Rukavesi ja sen länsirannalla on pitkiä hiekkarantoja, joista osalla on tosin loma-asutusta. Ahvenisen jälkeen järvi on vihdoin nimeltään Pielinen ja nyt hiekkarantoja on alkuun molemmin puolin ja Hirviniemen jälkeen länsirannalla aina Kolin kansallispuistoon kuuluvaan Rykiniemen retkisatamaan saakka.

Parin kilometrin loma-asutuksen jälkeen hiekkarannat jatkuvat edelleen Pielisen länsirannalla ja sitten niiden ketju siirtyy Laitosaaren kohdalla kansallispuistoon kuuluvaan saarijonoon ja jatkuu Hiekkasaariin saakka. Täällä ketju palaa takaisin Pielisen länsirannalle ulottuen aina Kaiskunniemeen asti. Kaiskunniemen jatkeena on vielä Iso sekä Pieni Hiekkasaari, mutta sitten hiekkaselänne painuu Pielisen pohjaan noustakseen vielä kerran pintaan Heklan retkisataman kohdalla. (Ja joo, onhan Kutkutsaarellakin paitsi hyvä nimi, niin myös hyviä hiekkarantoja, mutta niillä kaikilla on mökit.) 

Paalasmaan eteläpuolella olevan Ilvessaaren lounaisranta on hyvä esimerkki Pielisen pohjoisista kivikko- ja louhikkorannoista.

Kaiskunniemen pohjoispuolella hiekkarannoista ei enää ole tietoa ja monin paikoin rannat ovat hyvin louhikkoisiakin. Varsinkin Kynsisaaressa ja sen ympäristössä on komeita louhikkorantoja, jotka kyllä myös estävät tehokkaasti maataukojen pitämisen. Komeita vaaroja on edelleen niin saarissa kuin mantereellakin järven molemmin puolin.

Kynsisaaren kaakkoispuolelta Aronsalmen kautta erkaneva Kuokkastenjärvi, samoin kuin Nurmeksen pohjoispuolella oleva Lautiainen ovat sitten maisemiltaan vähemmän mielenkiintoisia ja niiden rannoilla näkyy myös peltoja. Muutenhan Pielisen rannat ovat varsin metsäisiä vaikka mökkikeskittymiä paikka paikoin näkyykin.

Uramonsaarten retkisataman seurustelulaavu soveltuu huonosti yöpymiseen ja maastokin on sellaista, että telttapaikkaa etsivä meloja ryhtyy varsin pian katsomaan ruokailuterassia sillä silmällä.

Pielisen vedenkorkeuden vuotuinen vaihteluväli on normaalivuosina reilun metrin luokkaa. Veden korkeutta säännöstellään sellaiseksi kuin se olisi luonnontilassa eli säännöstelyllä pyritään kompensoimaan Pielisjoen valjastamisesta aiheutuvat muutokset. Käytännössä vesi on korkeimmillaan kesäkuussa ja alkaa laskea nopeasti heinäkuussa. Loppukesästä vesi on jo niin alhaalla, että ranta-asukkaat toivovat kuivilleen jääneiden laitureidensa äärellä luonnontilaisuuteen pyrkivästä säännöstelystä luopumista ja vedenpinnan pitämistä loppukesästä nykyistä korkeammalla.

Järven eteläisen puoliskon hiekkarannat ovat toki komeimmillaan matalan veden aikaan -- onpa osa niistä korkealla vedellä jopa kokonaan veden alla. Niinpä paras aika käydä Pielisellä onkin loppukesästä.

Rykiniemen retkisatama on Kolin kansallispuistossa mantereen puolella, joten siellä yöpyy myös rinkankantajia. Hiekkarantaa on kuitenkin sen verran pitkälti, että omaa rauhaakin on usein mahdollista löytää. Järvenselän takana näkyvät vaarat sijaitsevat Pielisen itäpuolella. 

Pielisen erityisistä nähtävyyksistä tulee ensimmäisenä eittämättä mieleen Ukko-Kolilta aukeava kansallismaisema. Sitä ihailemaan pääsee Kolin satamasta alkavaa, Suomen vanhimmaksikin mainittua luontopolkua pitkin. Polku on vain reilut kaksi kilometriä suuntaansa, mutta suurten korkeuserojen vuoksi polun edestakaiseksi kulkemisajaksi lasketaan liki kolme tuntia. Kansallispuiston alueella kulkee useita muitakin merkittyjä polkuja, joten aikaa saa Kolilla helposti vietettyä enemmänkin, mutta melomaanhan tässä ollaan kuitenkin lähdetty.

Pielisen vastakkaiselta puolelta löytyy kuvanveistäjä Eva Ryynäsen sympaattinen taiteilijakoti Paateri ateljeineen ja erikoisine kirkkoineen. Paateri sijaitsee Jauhiaisen rannalla ja sinne pääsee kätevästi Jauhiaisen salmen kautta. Pohjoiseen jatkettaessa Lieksasta löytyy alueen historiaan ja rakennusperinteeseen sekä vanhaan metsätyökulttuuriin keskittyvä Pielisen museo. Geologiasta kiinnostunut voi puolestaan suunnata järven länsilaidalla Nunnanlahden pohjukassa sijaitsevaan Kivikylään, josta löytyy kiviaiheisia näyttelyjä.

Paalasmaan rannassa on vuonna 1959 sattuneen, viidentoista nuoren kuolemaan johtaneen veneonnettomuuden muistoksi tehty, yksinkertaisuudessaan vaikuttava muistomerkki Surukivi. Muistomerkiltä voi patikoida Paalasmaan korkeimmalla vaaralla olevalle näkötornille, jolle on matkaa noin neljä kilometriä suuntaansa.  Pielisen pohjoispäästä löytyy vielä Bomban karjalaiskylä hotelleineen ja kylpylöineen.

Pielisen eteläpään ”nähtävyys” on Uimaharjun sellutehdas, jonka valkoinen savupatsas näkyy kelistä riippuen hyvinkin pitkälle – tässä näkymä Pulloselältä 17 kilometrin päästä tehtaalta. (Kuvaa suurentamalla savupatsas näkyy selkeästi kello yhdentoista suunnassa.) Entisinä aikoina kaikki sellutehtaat myös haistoi kaukaa, mutta tekniikka on sittemmin kehittynyt enkä ole enää pitkään aikaan huomannut hajuhaittoja, vaikka Uimaharjun tehtaan ohi on tullut melottua liki vuosittain.

Pielisen eteläpäässä on viitisen kilometriä pitkä Laukkalansaari, joka käytännössä erottaa Pielisen Rukavedestä ja jota ei kartasta heti saareksi huomaakaan. Sen voi kiertää Sorvinginsalmen ja Ahvenisenvirran kautta, jolloin pitemmällä reissulla ei edes tunnu siltä, että Pielisen eteläpäässä joutuu tekemään U-käännöksen. Samalla pääsee näkemään vaihteeksi maatalousvaltaisempia rantoja. Laukkalansaaren itäpuolella lipuessaan voikin katsoa maalaismaisemaa ja ymmärtää, kuinka onnellinen voikaan olla saadessaan kierrellä Suomen upeita melontavesiä.

Lyhimmillään Pieliselle voi tehdä kahden yön viikonloppuretken lähtemällä Kolin satamasta ja yöpymällä eteläisen Hiekkasaaren sekä Ison-Korpin retkisatamissa. Pakollista melontamatkaa tulee tällöin vain 10 kilometriä koko reissulle. Toki tällaisella retkellä näkee Pielisestä vain pienen siivun, ja paremman kuvan järvestä saakin tekemällä lenkin, joka kattaa sekä eteläisiä hiekkarantoja että pohjoisia louhikkorantoja. Tällaiseen reissuun saa helposti upotettua tuollaiset 150-200 kilometriä. Pisin Pieliselle suuntautuneista omista retkistäni oli 367 kilometriä, eikä silloinkaan vielä tuntunut siltä, että olisi samoja paikkoja joutunut pahemmin koluamaan useampaan kertaan.

Jatkomahdollisuuksia tarjoaa oikeastaan vain Pielisjoki, joka on sulkukanavoineen ymmärrettävissä tasaiseksi vedeksi. Uimaharjusta Joensuuhun tulee matkaa noin 70 kilometriä, ja Joensuusta voi sitten jatkaa vaikka Lappeenrantaan, Tahkolle tai Kiuruvedelle saakka. Itse asiassa Suomen Retkimelojien tarjoaman Vuoksennauhan yhden reittivaihtoehdon lähtöpiste on Nurmeksen Laamilan uimaranta ja päätepiste Lappeenrannassa noin 450 melontakilometrin päässä.

Kallioita on Pielisellä siellä täällä, mutta ne eivät ole itsessään mitenkään komeita tai kauniita, vaan ne ennemminkin rytmittävät ja jäsentävät maisemaa. Olen ollut Pielisellä monta monituista kertaa, mutta käydessäni valokuviani läpi tätä esittelyä varten huomasin, että kallioista minulla ei ollut oikeastaan yhtään kunnollista kuvaa. Oikein piti tarkistaa kartasta, että kyllähän noita kallioita on, mutta kun ne ovat ikään kuin sulautuneet maisemaan, niin ne eivät ole herättäneet ottamaan valokuvia. Seuraavalla reissulla tämä puute tuli sitten korjattua.

Retkisatamia on Pielisellä kohtuullisen mukavasti ja ne sijoittuvat hyvinkin tasaisesti eri puolille järveä. Maastoyöpymisiä rajoittavia luonnonsuojelualueita on Kolin kansallispuiston lisäksi varsin niukasti. Merkittävin luonnonsuojelualue kattaa Porosaaren ja Kynsisaaren väliset pikkusaaret, jotka ovat joka tapauksessa varsin louhikkoiset. Ympäri järveä rannat ja maastot ovat yleisesti kivikkoisia – ja pohjoisessa myös louhikkoisia – joten teltanpaikkaa etsivälle on monin paikoin tarjolla ei-oota.

Kauppoja löytyy Pielisen eri laidoilta Nurmeksesta, Lieksasta ja Juuasta, sekä Rukaveden puolelta Uimaharjusta. Myös Kolilla on kauppa, mutta sinne tulee Kolin satamasta matkaa jo pari kilometriä suuntaansa. Pielisen veden ekologinen tila on hyvä, mutta humuspitoisuutensa vuoksi vesi on lievästi rusehtavaa. Sopivia lähtörantoja on hyvin tarjolla ympäri Pielistä.

Oma suosikkini Pielisen retkisatamista on Vaarapahtaiden komea kaksipuoleinen laavu, jonne ei ihan jokaisella tuulella tosin ole asiaa.

Kolin kansallispuistosta löytyy lisätietoja Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Pielinen (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Lentua

Lentua: Hiekkapoukamia ja metsäpeuroja

Jorma "Saja" Sajaniemi

Lähtö Lehtosaaren autiotuvalta aamulla heti seitsemän jälkeen, suunta Kotasaaren ja Varissaaren väliin, josta tunnelmallisen kaivannon kautta Pitkäperään ja länteen kurvaten Varissalon eteläpuolelle. Kello lähestyy puolta yhdeksää ja Varissalon Huutohiekalla näkyy metsäpeuran raatoja. Hetkinen – raatoja? Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Mutta sitten raadot saavat eloa: vaadin nousee ensimmäisenä jalkeille ja heti perään myös vasa. Ne tuijottavat hetken melojaa ja poistuvat metsän suojiin. Tätä on Lentua!

Kuhmon pohjoispuolella sijaitsevan Lentuan keskeiset osat ovat melontaretkeilyyn mainiosti soveltuvaa luonnonsuojelualuetta, josta löytyy hienojen maisemien lisäksi useita Metsähallituksen ylläpitämiä retkisatamia. Koko järvi mahtuu kymmenen kilometrin säteellä piirretyn ympyrän sisään, joten kovin moneksi päiväksi Lentua ei uusia näkymiä tarjoa, mutta kohtuullisella vaivannäöllä reissua voi jatkaa niin etelään kuin pohjoiseenkin.

Lentua on Oulujoen vesistön suurin säännöstelemätön järvi, ja vedenkorkeuden vuotuinen vaihtelu on vajaan metrin luokkaa. Kolmen kesäkuukauden aikana vesi laskee tyypillisesti reilun puolen metrin verran ja on heinäkuun alussa varsin tarkkaan keskikorkeudessaan. Aivan alkukesästä hiekkarannat ovat siis kapeita ja loppukesästä voi vesi olla vähissä kaikkein matalimmissa kohdissa, mutta yleisesti ottaen vedenkorkeuden muutoksista ei Lentualla ole olennaista haittaa vesiretkeilijälle.

Lentuaa ei säännöstellä, mutta Rytikaarteen eteläpään salmessa tuli kyllä mieleen, että tuollainen kymmenen sentin säännöstely ylöspäin olisi ollut paikallaan. Tai sitten olisi pitänyt olla reissussa aikaisemmin kuin vasta heinäkuun loppupuolella.

Lentuan rannat ovat enimmäkseen kivikkoisia. Siellä täällä vilahtelee hauskasti pieniä hiekkapoukamia sekä -niemekkeitä, ja onpa joukossa muutama isompi biitsi-luokan rantakin. Monilla hiekkarannoilla on rantaviivan tuntumassa maihinnousua hankaloittavia kiviä, mutta toki pienellä etsimisellä aina löytyy kelvollinen rantautumispaikka. Hiekkarantojen hiekalla on ihan oma, oranssiin vivahtava erikoinen värinsä.

Lentuan kalliot ovat matalia eikä jyrkänteitä juurikaan näy. Varissalon ja Vitikkosaaren suunnalla on joitakin hieman korkeampia kallioita ja jopa pieniä jyrkänteitäkin, mutta jyrkänteet antavat lähes järjestään pohjoiseen eli ne eivät pääse koskaan komeilemaan suorassa auringonvalossa.

Lentuan metsiä on aikoinaan hakattu tervanpolton tarpeisiin ihan reilulla otteella – olihan Oulujoki tervan merkittävin kuljetusreitti merelle. Aina 1900-luvun alkupuolelle saakka jatkuneen tervanpolton jäljiltä Lentualla ja sen ympäristössä ei vanhoja ikimetsiä sitten juuri olekaan. Toki mäntyjen ja kuusten pohjoiseen viittaava ulkomuoto tuntuu mukavalta vaihtelulta eteläisemmästä Suomesta kotoisin olevalle melojalle, vaikka rannassa kasvaisi nuorempikin metsä.

Kesämökkejä ja muuta asutusta on Lentuan saarissa kiitettävän vähän ja mantereellakin on pitkiä rakentamattomia osuuksia. Järven keskeisillä alueilla vallitseekin varsin erämainen tuntu.

Lentuan ympärillä on runsaasti vaaroja, mutta maisemassa ne eivät juurikaan kiinnitä huomiota. Ainoa vähän selvemmin erottuva kohde on Hurskaisenvaara, joka nousee terävänä huippuna Lentuan suuren selän itäpuolella. Luonnossa Hurskaisenvaaraa ei voi olla huomaamatta, mutta valokuvissa tällaiset kaukana olevat kohteet erottuvat valitettavan huonosti – kuvaa suurentamalla Hurskaisenvaaran löytää heti kajakin keulan oikealta puolelta. Aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy Selkäsaaren retkisataman hiekkaranta.

Laaja Lentuan luonnonsuojelualue on perustettu vuonna 1990 osana itänaapurinkin puolelle ulottuvaa Ystävyyden puisto -nimistä suojelualueiden kokonaisuutta. Kuten niin monella muullakin alueella, niin myös Lentualla on Metsähallitus hiljattain karsinut retkisatamia roimalla kädellä, mutta täällä lähtötilanne oli onneksi sen verran hyvä, että karsimisen jälkeenkin retkisatamia on vielä varsin mukavasti. Ne tulevatkin tarpeeseen, sillä Lentuan luonnonsuojelualueella telttailu on sallittu vain tulipaikkojen läheisyydessä ja tuletkin saa tehdä vain merkityillä tulentekopaikoilla, vaikka valtion pohjoisilla mailla täällä ollaankin.

Lentuan länsiosan Kiviperänlahti näyttää karttaa pikaisesti vilkaisemalla mielenkiinnottomalta alueelta, mutta sen kapeat saaret vetävät maisemallisesti vertoja järven keskeisille, Lentuan suojelualueeseen kuuluville osille. Sen paremmin hiekkarantoja kuin kallioitakaan ei Kiviperänlahdella ole, mutta sen sijaan silmä lepää saarten puustossa. Myös nämä Kiviperänlahden saaret on suojeltu ja tänne on lyhyt matka Selkäsaarelta.

Lentuan itälaidalle laskeva Isojoki kiemurtelee rauhallisesti suomaisemassa ja sille voi piipahtaa vaikkapa tuulisen päivän ohjelmana. Pian pikitien alituksen jälkeen joki haaraantuu, ja silloin kannattaa valita oikeanpuoleinen eli eteläisempi haara, koska se säilyy melontakelpoisena pitempään. Vaan mitä pitemmälle jokea meloo, sen kiemuraisemmaksi joki muuttuu, ja sitä kiperämmiksi mutkat tulevat. Rantautumismahdollisuuksia ei joella varsinaisesti ole.

Sudenkorento turvaamassa melojaa Isojoen paarmojen hyökkäyksiltä.

Kuhmon nimikkoeläin on metsäpeura, joka on ollut vuosisatojen ellei jopa vuosituhansien ajan yksi alueen tärkeimpiä riistaeläimiä. Metsäpeura kuitenkin metsästettiin koko Suomessa sukupuuttoon 1900-luvun alkupuolella, ja vasta 1950-luvulla laji palasi takaisin Suomeen ja teki sen nimenomaan Kuhmon kautta. Nykyisin metsäpeuroja on Lentuan alueella runsaasti ja niiden jälkiä näkyy käytännössä järven kaikilla hiekkarannoilla. Hyvällä onnella täällä voi nähdä myös itse eläimen uimassa järvellä tai tepastelemassa hiekkarannalla. 

Melontaolosuhteiden kannalta Lentua jakaantuu kahteen osaan: pohjoisen suojaisaan saaristoon ja etelän isoon selkään. Saaristossa aalto pääsee kasvattamaan korkeuttaan vain muutaman kilometrin matkalta, mutta isolla selällä pahimmillaan jopa yhdeksän kilometrin päästä. Kun mielenkiintoisimmat paikat ovat järven pohjoisemmissa osissa, niin kovalla lännenpuoleisella tuulella voikin miettiä, haluaako lähteä retkelle runsaasti pysäköintitilaa tarjoavasta Laivaniemestä järven eteläpäästä vaiko Isojoen kohdalla olevalta pikitien vaatimattomalta levähdyspaikalta, josta on lyhyempi ja muutenkin parempi reitti saariston tarjoamaan suojaan. Lentuan pohjoislaidan veneranta onkin sitten puomilla suljetun tien takana.

Koko järven alueella on monin paikoin kivikkoisia karikoita ja särkkiä, joiden huomaaminen voi olla vaikeaa. Niinpä varsinkin niemien kärjet on Lentualla syytä kiertää kaukaa. 

Lehtosaaren autiotuvan sauna on ollut alun perin savusauna, mutta se on muutettu paloturvallisuussyistä hiljattain jatkuvalämmitteiseksi. Hyvät savusaunalta tuoksuvat löylyt saunassa kyllä edelleenkin saa. Täällä ei löylyveteen tarvitse lisätä kaupasta ostettuja sauna-aromeja!

Yksittäisiä nähtävyyksiä on Lentualla varsin vähän. Järven eteläpäässä on automatkailijoillekin mainostettu Iso Lentuankoski, jota on helpointa ihailla kosken itärannalle rakennetulta, osittain esteettömältäkin kulkusillalta. Heti Ison Lentuankosken alapuolella on Pieni Lentuankoski, ja näiden kahden kosken yhdessä muodostama kokonaisuus on edestakaisen kävelyn arvoinen nähtävyys. Matkaa patikoinnille kertyy reilut kolme kilometriä.

Uittoa varten järven pohjoispäähän aikanaan rakennettu Kaarneen kanava on nykyisin kuivillaan ja kasvanut umpeen. Vanhasta padosta on kuitenkin jäljellä joitakin rakenteita, joita voi käydä ohikulkiessaan vilkaisemassa. Maakannasten ylitykseen tarkoitettuja vetoratoja löytyy Kaarneenkosken vetotaipaleelta, Huuhkajankankaalta sekä Ison Lentuankosken ohittavalta Lentuankosken vetotaipaleelta, ja niistä kannattaa käydä katsomassa ainakin jokin omalle reitille sattuva. Vetoradat ovat periaatteessa edelleen käytettävissä, mutta niiden ylläpito näyttää takkuilevan aika pahasti.

Vetorata lavetteineen Lentuankosken vetotaipaleen alapäässä. Taustalla Ison Lentuankosken alapuolinen välisuvanto ennen Pientä Lentuankoskea.

Kauppoja ei Lentualla ole, joten ruokavarastojen täydentämiseen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Lentuan veden ekologinen tila on erinomainen, mutta humuspitoisuudesta johtuen vesi on hieman ruskehtavaa. Juomavettäkin on siis hyvä varata valmiiksi mukaan koko retkeä varten. Parkkipaikkoja löytyy vain muutama, mikä toisaalta kyllä riittää varsin hyvin tämän kokoiselle järvelle. Retkisatamia on Lentualla alueen koon huomioiden varsin runsaasti.

Lentua on kooltaan varsin pieni ja sen keskeiset alueet tulevat varsin tarkkaan kierreltyä 50-60 kilometrin melonnalla, jota voi pidentää noin 20 kilometrillä käymällä myös Kiviperänlahdella. Isojokea pitkin ei pysty kovin monta kilometriä melomaan, joskin tiukat mutkat hidastavat vauhtia, joten aikaa joella käymiseen kuluu kilometrimäärään nähden varsin runsaasti.

Yli sadan kilometrin retkeä haaveileva joutuu laajentamaan aluetta joko pohjoiseen tai etelään ja molemmissa suunnissa vastassa on koskiosuuksia. Hankalimpien koskien ohittamiseen on tarjolla vetoratoja, mutta niiden käyttö vaatii jonkin verran hikeä sekä lisäksi hyvää onnea ratojen ja lavettien kunnon suhteen. Itse olen näillä seuduilla liikkuessani turvautunut kajakkikärryyn osittain siksi, että olen ollut liikkeellä yksikseni, mutta erityisesti siksi, että sillä tavalla en ole ollut riippuvainen vetoratojen kunnosta.

Pienempien koskien ohittamiseen ei vetoratoja ole, vaan ne on joko laskettava tai sitten kalusto on vedettävä kivikkoisia möljiä hyödyntäen. Kajakkikärryn avulla nämäkin on mahdollista ohittaa teitä pitkin, mutta silloin joutuu turvautumaan pitempiin maataipaleisiin. MobiHiidestä löytyy tarkempia tietoja koskien ohituksista.

Pieni Lentuankoski ja sen rannalla kulkeva möljä. Veneitä on aikanaan varmaankin vedetty möljän viereen raivattua uomaa pitkin. Nykyisin uomassa on kiviä.

Pohjoisessa seuraava järvi on Iivantiira, joka on Lentuan tapaan kivikkorantainen. Hiekkarantoja Iivantiiralla on hieman vähemmän ja ne ovat myös pienempiä kuin Lentualla. Iivantiiran helmi on Ränkänsaaren iso ja hyväkuntoinen autiotupa, jonka ympäristössä on kauniita, matalia rantakallioita sekä pieniä kallioluotoja. Iivantiiran jälkeen on vielä samassa vedenkorkeudessa Lentiira, jonka erottaa Iivantiirasta pitkä ja kapea pikkujärvien ja hitaasti virtaavien joenpätkien ketju, jossa on yllättävän vaihtelevat maisemat, mutta rannat monin paikoin soisia tai ruovikkoisia ja rantautuminen siten vaikeaa. Sekä Iivantiiralla että Lentiiralla on loma-asutusta ja maataloja enemmän kuin Lentualla, ja sokkeloisen saariston puuttuessa näillä järvillä on aina näkyvissä yksi tai useampi mökki, joten erämaista oloa täällä ei synny.

Iivantiiran takana olevalta Änättijärveltä alkaa Tervareitiksi kutsuttu melontareitti, joka kulkee Lentuan kautta Kajaaniin. Matkan varrelle osuu monia koskiosuuksia ja se on turhan vaativa ja hankala omaan makuuni, mutta Ränkänsaaren ja Lehtosaaren autiotupien vieraskirjojen perusteella reitillä on kyllä jonkin verran kulkijoita. Metsähallitus on tosin lopettanut Änättijärven suunnan molemmat retkisatamat, joten Tervareitin yläosalla palvelut ovat heikkoja. Tarkempien tietojen löytäminen Tervareitistä on osoittautunut hankalaksi. Metsähallituksen luontoon.fi-palvelu mainitsee Tervareitin olemassaolon ohimennen Lentuan sivuilla, mutta muuta tietoa en sitten olekaan netistä löytänyt. (Alajärveltä Pietarsaareen kulkevasta samannimisestä reitistä tietoa kyllä löytyy, mutta se on taas ihan eri juttu!)

Lentua (soikion sisällä oleva alue) lähivesineen mobiHiidessä helmikuussa 2023.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Lentualta etelään jatkaminen edellyttää Ison ja Pienen Lentuankosken selättämistä tavalla tai toisella. Koskien jälkeen alkaa Lammasjärvi, joka on Kuhmon korville saakka varsin huonorantainen. Kuhmon kohdalla on kaksi vaihtoehtoa. Koskiretkeilystä innostunut voi seurata Tervareittiä, joka kääntyy tässä länteen ja jatkuu useammankin kosken kautta Ontojärvelle sekä edelleen monien järvi- ja koskiosuuksien kautta Kajaaniin.

Tasaisemmista vesistä kiinnostunut voi puolestaan suunnata Kuhmosta kaakkoon, josta löytyy komeita hiekkarantoja ja jokunen retkisatamakin, mutta myös runsaasti mökkejä sekä vakituista asutusta. Komealla hiekkarannalla varustettu Lammasjärven Harakkasaari kuuluu Lentuan luonnonsuojelualueeseen vaikka ei Lentualla olekaan. Matkaa Lentuankoskilta Lammasjärven kaakkoispäätyyn tulee vajaat 30 kilometriä.

Aamu Vitikkosaaren Vetotaipaleella Lentualla.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Lentuan luonnonsuojelualueesta sekä Lehtosaaren ja Ränkänsaaren autiotuvista.

Lentuan melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Lentua (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Verlan kierros

Verlan kierros: Kapeita vesiä ja lyhyitä maataipaleita

Jorma "Saja" Sajaniemi

Heinolan itäpuolella on parinsadan kilometrin ympyrälenkki, jonka varrella on hienojen maisemien lisäksi Suomen uusin sulkukanava, Repoveden kansallispuisto sekä Verlan pahvitehdas –  yksi Suomen seitsemästä Unescon maailmanperintökohteesta. Matkan varrelle osuu nippu patojen ja koskien ohituksia, joten kanoottikärryt sekä hyvä retkiseura ovat tällä reitillä arvossaan.

Heinola-Kouvola-Mäntyharju-kolmio pitää sisällään 55 kilometriä pitkän ja parhaimmillaan jopa 35 kilometriä leveän niemen, jonka kanta on kuitenkin vain 750 metrin levyinen. Niemen hahmottaminen kartasta on hankalaa, koska sitä ympäröi lukuisa joukko enimmältään kapeita järviä ja niitä yhdistäviä jokia. Vesi ei ole samalla tasolla koko niemen ympärillä, mikä vielä osaltaan tekee hahmottamisen vaikeammaksi.

Melojan kannalta olennaista on se, että koskien ja patojen ohitukset ovat varsin lyhyitä ja enimmät myös kohtuullisen helppoja, joten niemen kiertäminen onnistuu hyvinkin kohtuullisin ponnistuksin. Kun vielä niemen kannan poikki kulkee tie, niin niemen kiertämisen jälkeen auton hakumatka jää kätevästi alle kilometrin mittaiseksi. En ole löytänyt tälle niemelle nimeä, joten kutsunpa tätä kierrosta sen ehkäpä tärkeimmän nähtävyyden mukaan Verlan kierrokseksi.

Verlan kierros mobiHiidessä tammikuussa 2023. Kierrettävän niemen kanta sijaitsee lenkin pohjoiskärjessä kahden "e"-paikkamerkinnän välissä. Kierroksen eteläpäässä voi kiertää Iitin kautta tai oikaista Kimolan kanavasta. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kierrettävän niemen kanta sijaitsee Ylä-Räävelin ja Juolasveden välissä viitostien tuntumassa Kuortin lähellä. Myötäpäivään kuljettaessa reitin suurimmat järvet ovat etelään mentäessä Juolasvesi, Sarkavesi, Vuohijärvi, Suolajärvi, Pyhäjärvi sekä Iitin edustan Kirkkojärvi. Sieltä reitti kaartaa pohjoiseen Kymijokea pitkin Konnivedelle sekä edelleen Ala-Räävelin kautta Ylä-Räävelille. Kymijoki-osuuden voi välttää oikaisemalla Pyhäjärveltä Kimolan kanavan kautta suoraan Konnivedelle.

Pitempää reittiä kulkien kertyy Verlan kierrokselle mittaa suorilla melottuna noin 170 kilometriä ja matkan varrelle osuu kahdeksan kosken tai padon ohitusta. Kimolan kanavan kautta oikaistaessa reitistä tulee tulee reilut 20 kilometriä lyhyempi ja lisäksi pois jää kahden voimalapadon ohitukset.

Vedet virtaavat sekä Ylä-Räävelistä että Juolasvedeltä etelään Pyhäjärvelle ja jatkavat sitten Pyhäjärveltä Kouvolan suuntaan. Niemen kannasta lähdettäessä alkumatkalla kuljetaan siten myötävirtaan ja loppumatkalla vastavirtaan kiersipä lenkin kumpaan suuntaan tahansa.

Pitempi reitti kannattanee kiertää vastapäivään, jotta Kymijoki-osuuden saa meloa myötävirtaan. Lyhyemmällä reitillä parempi kiertosuunta on sen sijaan myötäpäivään, koska Kymijoen jäädessä pois reitin merkittävimmät virtaukset löytyvät Suolajärven ja Pyhäjärven väliltä sekä Voikosken alapuolelta.

Sianpesiäisensaaren rantaa Kirkkojärvellä reitin eteläisimmässä kohdassa Iitin edustalla.

Valitseepa kierrokselleen sitten lyhyemmän tai pidemmän vaihtoehdon, niin halutessaan voi poiketa Heinolaan, mikä lisää matkaa kymmenisen kilometriä suuntaansa. Lisäksi kannattaa käydä Repoveden kansallispuistossa, mikä pidentää matkaa 15-20 kilometriä. Pientä pidennystä retkeen saa tietysti myös reitille osuvien järvien tarkemmasta koluamisesta.

Matkan varrelle osuu monenlaista melottavaa vettä jokiosuuksista ja pitkistä järvikapeikoista aina suuriin selkävesiin. Selkiä ei kuitenkaan tarvitse ylittää, vaan matkaa pystyy tekemään sujuvasti rantoja ja saaria seurailemalla ilman, että joutuisi pahemmin poikkeamaan suoralta reitiltä. Aallokko voi toki olla paikoin isoakin, mutta rannan läheisyydessä on sentään mukavampi meloa kuin keskellä aavaa selkää.

Suurimman haasteen antavatkin koskien ja patojen ohitukset, joista varsinkin Kuorekosken ohituspolku on kasvanut hankalasti umpeen. Pitemmällä kierroksella vastaan tuleva Vuolenkosken voimalaitoksen alapuolinen rantatöyräs on jyrkkä ja hankalakulkuinen. Muidenkin koskien ja patojen ohituksissa kaveriapu on toki tarpeen ja kanoottikärry on tällä reitillä ehdoton apuväline.

Vuohijärveen laskevan Voikosken alapuolella virta on varsin voimakas vielä melojille tarkoitetun laiturin kohdallakin. Tämä kuva on otettu kevätvirtauksen aikaan toukokuun puolivälissä vuonna 2022.

Kierroksen varmastikin hienoin nähtävyys on Unescon maailmanperintökohteeksikin päässyt Verlan puuhiomo ja pahvitehdas museoineen, puoteineen ja ravintoloineen. Tehtaalle voiman antaneen voimalaitoksen ohitusreitti kulkee suoraan museon puistoalueen läpi ja siinä on hyvä pysähtyä useammaksikin tunniksi nauttimaan historiallisesta ympäristöstä sekä palvelupisteiden tarjonnasta. Museon tehdaskierros on erityisen mielenkiintoinen ja sille kannattaa ehdottomasti osallistua – siitä saa hienon muistijäljen melontaretkien muistokimaraan!

Aivan Verlan ylävirran puoleisen rantautumispaikan kohdalla on komea kalliomaalausalue – mutta se on vastarannan puolella! Tällä kohdalla ajatukset keskittyvät jo tiukasti rantautumispaikan valintaan ja niinpä kalliomaalaukset jäävät helposti huomaamatta. Siispä mieli valppaana sekä muisti terävänä, katse selän takana olevan rannan suuntaan ja kurvaus kalliomaalauksia ihailemaan! Verlan maalausalue on laaja mutta valitettavasti sen verran suttuinen, että yksittäisten piirrosten havaitsemiseksi joutuu näkemään jonkin verran vaivaa. Rantautumispaikan laiturilla on kyllä hyvä piirros kalliomaalauksen yksityiskohdista.

Kalliomaalauksia on Verlan lisäksi myös muun muassa Konniveden eteläpäässä, jossa olevat maalaukset on kohtuullisen helppo löytää mobiHiiden ohjeiden avulla. Kuvassa Haukkavuoren laukkaava hirvi.

Verlan lisäksi toinen mainio käyntikohde on Repoveden kansallispuisto, jonne pääsee puikahtamaan Vuohijärveltä Hillosensalmen kautta. Repovedellä on komeita kallioita sekä useampikin retkisatamaksi sopiva telttailualue. Karhulahden telttailualueelta pääsee viiden kilometrin patikoinnilla tutustumaan Mustanlamminvuoren näkötorniin sekä pystyseinämäiseen Olhavanvuoreen ja sen laelta aukeavaan näköalaan. Samaan syssyyn voi jatkaa myös Kuutinkanavan vanhalle uittorännille, mutta siihen pääsee tutustumaan kätevästi myös vesitse melomalla.  

Nähtävyydeksi voitaneen laskea myös Kimolan kanava, jonka vanhan tukkien nostolaitteiston tilalle rakennettiin Suomen tuorein sulku vuonna 2020. Sulun alapuolella kanava kulkee 70 metrin pituisen tunnelin kautta ja tämä taitaakin olla Suomen ainoa kalliotunneli, jonka läpi pääsee melomaan. Tätä ainutlaatuista melontakokemusta ei siis muualta Suomesta saa!

Sulun rakentamisen yhteydessä kanavan rannat on kunnostettu ajamalla niihin teräväsärmäistä kiveä, jonka seurauksena kanavalla on käytännössä mahdotonta rantautua koko sen viiden kilometrin pituudella. Vesi on kanavassa savista ja muutenkin huonoa toisin kuin muualla Verlan kierroksen varrella, missä vedet ovat enimmältään varsin kirkkaita ja hyvälaatuisia aivan pahimpia umpiperiä lukuun ottamatta.

Kimolan kanavan tunneli on tehty alun perin tukinuiton tarpeisiin. Sulun rakentamisen yhteydessä tunnelia on korotettu ja levennetty veneilyliikenteen tarpeiden mukaiseksi. Tunnelin seinien ja katon päällystys on varsin erikoisen näköinen.

Maisemat ovat koko reitillä enimmäkseen hyvää suomalaista keskitasoa eli monenlaisia metsiä, paikoin kallioita ja aina silloin tällöin jykeviäkin kallioita sekä komeita jyrkänteitä. Upeimmat kalliot löytyvät Repovedeltä Kuutinkanavan ja Lapinsalmen väliltä sekä Konniveden eteläpäästä Haukkaselän alueelta. Myös Sarkaveden samoin kuin Ylä-Räävelin länsiosan kapeikkojen kalliot ovat hienoja. Kallioisten alueiden sijoittuminen eri puolille reittiä rytmittää maisemaa ja menoa oikein mukavasti.

Isoja hiekkarantoja ei reitin varrelle juurikaan osu ja loivat silokalliotkin ovat harvinaista herkkua. Peltoja näkyy lähinnä vain reitin eteläisimmällä osilla, mutta loma-asutusta on runsaasti lähes kaikkialla. Toki saarista löytyy kelvollisia taukopaikkoja pienellä etsimisellä.

Luonnonsuojelualueita on reitin varrella Repoveden kansallispuistoa lukuun ottamatta varsin niukasti. Useimmat suojelualueet ovat lisäksi korkeita kallioita, jotka eivät houkuttele rantautumiseen ja leirin pystytykseen, joten ne eivät varsinaisesti rajoita melojan toimia. Retkisatamia on harvakseltaan, ja erityisesti Ala- ja Ylä-Räävelillä ei ole lainkaan retkisatamia eikä luvallisia tulipaikkoja. Retken aikataulutus onkin tehtävä erityisellä huolella, jos haluaa yöpyä mahdollisimman usein retkisatamien palveluiden äärellä.

Vasikkasaaren retkisatama on Konniveden pitkän selän rannalla. Se sijaitsee tuulilta suojaisassa lahukassa, johon on hyvä rantautua vaikka selällä olisi isompaakin aallokkoa.

Kauppoja on Verlan kierroksen varrella Vuolenkoskella ja Vuohijärvellä. Lähtöpaikkoja löytyy ympäri reittiä, joskin helpointa on jättää autot kierrettävän niemen tyveen lenkin pohjoiskärkeen, jolloin kierroksen pisin maataipale sujuu näppärästi kävellen ilman tarvetta kaluston raahaamiselle.

Jos Verlan kierros ei vielä riitä, niin pitempää retkeä kaipaavalle on tarjolla kaksi jatkomahdollisuutta, joista lyhyempi lähtee Juolasveden pohjoispäästä Miekankosken kautta Mäntyharjun suuntaan. Mäntyharjun keskustaan tulee matkaa noin 20 kilometriä ja sen itäpuolella kulkee Keisarinlähteen kierrokseksi kutsuttu, noin 40 kilometrin lenkki Kallaveden, Ala- ja Ylä-Kuhasen sekä Herajärven kautta. Tälläkin lenkillä on maatapaleita, joista Herataipale pitkospuineen on kaikkein hankalin. Vesiosuuksilla on joitakin varsin matalia paikkoja ja Keisarinlähteen kierrokselle kannattaakin lähteä korkean veden aikaan.

Juolasveden eteläosassa on kauniita kalliosaaria Linnasaaren retkisataman itäpuolella.

Pitempiä jatkomahdollisuuksia tarjoaa Heinolan suunta, jossa pääsee Kalkkisten kanavan kautta Päijänteelle ja siitä edelleen sekä etelään että pohjoiseen. Näitä jatkomahdollisuuksia on hyödynnetty parissakin vanhassa reittisuosituksessa: Kanoottiliiton runkoretkessä ja Savonselän melontarenkaassa.

Viime vuosituhannella julkaistu Suomen Kanoottiliiton runkoretki lähtee Puulalta Otavan satamasta ja päättyy 220 kilometriä myöhemmin Lahden Kahvisaareen, jossa on Melontamuseo. Puulan jälkeen runkoretken reitti kulkee Kissakosken voimalalta järvien ja koskien kautta Juolasveden pohjoispäähän ja sieltä meille jo tutun maataipaleen kautta Ylä-Räävelille. Konnivedeltä runkoretki kääntyy länteen suunnaten Heinolan ohi Päijänteelle ja kääntyy etelään Vääksyn kanavalle ja edelleen päätepisteeseensä Vesijärven kaakkoispäähän.

Muutama vuosikymmen sitten markkinoitu Savonselän melontarengas koostuu puolestaan kolmesta reittivaihtoehdosta, joista lyhyin on tämän esittelyn aiheena olevan Verlan kierroksen pitempi, vajaan 200 kilometrin lenkki. Melontarenkaan toisena vaihtoehtona oleva 220 kilometrin lenkki kulkee Kissakoskelta Kalkkisiin samaa reittiä kuin Kanoottiliiton runkoretki, mutta kääntyy sitten pohjoiseen. Sysmän Virtaankosken kohdalla reitti lähtee vastavirtaan ja etenee Jääsjärven kautta Suonteen pohjoispään Petäjälahteen, josta on 5 kilometrin maataival takaisin Puulalle. 

Savonselän melontarenkaan kolmas vaihtoehto on 360 kilometrin mittainen versio kakkosvaihtoehdosta sillä muutoksella, että Juolasvedeltä ei oikaista Konnivedelle Ylä-Räävelin kautta vaan kierretään Vuohijärven ja Kymijoen kautta.

Verlan kierroksen vesien kautta on siis kulkenut erilaisia melontareittejä jo pitempäänkin. Valitettavasti niitä varten rakennetut rantautumispaikat ovat monella seudulla jääneet vaille huoltoa ja päässeet sitä myöten rapistumaan sekä pusikoitumaan. Onneksi myös sellaisia paikkoja löytyy, joissa huolto on pelannut mainiosti.

Näkymä Ylä-Räävelin Keitaanniemeltä Särkisaaren suuntaan. Kuvan veneen aikaisissa kartoissa Rääveleiden nimet esiintyvät muodossa Rieveli. Olisikohan tässä käynyt niin, että paikallinen asukas on kertonut  kartanpiirtäjälle Ylä-Räävelin nimeksi savolaisittain ääntäen Ylä-Riävelj (vrt. lääkäri → liäkärj) ja Pirkanmaalta kotoisin oleva maanmittari olisi ”korjannut” virheen oman murteensa mukaan muotoon Ylä-Rieveli (vrt. miäs → mies)? Tällaisia virheellisesti ”korjattuja” paikannimiä kun on ollut muuallakin Suomessa.

Verlan maailmanperintökohteesta löytyy lisätietoja tehdasmuseon omilta sivuilta.

Repoveden kansallispuistosta löytyy lisätietoja Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.

Verlan kierroksen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Verlan kierros (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Merenkurkku

 

Merenkurkku – majakoiden vartioima kivikko

Jorma "Saja" Sajaniemi

Maa kohoaa Merenkurkussa nopeammin kuin missään muualla koko maailmassa*. Kun maa on lisäksi todella loivaa, niin nopea kohoaminen synnyttää nopeasti uusia luotoja, laajentaa luotoja saariksi ja yhdistää saaria toisiinsa. Merestä jatkuvasti syntyvän uuden maan luonto poikkeaa merkittävästi vanhojen saarten luonnosta. Poikkeuksellisen geologiansa ja luontonsa ansiosta Merenkurkun saaristo onkin päässyt Unescon maailmanperintöluetteloon Suomen ainoana luonnonperintökohteena. Melojalle Merenkurkku tarjoaa niin suojaista sisäsaaristoa kuin aavaa avomertakin sekä paljon erilaista nähtävää omaperäisestä luonnosta vanhoihin majakoihin.

* Itse asiassa merien pohjasta on löydetty vielä nopeampaa maan kohoamista erityisesti Kanadan pohjoisilla merialueilla. Meren yläpuolelle nousevilla alueilla nopein kohoaminen on kuitenkin mitattu Merenkurkussa.

Maa kohoaa Merenkurkussa noin 9 millimetriä vuodessa, mutta kun siitä vähennetään merenpinnan kohoaminen – noin 1,5 millimetriä vuodessa – niin käytännössä maa nousee merestä tuollaiset 7,5 millimetriä vuodessa eli 75 senttimetriä sadassa vuodessa. Kokonainen vuosisata tuntuu toki pitkältä ajalta, mutta näin seitsemänkymppisenä melojana täytyy havahtua huomaamaan, että Merenkurkussa on kajakin alta kadonnut omana elinaikanani vettä jo puoli metriä. On siis selvää, että moni mainio melontareitti on tuona aikana hävinnyt ja muuttunut kuivaksi maaksi. (Ah, täytyypä siis tsekata onkohan monikin mobiHiidessä läpipääsyksi merkitty kohde nykyään telttapaikka!)

Kun alueen maasto on lisäksi yleisilmeeltään loivaa ja matalaa, niin on helppo ymmärtää saarten ja vesien tavaton kivikkoisuus. Muualla melojan kannattaa yleensä pysytellä poissa veneiden tieltä ja liikkua veneväylien ulkopuolella, mutta Merenkurkun matalilla vesillä karille melomisen riski on väylien ulkopuolella niin suuri, että väylällä kannattaa ehdottomasti pysytellä aina, kun sellainen vain on tarjolla. Kivikoista on melojalle toki myös hyötyäkin, mutta siitä muutama sana tuonnempana.

Merenkurkku mobiHiidessä joulukuussa 2022.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Merenkurkun saariston silmiinpistävin osa on kahden suuren saaren – Raippaluodon ja Björkön – muodostama kokonaisuus, ja monesti Merenkurkku melontakohteena tarkoittaakin juuri tätä aluetta. Maantieteellisesti Merenkurkku on laajempi ja ulottuu likimain Maalahdelta Uudenkaarlepyyn tuntumaan (eli kattaa yllä olevan kartan alueen). Tässä esittelyssä Merenkurkku tarkoittaa ensi sijassa Vaasan, Raippaluodon ja Björkön seutuja, mutta retken laajentamismahdollisuuksien kohdalla tulevat esille myös maantieteellisen Merenkurkun muut osat.

Melojan kannalta Merenkurkulla on monet erilaiset kasvot. Ensinnäkin Raippaluodon ja Björkön sisään jää varsin suojainen alue, joka on osittain niin matalaa ja kivikkoista, että edes merkittyjä pienveneväyliä ei joka paikasta löydy. Siellä, missä väyliä löytyy, on myös lomamökkejä, ja mökittömillä alueilla rantautuminen voi olla kirjaimellisesti kiven takana. Merestä hiljattain noussut maa on kivikkoista, mikä tekee telttapaikkojen löytämisen haastavaksi. Toisaalta laajat ruovikot, heinikkoalueet sekä pensaikot ja matalakasvuinen puusto antavat alueelle oman erikoisen ilmeensä.

Tämä sisäsaariston alue on varsin pieni, mutta kyllä sinnekin saa jopa 50 kilometrin ympyrälenkin sovitettua. Monin paikoin eteneminen on veden mataluuden ja runsaan kivikkoisuuden vuoksi hidasta, kun sopivaa reittiä saa etsiä ja lisäksi melontavauhtia on pohjakosketusten pelossa pakko laskea. Alueella ei juurikaan ole melontaretkeilijän kaipaamia palveluja ja se sopiikin parhaiten päivän tai parin viettoon silloin, kun ulkomeren laita ei tuulen takia houkuttele.

Sisäsaaristossa on viisainta pysytellä pienveneväylillä viittojen turvallisessa ohjauksessa.

Toiseksi Raippaluodon ja Vaasan välissä on tiheä mutta runsaasti mökitetty saaristo, jossa on muutama retkisatamakin. Täällä on runsaasti väyliä, joten turvallisia reittejä on helppo löytää. Loma-asutusta on kuitenkin niin paljon, että maihinnousupaikat ovat todella kortilla ja kahvitauon paikaksi kannattaakin etsiä jokin pikkuluoto. Kallioita ei tälläkään suunnalla silmiin mitenkään erityisesti pistä, joten taas on rantauduttava kivikkoon. Tämä saaristo tulee varsin tarkkaan kierrellyksi jo 30 kilometrin melonnalla, joten pitemmällä retkellä alue toimii lähinnä kauttakulkupaikkana.

Merenkurkun kolmannet kasvot – eli Raippaluodon ja Björkön ulkolaidat – ovatkin sitten alueen laajin ja samalla mielenkiintoisin osa. Maasto on pääosin edelleen samanlaista kuin muuallakin ja mökkejä on runsaasti varsinkin mantereeseen rinnastuvien suurten saarten rannoilla, mutta täällä on tarjolla mökittömiäkin saaria, karuja ulkoluotoja, hienoja nähtävyyksiä sekä runsaasti vettä melottavaksi. Paikoin joutuu kuitenkin pakostikin melomaan avomeren laitaa, joten tuulisella säällä on helposti tiedossa sen verran kuoppaista keliä, että melonnasta on pakko pitää välipäivä tai useampikin ellei sitten onnistu puikahtamaan suojaan sisäsaariston puolelle.

Melonnan ohessa tarjolla on kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää. Tärkeimmät merenkulun historiaan liittyvät nähtävyydet ovat ilman muuta Valassaarten majakka, Korsörenin majakkamainen loisto sekä Enstenin pooki, jotka kaikki ovat saavutettavissa kohtuullisen helposti. Selvästi ulompana ovat sitten Ritgrundin majakka sekä Vaasan ja Utgrynnanin uudempaa tyyliä edustavat majakat. Tuntumaa entisaikojen kalastusolosuhteisiin saa vierailemalla alueen kalamajoilla ja yöpymällä Västersbådanin autiotuvalla.

Näkymä Västersbådanin hyväkuntoisen autiotuvan ikkunasta. Korkeuserojen vähäisyydestä voi arvata, että syvyyserotkin ovat näillä vesillä vähäisiä.

Alueen luontoon liittyviä erityisiä nähtävyyksiä ovat Raippaluodon sillan kainalossa sijaitsevan Maailmanperintöportin näyttely sekä Svedjehamnin näköalatorni Märraryggenin tulipaikan vieressä. Mutta tietenkin paras tapa tutustua alueen luontoon on meloa siellä!

Laajana alueena Merenkurkku antaa mahdollisuuksia monen mittaisille reissuille. Pikatutustumisen Merenkurkun ulkosaaristoon voi tehdä ajamalla autolla Raippaluodon pohjoiskärkeen Paniken satamaan ja käymällä Valassaarten majakalla, jonne tulee 15 kilometriä sivunsa. Majakalle pääsee kohtuullisen turvalliselta tuntuvalla ja osittain aitoa suojaakin tarjoavalla saarihyppelyllä, mutta matkalla joutuu paikoittain kuitenkin myös avomeren armoille. Joka kelin retki tämä ei siis ole, vaikka tarjoaakin hienoa nähtävää kohtuullisen lyhyellä melonnalla.

Jos odotettavissa oleva keli alkaa automatkan aikana pelottaa, niin Valassaarten sijaan voi sitten suunnata kanootin keulan sisäsaariston puolelle ja viettää päivänsä – tai parikin – siellä. Sama lähtöpaikka sopii tähänkin tarkoitukseen hyvin.

Raippaluodon kiertäminen Valassaarten majakan kautta koukkaamalla tekee sitten helposti jo 100 kilometriä, mutta siinä näkeekin sitten niin luontoa kuin nähtävyyksiäkin aivan toisella tavalla. Ulkomeren laitaan joutuu tällä kierroksella useampaankin otteeseen, joten sääennusteiden seuraaminen on tehtävä huolella. Vaasan ja Raippaluodon välisen saariston ottaminen mukaan kierrokseen lisää matkaa helposti 20-30 kilometriä.

Valassaarten majakalla ja Pariisin pari vuotta nuoremmalla Eiffel-tornilla on samat taustahenkilöt, mikä kyllä näkyy niiden arkkitehtuurissa. Valassaarilla saa liikkua vain majakalle eteläiseltä ja pohjoiselta maihinnousupaikalta johtavilla poluilla, ja teltan saa pystyttää vain pohjoisrannan tulipaikan läheisyyteen mutta sielläkin vasta elokuussa.

Reippaampi pidennys retkeen syntyy käymällä Björkön koillispuolisilla Mikkelinsaarilla (jonka kohdalla lukee yllä olevassa kartassa ”Gårdarna”). Hyvällä kelillä Mikkelinsaarille voi meloa Ritgrundin majakan kautta, mutta yhtään kovemmilla tuulilla joutuu suunnittelemaan huolella, mistä kohtaa ylittää tai miten kiertää Raippaluodon selkä.

Mikkelinsaaret tarjoavat sekä suojaisen sisäsaariston että hienoja ulkoluotoja avomereen rajoittuvilla laidoillaan. Kummelskärin luontoasema Mikkelinsaarten pohjoislaidalla on ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka. 

Mikkelinsaarista edelleen koilliseen sijaitsee Stubben, jossa on sekä 1950-luvulla rakennettu majakka että sata vuotta vanhempi komea pooki. Linnuntietä Mikkelinsaarten ja Stubbenin väli on vain 15 kilometriä, mutta sillä reitillä ei ole mitään muuta kuin avomerta. Saarien kautta kulkemalla matka helposti kolminkertaistuu. Olipa reitti sitten mikä tahansa, niin viimeiset kolme kilometriä ovat joka tapauksessa aavaa merta.

Aaltojen korkeus kasvaa matalikkojen kohdalla ja kosketus kiveen voi helposti kaataa kajakin, mutta asialla on toinenkin puoli. Matalikot ja kivikot myös murtavat aaltoja ja niiden takana aallokko onkin paljon matalampaa kuin tuulen puolella. Tuulisella säällä kannattaakin Merenkurkussa tutkia merikarttaa huolella ja etsiä avomeren laidalta laajoja matalikkoja sekä pitkiä kivikkoketjuja, joiden takaa voi löytyä kilometrikaupalla kohtuullisen suojaista vettä.

Toinen hyvä jatkosuunta on Raippaluodon etelä/lounaispuoli Maalahden edustalla. Jos keliolosuhteet suinkin antavat periksi, niin täällä kannattaa suunnata Rönnskärin pookin lähivesille, josta löytyy niin Storskäretin vanha kalastajakylä luontopolkuineen kuin Strömmingsbådanin postikorttimainen majakka. Jälleen kerran linnuntietä kulkemalla matka Raippaluodolta on vain 15 kilometrin luokkaa – mutta avomerta pitkin. Suositeltava reitti onkin koukata Bergön kautta, jolloin pääsee melomaan Bergön ja Rönnskärin välisten lukuisten matalikoiden ja kivikoiden tarjoamien suojien kautta.

Luonnonsuojelualueita on koko Merenkurkun alueella runsaasti ja useimmiten ne kieltävät maihinnousun saariin lintujen pesimäaikaan. Kartoissa näkyvillä luonnonsuojelualueilla onkin syytä nousta maihin vain merkityillä taukopaikoilla ja liikkua vain valmiilla poluilla.

Ravintoloita ja kahviloita löytyy saaristosta jonkun verran, mutta varsinaisia kauppoja siellä ei ole. Samoin juomaveden saaminen voi olla vaikeaa, joten hyvä varustautuminen ruuan ja veden suhteen on tarpeen. Hyviä lähtöpaikkoja löytyy sen sijaan runsaasti.

Rönnskärin pooki on Maalahden edustalla varsin kaukana mantereesta, mutta hyvällä säällä sinne on mainio meloa Bergön kautta.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Merenkurkun maailmanperintöalueesta.

Korkearannikon – Merenkurkun saariston maailmanperintökohteen omalta sivustolta löytyy lisätietoja Merenkurkun saaristosta.

Merenkurkun melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Merenkurkku (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Koitere

 

Koitere: Hiekkaa ja kantoja

Jorma "Saja" Sajaniemi

Aikoinaan olin mukana Koitereen retkellä, jossa hyväkuntoisimmat osallistujat kyselivät keskellä myllertävää Hiienselkää retken vetäjältä, että ”minne me olemme menossa?” Vetäjä kumartui kompassinsa puoleen ja lausui vakaalla äänellä ”suuntaan 34 astetta”. Silloin opin kaksi asiaa: ensinnäkin kansikompassin tärkeyden ja toiseksi sen, millä tavalla porukka pidetään koossa tuulisen selän ylityksessä. Selän toisella laidalla meitä odotti sitten ihana, tuulelta suojainen hiekkaranta, jonne saavuimme turvallisesti yhtenä porukkana.

Karjalan helmeksikin mainittu Ilomantsin Koitere kutsuu melojia upeilla hiekkarannoillaan, joita löytyy ympäri järven. Alueen maisemallisesta arvosta kertoo myös se, että valtaosa Koitereen saarista kuuluu valtakunnalliseen rantojensuojeluohjelmaan. Kallioita Koitereella on niukasti, mutta järveä ympäröivät vaaramaisemat ovat komeita. Kun vielä loma-asutusta on varsin vähän ja retkisatamia puolestaan vallan mukavasti aina Maijanluhdan mainiota autiotupaa myöten, niin kyllähän Koitere on erinomainen retkikohde.

Retkelle lähtiessä kannattaa kuitenkin vilkaista sääennustetta, sillä Koitereen suuret selät tarjoavat tuulisella kelillä kovaa vastusta. Järven varsin runsas saaristo antaa kyllä onneksi monin paikoin hyvää suojaa. Hankalimpia ovat luode-kaakkois-suuntaiset tuulet, jotka pääsevät mylläämään vettä kymmenen kilometrin matkalta sekä eteläisellä Vallitunselällä että pohjoisella Hiienselän ja Ritoselän yhdessä muodostamalla aavalla. Kovalla tuulella pohjois-etelä-suuntaiset siirtymät onkin syytä suunnitella huolella.

 Koitere-Koitajoki-Nuorajärvi-alueen melontakohteet mobiHiidessä marraskuussa 2022. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Koitere säilyi varsin luonnontilaisena 1950-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin Koitereen lounaispuolella sijaitsevan Palojärven pohjukkaan rakennettiin Pamilon voimalaitos. Ala-Koitajoen suulle ilmestyi Hiiskosken pato, ja Ilomantsin suunnalta tuleva Koitajoen vesi ohjattiin voimalaitoskäyttöön uuden, nokkelasti nimetyn Tekojärven sekä Tekojärvestä Palojärveen kaivetun Kallion kanavan kautta.

Veden varastointia varten Palojärvi, Tekojärvi sekä Koitere otettiin voimalan patoaltaaksi, jonka säännöstelyrajoista väännettiin kättä vuosikymmeniä. Alkuun Koitereen vedenpintaa haluttiin nostaa jopa kolme metriä ja rantojen puusto hakattiinkin sen mukaisesti. Lopulta säännöstelyväliksi päätettiin noin kaksi metriä ja säännöstely pääsi alkamaan vuonna 1980. Tuossa vaiheessa puusto oli jo kasvanut uudelleen ja rannat jouduttiin hakkaamaan toiseen kertaan.

Kahden metrin säännöstelyväli tarkoittaa sitä, että rannoilla näkyy runsaasti eroosion jälkiä ja alimmillaan ollessaan vesi on varsin kaukana rannasta. Onneksi kesäaikainen säännöstelyväli on kuitenkin vain reilu metri ja juhannuksesta elokuun loppuun käytännössä kuutisenkymmentä senttiä. Kun vesi on kesällä lisäksi korkeimmillaan, niin kesäaikaan Koitereen säännöstelystä ei varsinaisesti ole haittaa.

Sen sijaan säännöstelyä edeltäneistä hakkuista on haittaa erityisesti melojille. Suurten, tervaisten mäntyjen kannot eivät nimittäin ole vieläkään lahonneet pois, vaan törröttävät edelleen vuosikymmenienkin jälkeen pystyssä. Matalalla vedellä niistä osa nousee pinnan yläpuolelle, mutta olipa vesi millä korkeudella tahansa, niin aina osa kannoista on juuri ja juuri veden alla ja aiheuttaa melojalle kaatumisvaaran. Rantojen tuntumassa onkin melottava todella varovaisesti ja mieluiten kannattaa kiertää kaikki matalat paikat kaukaa.

Koitereen kantoja juhannuksen alla vuonna 2008. Tästä kun vesi nousee, niin uusia ikäviä yllätyksiä on luvassa rannan tuntumassa melovalle.

Koitere on tunnettu pitkistä hiekkarannoistaan, joita löytyy ympäri järven. Veneilijöiden keskuudessa tunnetuin paikka on epäilemättä Lammassaari, joka on oivallinen kohde myös melojille. Saaren länsirannalla on hyvin varustettu retkisatama, jonka hieno hiekkaranta ja tasainen hiekkamaasto antavat hyvät mahdollisuudet kesäpäivien viettämiseen. Meloja voi myös seurailla matalia hiekkarantoja ja puikahtaa Lammassaaren sisään laguunimaisesti pistäviin Tyrjänlahteen ja Mieslahteen.

Koitereen pohjoislaidalla sijaitsee Patvinsuon kansallispuisto, joka tosin ulottuu Koitereen rantaan saakka vain hyvin lyhyeltä matkalta. Järven koilliskulmalle laskee pohjoisesta kansallispuiston laitaa löyhästi seuraileva ja vahvasti meanderoiva Suomujoki, jonka jyrkkiä kiemuroita voi halutessaan seurata hyvän matkaa. Samalle kulmalle laskee idästä Suomujokea selvästi leveämpi ja suorempi Lutinjoki, jota pystyy melomaan muutaman kilometrin verran ennen ensimmäistä koskea.

Lutinjoen suulla sijaitsi aikoinaan Lutin tasavalta, joka löytyy nimenä edelleen kartaltakin. Paikka sijaitsee syrjässä rintamailta, ja 1920-luvulla täällä eläneet kyläläiset tapasivat toimia omien ”lakiensa” mukaan muun muassa metsästämällä ja kalastamalla tarvittavista luvista piittaamatta ja virallisia rauhoitusaikoja kunnioittamatta. Niinpä aluetta ryhdyttiin kutsumaan Lutin tasavallaksi sen asukkaiden omavaltaisen toiminnan vuoksi. Kun Koitereen säännöstelyä alkuun suunniteltiin jopa kolmimetriseksi, niin Lutin tasavallan rakennukset uhkasivat jäädä veden alle ja ne purettiin. Rannalta löytääkin enää vain kivikasoja ja uunien raunioita muistona maineikkaasta Lutin tasavallasta.

Larinsaaren kaakkoiskärki Lutin tasavallan tuntumassa. Retkisatama on niemenkärjen toisella puolella.

Pikaisen käsityksen Koitereesta saa lähtemällä Partalanrannasta ja kiertämällä Lammassaaren, jolloin retken pituudeksi tulee vain tuollaiset 20 kilometriä. Koko Koitereen suoraviivainen kiertäminen tekee puolestaan noin 60 kilometriä, johon on helppo lisätä 25-35 lisäkilometriä puikkelehtimalla keskialueen hienossa saaristossa. 

Koska Koitereella ei Lutin tasavallan lisäksi ole muita yksittäisiä erityisnähtävyyksiä, niin arkkitehtuurista kiinnostuneet voivat pidentää retkeä käymällä ihailemassa Pamilon voimalaitosta, joka on Alvar Aallon käsialaa. Voimalaitokselle tulee Koitereen eteläkärjestä matkaa vajaat 20 kilometriä suuntaansa.

Jos taas haluaa tehdä pitemmän reissun, niin silloin joutuu luopumaan retken lopettamisesta lähtöpisteeseen. Hyvä pidennys syntyy nimittäin Koitereen eteläpuolella virtaavasta Koitajoesta ja sen yläpuolisista vesistä, mutta Koitajoki on pitkä – Nuorajärveltä Hiiskoskelle noin 50 kilometriä – ja joki sen verran vuolas, että koko matkan melominen vastavirtaan ei ole hyvä idea. Koitajoki kannattaakin meloa myötävirtaan eli Ilomantsista Koitereen suuntaan.

Koitajoki on leveä ja hyvä melottava. Ainoa yhtään hankalampi paikka on Lylykoski, jossa on kuitenkin varsin helposti melottavissa oleva, muutaman metrin levyinen veneaukko. Koitajoen alimmaisen virtapaikan, Kangaskosken, alapuolella alkaa Koitereelta tuttu vedenrajassa piilottelevien kantojen ongelma, joka jatkuukin sitten niin Pamilon voimalaitokselle kuin Koitereellekin asti.

Lylykoski on hyvä ohittaa kosken laidassa olevan veneaukon kautta.

Koitajoki sivuaa pitkän matkaa Kesonsuota, joka on Pohjois-Karjalan merkittävin luonnontilainen keidassuo. Joen rannassa on kuitenkin lähes koko matkalla puustovyöhyke, joka estää suoran näkymän suolle. Asiasta kiinnostuneen kannattaakin jo etukäteen tarkastaa kartasta ja ilmakuvasta, millä tavoin pääsisi parhaiten näkemään Kesonsuota. Erityisesti on syytä huomata, että Säkäjoen pohjoispäässä on sulan veden aikainen rantautumiskielto puolentoista kilometrin matkalla. Kesonsuon kohdalla Koitajoen rannat ovat enimmäkseen hyvin vetisiä ja maatauot kannattaakin pitää virallisilla taukopaikoilla, jotka löytyvät myös mobiHiidestä. 

Koitajoen yläpuolisella Nuorajärvellä on monia komeita hiekkarantoja sekä runsaasti avosoita. Loma-asutusta on jo rantojen soisuudenkin takia varsin vähän. Nuorajärven kaakkoiskulmasta löytyy Möhkö, jonka ruukkimuseo on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Möhköstä tulee Koitereelle melontamatkaa noin 80 kilometriä ja auton siirto maantietä pitkin tekee samalla välillä noin 60 kilometriä.

Koitajoki ei itse asiassa ala Nuorajärvestä vaan paljon pohjoisempaa ja mutkittelee Suomen ja Venäjän rajan molemmin puolin palaten viimeisen kerran Suomen puolelle Möhkön kohdalla. Erityisesti kannattaa huomata, että Koitajoen luonnonsuojelualue sijaitsee pohjoisempana eikä sillä ole mitään tekemistä tässä esittelyssä käsitellyn Koitajoen osuuden kanssa.

Möhkön lisäksi lähtöpaikaksi voi valita Petkeljärven kansallispuiston Petraniemen, josta myös tulee melontamatkaa Koitereelle noin 80 kilometriä, tai Mutalahden, josta on Petraniemeen melontamatkaa reilut 20 kilometriä. Mutalahdesta lähdettäessä on huomattava, että rajavyöhykkeen takia Ostronsaari on kierrettävä länsipuolelta.

Mutalahden ja Petraniemen välillä pääsee muutamassa paikassa melomaan aivan rajavyöhykkeen reunaa pitkin ja näkyypä sinne myös naapurin rajavalvontatornikin. Näiden keltaisten viittojen toiselle puolelle ei sitten parane mennä!

Edellä käsiteltyjen vesien varrella on runsaasti luonnonsuojelualueita, mutta niistä aiheutuu vain hyvin vähän rajoituksia jokamiehenoikeuksiin. Osa Koitereen pohjoisrannasta kuuluu Patvinsuon kansallispuistoon, ja Petkeljärven kansallispuisto puolestaan ulottuu kapealle Petkeljärvelle ja sen eteläpuolella olevalle Valkiajärvelle. Näillä kansallispuistoihin kuuluvilla alueilla voi liikkua vapaasti, mutta yöpyminen ja tulenteko ovat kiellettyjä. Lisäksi Säkäjoella on Kesonsuon käsittelyn yhteydessä mainittu maihinnousurajoitus. Muita jokamiehenoikeuksia rajoittavia määräyksiä ei alueella tietääkseni ole.

Kauppoja ei ole kuin Ilomantsin keskustassa, joka sekin on syrjässä Nuorajärvi-Koitajoki-reitiltä. Jos siis lähtöpaikka on Möhkö, Petkeljärvi tai Mutalahti, niin Ilomantsissa käyminen vaatii 15 kilometriä sivunsa pitkän poikkeman suoralta reitiltä. Jos taas retki suuntautuu pelkästään Koitereelle, niin muonatäydennyksiin ei ole minkäänlaista mahdollisuutta.

Autopaikkoja on sen sijaan mukavasti eri puolilla aluetta. Hyviä retkisatamiakin on sopivin välein Nuorajärven luoteispäästä Koitereelle saakka sekä lisäksi Koitereen eri kolkilla. Nuorajärvellä ja sen yläpuolisilla vesillä retkisatamat ovat kortilla.

Vesilintujen syksyinen massamuutto, arktika, kulkee alueen yli ja silloin näkeekin suuria hanhiparvia niin Koitereella kuin Pielisjoenkin yllä. Kevätmuutto kulkee hieman idempänä, jolloin lintuja näkee suurimmalla todennäköisyydellä Möhkön suunnalla. Tämä kuva on otettu Koitereella Maijanluhdan autiotuvan tuntumassa lokakuun alussa vuonna 2017.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Patvinsuon kansallispuistosta sekä Petkeljärven kansallispuistosta.

Oiva Potinkaran selvityksestä Suomun suurilta saloilta löytyy lisätietoja Lutin tasavallasta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Koitere (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.