Porkkala-Pellinki

 

Porkkala – Pellinki: Urbi et mari

Jorma "Saja" Sajaniemi

Noin sadan kilometrin mittainen väli Porkkalasta Pellinkiin on sekä maisemallisesti että melontaolosuhteiltaan hyvin vaihteleva ja monipuolinen kokonaisuus, jonka voi nähdä ja kokea monella tavalla. Pääkaupunkiseudulla asuva meloja kokee alueen helposti kotivesiensä jatkeena, josta löytyy monia hyviä viikonloppuretkien kohteita. Kauempaa tuleva retkeilijä kiinnittää puolestaan huomionsa Espoon ja Helsingin rantojen ja edustojen vilkkauteen, sekä saarissa ja vesillä liikkuvien ihmisten suureen määrään, mutta myös alueen laitaosien suhteelliseen rauhallisuuteen sekä hienoon merelliseen luontoon.

Siinä missä helsinkiläinen meloja kokee vaikkapa Kuhmon Lentuan eksoottiseksi retkikohteeksi, niin siinä kainuulainen meloja kokee vastaavasti pääkaupunkiseudun edustan todella eksoottiseksi paikaksi. Toki eksoottisuus tarkoittaa näissä tapauksissa ihan eri asioita, mikä vain kertoo ihmisen tavasta turtua oman lähiympäristönsä erikoislaatuisuuteen. Vaikka oma melontaurani onkin alkanut Helsingissä, niin olen kuitenkin ollut sieltä niin kauan poissa, että Porkkalan ja Pellingin väliä kulkiessani olen joka kerta jaksanut katsella hämmästellen ympärilleni. Tässä esittelyssä pyrinkin tuomaan esiin alueen erikoispiirteitä ulkopuolisen, kauempaa tänne pääkaupunkiseudulle varta vasten retkeilemistä varten tulleen melojan silmin, mutta toivottavasti tästä on iloa myös alueella tavanomaisia päivämelontojaan tekeville melanpyörittäjille. 

Porkkala-Pellinki-väli mobiHiidessä huhtikuussa 2023.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Lähdetään liikkeelle alueen länsipäädystä, Porkkalan kärjestä, jossa on suosittu merellinen ulkoilualue komeassa kallioisessa maastossa. Niemen länsipuolella aukeaa laaja, avomerelle antava ja saareton Porkkalanselkä, joka muodostaa luonnollisen rajan melontaretkelle. Käännetään siis katse etelään ja itään.

Porkkalanniemen etelä- ja itäpuolella on hieno saaristo, jossa riittää mainioita kallioisia saaria kierreltäväksi. Upinniemen suoja-alue sekä monet linnustonsuojelualueet rajoittavat jonkin verran liikkumista, ja esimerkiksi Rönnskärin pookisaarelle ei ole pääsyä. Saaristovyöhykkeen leveys on kuitenkin kolmisen kilometriä, joten saaret tarjoavat mukavaa suojaa hieman tuulisemmallakin kelillä. Mantereen puolella rannat ovat tiuhaan rakennettuja.

Leveää saaristoa jatkuu kymmenisen kilometriä, jonka jälkeen saaristovyöhyke jakaantuu hajanaiseksi ulkosaaristoksi ja kapeaksi sisäsaarten ketjuksi. Hyvällä kelillä kannattaa valita ulkoreitti, mutta kovemmalla tuulella sisäsaaristo tarjoaa lähes yhtenäisen suojan aina Helsingin edustalle saakka.

Porkkalan edustan Rönnskäriin valmistui majakka vuonna 1800. Se sijaitsi kuitenkin liian lähellä mannerta, ja myöhemmin ulommaksi merelle rakennetun Kallbådanin majakan aloitettua toimintansa sammutettiin Rönnskärin valo vuonna 1928. Pookiksi näin muuttunut majakka sijaitsee sotilasalueella ja sitä täytyy ihailla vastapäisistä saarista.

Stora Brändön jälkeen asutus lisääntyy myös saarissa, ja Kirkkonummelta Espoon puolelle siirryttäessä tapahtuukin sitten valtava kulttuurinen muutos. Tämän muutoksen selkeänä rajana toimii pitkälle sisämaahan ulottuva Espoonlahti, jolle tuskin kannattaa poiketa ainakaan maisemien takia. Toki Espoonlahti toimii erinomaisena esimerkkinä kaupungistumisen rajapinnoista, sillä lahden Kirkkonummeen kuuluva länsiranta on ainakin toistaiseksi suurelta osin rakentamaton, kun taas Espooseen kuuluva itäranta on tiiviisti rakennettua nukkumalähiöiden ja venesatamien mosaiikkia.

Espooseen siirryttäessä tapahtuu myös palvelutarjonnassa dramaattinen parannus, kun pieniä rantakahviloita ja ravintoloita on varsin tiheässä ja kauppojakin alkaa löytyä inhimillisen kävelymatkan päästä rannasta. Tosin kaupan perässä harhaileva, ei ihan vähän hieltä tuoksahtava retkeilijä alkaa samalla kiinnittää urbaanien ohikulkijoiden silmissä huomiota kovin toisella tapaa kuin vaikkapa Kuhmossa metsäläisempien kulttuurikerrostumien ympäröimänä. Uimarantojen pikku kioskikahvilat sopivat toki hyvin melojankin habitukseen, ja uimarannan suihku sekä kajakin ruumasta toivottavasti löytyvät city-vaatteet ovat hyvä ajatus rannasta kauppaan suunnattaessa.

Mantereen puoleisten rantojen kaupunkimaisuus ja suurten venesatamien aikaansaama vilkas vesiliikenne työntää melojaa helposti kohti ulompia saaria, joista niistäkin monet ovat kyllä tiuhaan rakennettuja. Suvisaariston edustalla on useita retkisatamiksi kelpaavia ulkoilualueita, joihin on säännölliset yhteysalusvuorot. Niinpä niissä on myös paljon reppuretkeilijöitä samoin kuin runsaasti palvelurakenteita runsaine käyttäjineen. Rauhaan ja yksinäisyyteen tottunut retkimeloja huomaa jälleen törmänneensä uuteen, eksoottiseen ilmiöön.

Iltanäkymä avomeren suuntaan lähellä Espoon ja Helsingin rajaa sijaitsevan Läntisen Käärmeluodon eteläkärjestä. Moottoritie humisee kahden kilometrin päässä kuvaajan selän takana.

Helsingin edustalle saavuttaessa urbaanit tunnelmat vahvistuvat entisestään. Mantereen puolella rannoissa on monin paikoin korkea pystysuora kiveys, jonka takia maihinnousu saattaa olla kilometrikaupalla käytännössä mahdotonta. Saaristo käy ohueksi ja hajanaiseksi eikä anna enää yhtenäistä suojaa etelänpuoleisilta tuulilta. Monet suuret saaret kuten Miessaari, Melkki, Katajaluoto, Kuivasaari ja Santahamina ovat sotilasalueita, joille ei ole mitään asiaa. Sen sijaan Isosaari, joka myös on aiemmin ollut armeijan yksityisaluetta, on nykyään osittain auki myös kävijöille.

Urbaania elämää kaipaava voi kierrellä Lauttasaaren pohjoispuolella ja piipahtaa vaikka Seurasaaressa, mutta puhtaammille vaatteille otolliset nähtävyydet kannattaa käydä katsomassa eri reissulla sitten, kun sattuu olemaan liikkeellä jollain normaalilla maakulkuneuvolla. Jo pelkästään Suomenlinnassa – joka sentään on varsin merellinen paikka – tuntee retkimeloja helposti olonsa oudoksi vaikkapa vain kahvilassa poiketessaan.

Helsingin niemi onkin sitten pakosti kierrettävä etelän kautta, ja siinä ei ole Pihlajasaaren suositun lomailuparatiisin jälkeen oikeastaan minkäänlaista suojaa etelän suuntaan. Vaikka suurten venesatamien ketju on ehtynyt Lauttasaaren kohdalla, niin veneily on edelleen vilkasta ja Lauttasaari-Santahamina-välillä liikkuu runsaasti myös suuria matkustaja-aluksia ja muuta laivaliikennettä. Täällä onkin syytä seurata tarkkaan muuta vesiliikennettä, pysytellä kaukana väylistä ja valmistautua useasta suunnasta samanaikaisesti vellovaan ohikulkevien veneiden aiheuttamaan aallokkoon.

Näkymä Vartiosaaren näköalapaikalta kaakkoon Kallahdenselän suuntaan. Vartiosaareen on lauttayhteys ja se on suosittu virkistäytymispaikka kävelyreitteineen ja kesäkahviloineen. Kukin meloja voikin kiertää Vartiosaaren mieltymystensä mukaan joko ympäri tai kaukaa.

Suomenlinnan kohdalla voi kurvata veneitä ja laivoja kuhisevalle Kruunuvuorenselälle, josta pääsee Laajasalon pohjoispuolitse suojaisaa reittiä Kallahdenselän pienille, sisäsaaristomaisille retkisatamille. Itä-Helsingin suuret venesatamat pitävät vesiliikenteen vilkkaana aina Sipoon rajalle saakka, jossa olosuhteet muuttuvatkin sitten taas radikaalisti: urbaani kaupunkimatkailu muuttuu taas merelliseksi melontaretkeilyksi.

Helsingin ja Sipoon välinen raja kulkee Skatanselällä, joka on käytännössä täysin avoin lounaan suuntaan. Aivan mantereen tuntumassa selällä ei ole leveyttä kuin kilometrin verran, mutta se voi siitä huolimatta olla ylittämätön paikka kovalla etelä/lounaistuulella. Vuosaaren vilkas rahtisatama on vieressä, joten laivaliikennettäkin on tällä kohtaa syytä tarkkailla.

Sipoon edustan muodostaa liki kahdeksan kilometriä leveä Sipoonselkä, jota lähestyttäessä on hyvä vilkaista tuuliennustetta. Selän voi nimittäin ohittaa joko mantereen puolelta nelisen kilometriä leveän ja varsin suojaisen saariston kautta tai ulkomeren puolella sijaitsevien saarien kautta. Mantereenpuoleisten saarten rannat ovat varsin rakennettuja, mutta retkisatamat tarjoavat monia komeita hiekkarantoja, joista Norrkullalandetin Storsanden on epäilemättä näyttävin. Sipoonselän etelälaidan Kaunissaari on sen sijaan kivikkorantainen ja tiheän yhteysalusliikenteen takia kovin kansoitettu retkeilysaari.

Utuinen aamunäkymä Furuholmenin luonnollisen aallonmurtajan takaa etelään, Sipoonselän suuntaan.

Pykälää vielä ulompaa löytyy Söderskärin entinen majakka, jota ympäröi hieno, rakentamaton ulkosaaristo. Saaret muodostavat kuitenkin lintujensuojelualueen, jossa on maihinnousukielto ajalla 1.5.-15.8. Itse Majakkasaarella maihinnousukielto on pari viikkoa lyhyempi ja päättyy jo heinäkuun lopussa.

Nyt ollaankin sitten luiskahdettu Porvoon puolelle ja seuraavana tulee vastaan hiljattain retkeilykäyttöön saatu Pirttisaari, jonne pääsee myös yhteysaluksella. Suurin osa Pirttisaarta on puolustusvoimien suoja-aluetta, mutta saari ei ole enää sotilasalue, joten alueella liikkumista ei ole rajoitettu. Ennen teltan pystyttämistä kannattaa jälleen kerran tarkistaa tuuliennuste, koska retkisatama on sijaintinsa puolesta täysin avoin etelän ja koillisen välisille tuulille, ja olisihan se mukava päästä aamulla saarelta poiskin.

Vaikka nyt ollaankin varsin ulkona, niin Pirttisaaressa ja sen lähisaarissa on silti paljon loma-asutusta. Sen sijaan Pirttisaaren koillispuolella sijaitsevassa Onaksen saaristossa on yllättävän vähän mökkejä, mutta vastaavasti siellä on sitten runsaasti pursiseurojen tukikohtia, joten sielläkään ei ole helppo löytää hyviä maataukopaikkoja. Tosin Onaksen saaristossa on jonkin verran matalia, loivia kallioita, jotka ovat yleisesti ottaen kortilla Helsingin itäpuolella, missä rannat ovat usein niin jyrkkiä, että rantautuminen on mahdotonta.

Itse asiassa rantojen jyrkkyyden ja mökkien runsauden takia yöpymiset on koko Porkkala-Pellinki-välillä viisainta suunnitella retkisatamien varaa. Monesti myös taukopaikkojen löytäminen on hankalaa, joten lähimmistä retkisatamista ja tunnetuista taukopaikoista onkin hyvä olla jatkuvasti tietoinen. Hyvä keino on ladata mobiHiiden kohdetiedot valmiiksi gepsiin tai käytössä olevaan karttasovellukseen. Ja jos akkua riittää, niin älykännykässä voi käyttää myös mobiHiiden zoomattavia karttoja (jotka ovat pienellä näytöllä parhaimmillaan koko näytön -tilassa).

Onaksen länsilaidan Napoleonin kivestä piti tarinan mukaan tulla aikanaan Napoleonin sarkofagi, mutta tässä taitaa jälleen kerran tarinan hyvyys mennä totuudenmukaisuuden edelle. Upeaa, punaista graniittia Onaksen saaristosta ja Emäsalon eteläkärjen tuntumasta kyllä löytyy, ja meloessa onkin mielenkiintoista seurata, miten kallioiden väritys vaihtelee  punaisesta vaaleanharmaan kautta tummanharmaaseen ja lähes mustaan usein hyvin pienelläkin alueella.

Emäsalon voi ohittaa joko etelästä avomeren puolelta tai pohjoisesta mantereen puolelta Kuggsundin kautta. Kuggsundin itäpuolella on hyvin suojaista vettä, mutta salmen länsipuolinen Svartbäckfjärdenin selkä on avoin niin lounaasta kuin kaakosta (ja näiden seurauksena myös etelästä) puhaltaville tuulille. Emäsalon ohitus voikin olla reippailla etelän puoleisilla tuulilla hankalaa.

Mantereen puolelta koukatessa kannattaa hiekkavarannoistaan kuuluisa, reilun yhdentoista kilometrin pituinen Vessölandetin saari kiertää pohjoisen kautta kaislikkojen reunustamaa Fladanin kapeaa kanavaa pitkin. Fladanin ja Köttbodan välillä on Långfjärdenin länsirannalla muutamia vanhoja korkeita laiturirakennelmia, joita on aikoinaan käytetty hiekan lastaamiseen proomuihin ja lotjiin vietäväksi muun muassa helsinkiläisille rakennustyömaille. Vessölandetin eteläpäässä on komeita hiekkarantoja ja uimarantoja, joista osalla saa myös telttailla.

Näin olemme saapuneet tällä kertaa esittelyvuorossa olevan alueen toiseen päähän eli Pellinkiin, joka muodostaa suojaisan, mutta tiuhasti mökitetyn saarisokkelon. Alueella on runsaasti vesiliikennettä ja Tirmon ahkerasti kulkevan lossin kupeesta löytyy myös kauppa. Pellingin saaristo on parhaimmillaan alueen itäosassa, jossa on useita mainioita retkisatamia.

Reitin alkupäässä oli väärään paikkaan sijoitettu majakka, Rönnskär, ja myös tässä päässä on sellainen: vuonna 1835 käyttöön otettu Glosholm, jonka valo sammutettiin jo 28 vuoden kuluttua, kun sen tilalle oli rakennettu merenkulkijoita paremmin palveleva Söderskärin majakka. Pookiksi muutettu Glosholmin majakka tuli tutuksi lähiseudulla lomailleelle Tove Janssonille, joka otti sen muumitalonsa esikuvaksi. Vuonna 1940 pooki tuhoutui ja Glosholmin majakasta on enää jäljellä korkeat perustukset, joiden mielenkiintoa kyllä lisää niihin rakennettu jatkosodan aikainen tulenjohtoasema.

Pellingin saariston kaakkoiskulmalla on joitakin upeita hiekkarantoja. Tämä löytyy Norra Sandön retkisatamasta.

Porkkalan ja Pellingin välille mahtuu siis monenlaista maisemaa ja ympäristöä: Porkkalasta Espoon edustalle ulottuva kapea saaristo, Helsingin todella vilkkaasti liikennöity edusta, sekä Helsingin itäpuolella aukeava laaja, mutta tuulialttiiden selkien rikkoma ja monenkokoisten saarten muodostama kokonaisuus. Alueen päädyt ovat rauhallisempia luontokohteita ja kutsuvat pitempien retkien tekoon. Keskellä aluetta sijaitseva Helsingin ja Espoon edusta on taas selvästi rauhattomampi kaupunkikohde, jossa siinäkin on toki monenlaista nähtävää ja koettavaa.

Pääkaupunkiseudulla asuva meloja voi keskittyä alueen eri päihin eri retkillä ja jättää väkirikkaan keskiosan lyhyempien piipahdusten varaan. Kauempaa kalustonsa paikalle rahtaava haluaa ehkä puolestaan kattaa kerralla laajemman kokonaisuuden, jolloin Helsingin ja ehkä Espoonkin edusta kannattaa ohittaa varsin suoraviivaisesti. Paras luonto on joka tapauksessa löydettävissä alueen äärilaidoilta.

Porkkala-Pellinki-väliä ei juuri alle sataan kilometriin saa mahdutettua ja edestakaiseen lenkkiin saa uppoamaan helposti tuollaiset 250 kilometriä. Porkkalan länsipuolella, tuulille alttiin Upinniemenselän takana ovat Inkoon ja Tammisaaren hienot ja suojaisat melontavedet, joista on oma esittelynsä. Pellingin itäpuolella retkeä voi puolestaan jatkaa Loviisan ja Kotkan suuntaan, josta siitäkin on oma esittelynsä. Melontavedet eivät täällä tosiaankaan lopu kesken. Mutta tokihan tänne voi tehdä – ja varmasti tehdäänkin – lyhyitä viikonloppuretkiä milloin mihinkin mukavaan kohteeseen.

Kahvitauko avomeren laidalla Onaksen saaristossa.

Retkisatamia on Porkkalan ja Pellingin välillä runsaasti joka puolella, ja kauppojakin löytyy hyvin, mutta autopaikat ovatkin sitten jo eri juttu. Pääkaupunkiseudun rannoilla parkkipaikat tuppaavat olemaan aikarajoitettuja tai maksullisia, mikä tekee retkien vaatimasta pysäköinnistä joko kallista tai jopa mahdotonta. Kun pysäköintialueiden rajoituksissa tapahtuvia muutoksia on hankala seurata toiselta puolen Suomea, niin mobiHiidestä ei juurikaan ole apua tälle alueelle suuntautuvien retkien lähtöpaikkojen selvittämisessä. Olisikin siis hyvä, jos alueen melojat aktivoituisivat ilmoittamaan tietojaan niin parkkipaikoista kuin muistakin melonnan kohdetiedoista ja niissä tapahtuvista muutoksista mobiHiiteen meidän kaikkien melojien iloksi!

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Porkkalasta ja Vallisaaresta.

Porkkala-Pellinki-välin monista retkisatamista sekä ulkoilualueista löytyy tietoa Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen verkkosivuilta.

Porkkala-Pellinki-välin melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Porkkala-Pellinki (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐

Alkukuva: Jussi Vesanto

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Pielinen

 

Pielinen: Suuria selkiä kansallismaisemassa

Jorma "Saja" Sajaniemi

Ukko-Kolin huipulta avautuu Pieliselle yksi Suomen tunnetuimmista kansallismaisemista. Useimmiten matkailijan kameraan tarttuu kaakkoon suuntautuva näkymä, jossa edustalla on Purjeselkä ja kapeiden hiekkasaarten ketjun takana Pulloselkä. Joskus linssi kääntyy koilliseen ja pikseleihin tarttuu Suurselän eteläosia. Vaan näkymättömiin jää vielä moni Pielisen suurista selistä, sillä täällä on tarjolla paljon vettä. Ja täällä on tuulella tilaa temmeltää.

Suomen neljänneksi suurin järvi, Pielinen, on liki sata kilometriä pitkä ja parhaimmillaan lähes kolmekymmentä kilometriä leveä. Järvellä mahtuu siis tekemään pitemmänkin retken ja se kannattaakin tehdä, sillä maisemat komeine vaaroineen ovat varmasti viikonkin retken arvoiset. Mutta ihan millä tahansa kelillä Pieliselle ei kannata lähteä, koska joka puolelta järveä löytyy parinkymmenen kilometrin mittaisia selkiä, joiden välttäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Pystyypä keskelle Pielistä piirtämään Ristiselän ja Suurselän läpi kulkevan, jopa 39 kilometrin mittaisen saarettoman suoran Porosaaren ja Ala-Kelvän väliin. Itsekin olen muutaman kerran päässyt kokemaan reippaan luoteistuulen voiman tuolla suoralla ja kyllähän siinä on tarkkana saanut olla.

Selkien pituuteen vaikuttaa se, että Pielisen saaret ovat suuria ja sijaitsevat enimmäkseen erillään toisistaan. Tiheitä saarisokkeloita ei Pieliseltä juurikaan löydy, joten suojaisen reitin keksiminen ei useinkaan onnistu. Pielinen onkin pitkien välimatkojen ja useiden kilometrien mittaisten ylitysten järvi. Suuria selkiä on joka puolella eikä niitä pysty mitenkään väistämään. Tuuliennusteita onkin Pielisellä meloessa syytä seurata huolella.

Pielisen  melontakohteet mobiHiidessä maaliskuussa 2023. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Pielisellä liikkuessa ei voi olla huomaamatta järven eri puolilla kohoavia komeita vaaroja, jotka antavat järvelle aivan oman ilmeensä. Epäilemättä vaikuttavin muodostelma on reilun 20 kilometrin mittainen Kolin vaarajono järven eteläosassa, sen länsirannalla. Pääosa tästä vaarajonosta kuuluu Kolin kansallispuistoon, joka ulottuu järvelle saakka ja kattaa myös Purjeselän upean hiekkasaarten ketjun.

Tulipaikkoja on kansallispuistoon kuuluvissa saarissa useitakin, mutta telttailu on sallittu vain muutamalla. Saarille voi lähteä esimerkiksi Kolin satamasta, johon tosin sekä koillis- että kaakkoistuuli pääsevät nostamaan aaltoa noin kahdeksan kilometrin matkalta. Saarten upeat hiekkarannat kyllä palkitsevat vaivan, vaikka aallokko matkalla vähän keikuttelisikin.

Kolin kansallispuiston mantereen puoleiset rannat ovat Purjeselän saariketjun kohdalla kivikkoisia sekä tiheäpuustoisia ja kaiken lisäksi ranta on suurimman osan päivästä varjon puolella. Niinpä pitemmällä retkellä kansallispuisto onkin mukavampi ohittaa hiekkarantaista ja valoisaa Pulloselän saariketjua pitkin kuin melomalla mantereen tuntumassa.

Kolin kansallispuistoon kuuluva pohjoisempi Hiekkasaari on nimensä veroinen ja rannasta avautuu hieno näkymä Ukko-Kolin ja Ipatin suuntaan.

Rannat ovat koko Pielisen alueella kivikkoisia, mutta järven eteläisistä osista löytyy pitkiä ja komeita hiekkarantoja, jotka kutsuvat taukojen pitämiseen.

Yli 40 kilometriä pitkä hiekkarantojen ketju alkaa Uimaharjun eteläpuolelta Rahkeenveden itärannalta, jossa suomaiseman keskellä pilkistää Kääpäniemen mainio hietikko. Laiskanvirran pohjoispuolella järvi on nimeltään Rukavesi ja sen länsirannalla on pitkiä hiekkarantoja, joista osalla on tosin loma-asutusta. Ahvenisen jälkeen järvi on vihdoin nimeltään Pielinen ja nyt hiekkarantoja on alkuun molemmin puolin ja Hirviniemen jälkeen länsirannalla aina Kolin kansallispuistoon kuuluvaan Rykiniemen retkisatamaan saakka.

Parin kilometrin loma-asutuksen jälkeen hiekkarannat jatkuvat edelleen Pielisen länsirannalla ja sitten niiden ketju siirtyy Laitosaaren kohdalla kansallispuistoon kuuluvaan saarijonoon ja jatkuu Hiekkasaariin saakka. Täällä ketju palaa takaisin Pielisen länsirannalle ulottuen aina Kaiskunniemeen asti. Kaiskunniemen jatkeena on vielä Iso sekä Pieni Hiekkasaari, mutta sitten hiekkaselänne painuu Pielisen pohjaan noustakseen vielä kerran pintaan Heklan retkisataman kohdalla. (Ja joo, onhan Kutkutsaarellakin paitsi hyvä nimi, niin myös hyviä hiekkarantoja, mutta niillä kaikilla on mökit.) 

Paalasmaan eteläpuolella olevan Ilvessaaren lounaisranta on hyvä esimerkki Pielisen pohjoisista kivikko- ja louhikkorannoista.

Kaiskunniemen pohjoispuolella hiekkarannoista ei enää ole tietoa ja monin paikoin rannat ovat hyvin louhikkoisiakin. Varsinkin Kynsisaaressa ja sen ympäristössä on komeita louhikkorantoja, jotka kyllä myös estävät tehokkaasti maataukojen pitämisen. Komeita vaaroja on edelleen niin saarissa kuin mantereellakin järven molemmin puolin.

Kynsisaaren kaakkoispuolelta Aronsalmen kautta erkaneva Kuokkastenjärvi, samoin kuin Nurmeksen pohjoispuolella oleva Lautiainen ovat sitten maisemiltaan vähemmän mielenkiintoisia ja niiden rannoilla näkyy myös peltoja. Muutenhan Pielisen rannat ovat varsin metsäisiä vaikka mökkikeskittymiä paikka paikoin näkyykin.

Uramonsaarten retkisataman seurustelulaavu soveltuu huonosti yöpymiseen ja maastokin on sellaista, että telttapaikkaa etsivä meloja ryhtyy varsin pian katsomaan ruokailuterassia sillä silmällä.

Pielisen vedenkorkeuden vuotuinen vaihteluväli on normaalivuosina reilun metrin luokkaa. Veden korkeutta säännöstellään sellaiseksi kuin se olisi luonnontilassa eli säännöstelyllä pyritään kompensoimaan Pielisjoen valjastamisesta aiheutuvat muutokset. Käytännössä vesi on korkeimmillaan kesäkuussa ja alkaa laskea nopeasti heinäkuussa. Loppukesästä vesi on jo niin alhaalla, että ranta-asukkaat toivovat kuivilleen jääneiden laitureidensa äärellä luonnontilaisuuteen pyrkivästä säännöstelystä luopumista ja vedenpinnan pitämistä loppukesästä nykyistä korkeammalla.

Järven eteläisen puoliskon hiekkarannat ovat toki komeimmillaan matalan veden aikaan -- onpa osa niistä korkealla vedellä jopa kokonaan veden alla. Niinpä paras aika käydä Pielisellä onkin loppukesästä.

Rykiniemen retkisatama on Kolin kansallispuistossa mantereen puolella, joten siellä yöpyy myös rinkankantajia. Hiekkarantaa on kuitenkin sen verran pitkälti, että omaa rauhaakin on usein mahdollista löytää. Järvenselän takana näkyvät vaarat sijaitsevat Pielisen itäpuolella. 

Pielisen erityisistä nähtävyyksistä tulee ensimmäisenä eittämättä mieleen Ukko-Kolilta aukeava kansallismaisema. Sitä ihailemaan pääsee Kolin satamasta alkavaa, Suomen vanhimmaksikin mainittua luontopolkua pitkin. Polku on vain reilut kaksi kilometriä suuntaansa, mutta suurten korkeuserojen vuoksi polun edestakaiseksi kulkemisajaksi lasketaan liki kolme tuntia. Kansallispuiston alueella kulkee useita muitakin merkittyjä polkuja, joten aikaa saa Kolilla helposti vietettyä enemmänkin, mutta melomaanhan tässä ollaan kuitenkin lähdetty.

Pielisen vastakkaiselta puolelta löytyy kuvanveistäjä Eva Ryynäsen sympaattinen taiteilijakoti Paateri ateljeineen ja erikoisine kirkkoineen. Paateri sijaitsee Jauhiaisen rannalla ja sinne pääsee kätevästi Jauhiaisen salmen kautta. Pohjoiseen jatkettaessa Lieksasta löytyy alueen historiaan ja rakennusperinteeseen sekä vanhaan metsätyökulttuuriin keskittyvä Pielisen museo. Geologiasta kiinnostunut voi puolestaan suunnata järven länsilaidalla Nunnanlahden pohjukassa sijaitsevaan Kivikylään, josta löytyy kiviaiheisia näyttelyjä.

Paalasmaan rannassa on vuonna 1959 sattuneen, viidentoista nuoren kuolemaan johtaneen veneonnettomuuden muistoksi tehty, yksinkertaisuudessaan vaikuttava muistomerkki Surukivi. Muistomerkiltä voi patikoida Paalasmaan korkeimmalla vaaralla olevalle näkötornille, jolle on matkaa noin neljä kilometriä suuntaansa.  Pielisen pohjoispäästä löytyy vielä Bomban karjalaiskylä hotelleineen ja kylpylöineen.

Pielisen eteläpään ”nähtävyys” on Uimaharjun sellutehdas, jonka valkoinen savupatsas näkyy kelistä riippuen hyvinkin pitkälle – tässä näkymä Pulloselältä 17 kilometrin päästä tehtaalta. (Kuvaa suurentamalla savupatsas näkyy selkeästi kello yhdentoista suunnassa.) Entisinä aikoina kaikki sellutehtaat myös haistoi kaukaa, mutta tekniikka on sittemmin kehittynyt enkä ole enää pitkään aikaan huomannut hajuhaittoja, vaikka Uimaharjun tehtaan ohi on tullut melottua liki vuosittain.

Pielisen eteläpäässä on viitisen kilometriä pitkä Laukkalansaari, joka käytännössä erottaa Pielisen Rukavedestä ja jota ei kartasta heti saareksi huomaakaan. Sen voi kiertää Sorvinginsalmen ja Ahvenisenvirran kautta, jolloin pitemmällä reissulla ei edes tunnu siltä, että Pielisen eteläpäässä joutuu tekemään U-käännöksen. Samalla pääsee näkemään vaihteeksi maatalousvaltaisempia rantoja. Laukkalansaaren itäpuolella lipuessaan voikin katsoa maalaismaisemaa ja ymmärtää, kuinka onnellinen voikaan olla saadessaan kierrellä Suomen upeita melontavesiä.

Lyhimmillään Pieliselle voi tehdä kahden yön viikonloppuretken lähtemällä Kolin satamasta ja yöpymällä eteläisen Hiekkasaaren sekä Ison-Korpin retkisatamissa. Pakollista melontamatkaa tulee tällöin vain 10 kilometriä koko reissulle. Toki tällaisella retkellä näkee Pielisestä vain pienen siivun, ja paremman kuvan järvestä saakin tekemällä lenkin, joka kattaa sekä eteläisiä hiekkarantoja että pohjoisia louhikkorantoja. Tällaiseen reissuun saa helposti upotettua tuollaiset 150-200 kilometriä. Pisin Pieliselle suuntautuneista omista retkistäni oli 367 kilometriä, eikä silloinkaan vielä tuntunut siltä, että olisi samoja paikkoja joutunut pahemmin koluamaan useampaan kertaan.

Jatkomahdollisuuksia tarjoaa oikeastaan vain Pielisjoki, joka on sulkukanavoineen ymmärrettävissä tasaiseksi vedeksi. Uimaharjusta Joensuuhun tulee matkaa noin 70 kilometriä, ja Joensuusta voi sitten jatkaa vaikka Lappeenrantaan, Tahkolle tai Kiuruvedelle saakka. Itse asiassa Suomen Retkimelojien tarjoaman Vuoksennauhan yhden reittivaihtoehdon lähtöpiste on Nurmeksen Laamilan uimaranta ja päätepiste Lappeenrannassa noin 450 melontakilometrin päässä.

Kallioita on Pielisellä siellä täällä, mutta ne eivät ole itsessään mitenkään komeita tai kauniita, vaan ne ennemminkin rytmittävät ja jäsentävät maisemaa. Olen ollut Pielisellä monta monituista kertaa, mutta käydessäni valokuviani läpi tätä esittelyä varten huomasin, että kallioista minulla ei ollut oikeastaan yhtään kunnollista kuvaa. Oikein piti tarkistaa kartasta, että kyllähän noita kallioita on, mutta kun ne ovat ikään kuin sulautuneet maisemaan, niin ne eivät ole herättäneet ottamaan valokuvia. Seuraavalla reissulla tämä puute tuli sitten korjattua.

Retkisatamia on Pielisellä kohtuullisen mukavasti ja ne sijoittuvat hyvinkin tasaisesti eri puolille järveä. Maastoyöpymisiä rajoittavia luonnonsuojelualueita on Kolin kansallispuiston lisäksi varsin niukasti. Merkittävin luonnonsuojelualue kattaa Porosaaren ja Kynsisaaren väliset pikkusaaret, jotka ovat joka tapauksessa varsin louhikkoiset. Ympäri järveä rannat ja maastot ovat yleisesti kivikkoisia – ja pohjoisessa myös louhikkoisia – joten teltanpaikkaa etsivälle on monin paikoin tarjolla ei-oota.

Kauppoja löytyy Pielisen eri laidoilta Nurmeksesta, Lieksasta ja Juuasta, sekä Rukaveden puolelta Uimaharjusta. Myös Kolilla on kauppa, mutta sinne tulee Kolin satamasta matkaa jo pari kilometriä suuntaansa. Pielisen veden ekologinen tila on hyvä, mutta humuspitoisuutensa vuoksi vesi on lievästi rusehtavaa. Sopivia lähtörantoja on hyvin tarjolla ympäri Pielistä.

Oma suosikkini Pielisen retkisatamista on Vaarapahtaiden komea kaksipuoleinen laavu, jonne ei ihan jokaisella tuulella tosin ole asiaa.

Kolin kansallispuistosta löytyy lisätietoja Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.

Alueen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Pielinen (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Lentua

Lentua: Hiekkapoukamia ja metsäpeuroja

Jorma "Saja" Sajaniemi

Lähtö Lehtosaaren autiotuvalta aamulla heti seitsemän jälkeen, suunta Kotasaaren ja Varissaaren väliin, josta tunnelmallisen kaivannon kautta Pitkäperään ja länteen kurvaten Varissalon eteläpuolelle. Kello lähestyy puolta yhdeksää ja Varissalon Huutohiekalla näkyy metsäpeuran raatoja. Hetkinen – raatoja? Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Mutta sitten raadot saavat eloa: vaadin nousee ensimmäisenä jalkeille ja heti perään myös vasa. Ne tuijottavat hetken melojaa ja poistuvat metsän suojiin. Tätä on Lentua!

Kuhmon pohjoispuolella sijaitsevan Lentuan keskeiset osat ovat melontaretkeilyyn mainiosti soveltuvaa luonnonsuojelualuetta, josta löytyy hienojen maisemien lisäksi useita Metsähallituksen ylläpitämiä retkisatamia. Koko järvi mahtuu kymmenen kilometrin säteellä piirretyn ympyrän sisään, joten kovin moneksi päiväksi Lentua ei uusia näkymiä tarjoa, mutta kohtuullisella vaivannäöllä reissua voi jatkaa niin etelään kuin pohjoiseenkin.

Lentua on Oulujoen vesistön suurin säännöstelemätön järvi, ja vedenkorkeuden vuotuinen vaihtelu on vajaan metrin luokkaa. Kolmen kesäkuukauden aikana vesi laskee tyypillisesti reilun puolen metrin verran ja on heinäkuun alussa varsin tarkkaan keskikorkeudessaan. Aivan alkukesästä hiekkarannat ovat siis kapeita ja loppukesästä voi vesi olla vähissä kaikkein matalimmissa kohdissa, mutta yleisesti ottaen vedenkorkeuden muutoksista ei Lentualla ole olennaista haittaa vesiretkeilijälle.

Lentuaa ei säännöstellä, mutta Rytikaarteen eteläpään salmessa tuli kyllä mieleen, että tuollainen kymmenen sentin säännöstely ylöspäin olisi ollut paikallaan. Tai sitten olisi pitänyt olla reissussa aikaisemmin kuin vasta heinäkuun loppupuolella.

Lentuan rannat ovat enimmäkseen kivikkoisia. Siellä täällä vilahtelee hauskasti pieniä hiekkapoukamia sekä -niemekkeitä, ja onpa joukossa muutama isompi biitsi-luokan rantakin. Monilla hiekkarannoilla on rantaviivan tuntumassa maihinnousua hankaloittavia kiviä, mutta toki pienellä etsimisellä aina löytyy kelvollinen rantautumispaikka. Hiekkarantojen hiekalla on ihan oma, oranssiin vivahtava erikoinen värinsä.

Lentuan kalliot ovat matalia eikä jyrkänteitä juurikaan näy. Varissalon ja Vitikkosaaren suunnalla on joitakin hieman korkeampia kallioita ja jopa pieniä jyrkänteitäkin, mutta jyrkänteet antavat lähes järjestään pohjoiseen eli ne eivät pääse koskaan komeilemaan suorassa auringonvalossa.

Lentuan metsiä on aikoinaan hakattu tervanpolton tarpeisiin ihan reilulla otteella – olihan Oulujoki tervan merkittävin kuljetusreitti merelle. Aina 1900-luvun alkupuolelle saakka jatkuneen tervanpolton jäljiltä Lentualla ja sen ympäristössä ei vanhoja ikimetsiä sitten juuri olekaan. Toki mäntyjen ja kuusten pohjoiseen viittaava ulkomuoto tuntuu mukavalta vaihtelulta eteläisemmästä Suomesta kotoisin olevalle melojalle, vaikka rannassa kasvaisi nuorempikin metsä.

Kesämökkejä ja muuta asutusta on Lentuan saarissa kiitettävän vähän ja mantereellakin on pitkiä rakentamattomia osuuksia. Järven keskeisillä alueilla vallitseekin varsin erämainen tuntu.

Lentuan ympärillä on runsaasti vaaroja, mutta maisemassa ne eivät juurikaan kiinnitä huomiota. Ainoa vähän selvemmin erottuva kohde on Hurskaisenvaara, joka nousee terävänä huippuna Lentuan suuren selän itäpuolella. Luonnossa Hurskaisenvaaraa ei voi olla huomaamatta, mutta valokuvissa tällaiset kaukana olevat kohteet erottuvat valitettavan huonosti – kuvaa suurentamalla Hurskaisenvaaran löytää heti kajakin keulan oikealta puolelta. Aivan kuvan oikeassa laidassa näkyy Selkäsaaren retkisataman hiekkaranta.

Laaja Lentuan luonnonsuojelualue on perustettu vuonna 1990 osana itänaapurinkin puolelle ulottuvaa Ystävyyden puisto -nimistä suojelualueiden kokonaisuutta. Kuten niin monella muullakin alueella, niin myös Lentualla on Metsähallitus hiljattain karsinut retkisatamia roimalla kädellä, mutta täällä lähtötilanne oli onneksi sen verran hyvä, että karsimisen jälkeenkin retkisatamia on vielä varsin mukavasti. Ne tulevatkin tarpeeseen, sillä Lentuan luonnonsuojelualueella telttailu on sallittu vain tulipaikkojen läheisyydessä ja tuletkin saa tehdä vain merkityillä tulentekopaikoilla, vaikka valtion pohjoisilla mailla täällä ollaankin.

Lentuan länsiosan Kiviperänlahti näyttää karttaa pikaisesti vilkaisemalla mielenkiinnottomalta alueelta, mutta sen kapeat saaret vetävät maisemallisesti vertoja järven keskeisille, Lentuan suojelualueeseen kuuluville osille. Sen paremmin hiekkarantoja kuin kallioitakaan ei Kiviperänlahdella ole, mutta sen sijaan silmä lepää saarten puustossa. Myös nämä Kiviperänlahden saaret on suojeltu ja tänne on lyhyt matka Selkäsaarelta.

Lentuan itälaidalle laskeva Isojoki kiemurtelee rauhallisesti suomaisemassa ja sille voi piipahtaa vaikkapa tuulisen päivän ohjelmana. Pian pikitien alituksen jälkeen joki haaraantuu, ja silloin kannattaa valita oikeanpuoleinen eli eteläisempi haara, koska se säilyy melontakelpoisena pitempään. Vaan mitä pitemmälle jokea meloo, sen kiemuraisemmaksi joki muuttuu, ja sitä kiperämmiksi mutkat tulevat. Rantautumismahdollisuuksia ei joella varsinaisesti ole.

Sudenkorento turvaamassa melojaa Isojoen paarmojen hyökkäyksiltä.

Kuhmon nimikkoeläin on metsäpeura, joka on ollut vuosisatojen ellei jopa vuosituhansien ajan yksi alueen tärkeimpiä riistaeläimiä. Metsäpeura kuitenkin metsästettiin koko Suomessa sukupuuttoon 1900-luvun alkupuolella, ja vasta 1950-luvulla laji palasi takaisin Suomeen ja teki sen nimenomaan Kuhmon kautta. Nykyisin metsäpeuroja on Lentuan alueella runsaasti ja niiden jälkiä näkyy käytännössä järven kaikilla hiekkarannoilla. Hyvällä onnella täällä voi nähdä myös itse eläimen uimassa järvellä tai tepastelemassa hiekkarannalla. 

Melontaolosuhteiden kannalta Lentua jakaantuu kahteen osaan: pohjoisen suojaisaan saaristoon ja etelän isoon selkään. Saaristossa aalto pääsee kasvattamaan korkeuttaan vain muutaman kilometrin matkalta, mutta isolla selällä pahimmillaan jopa yhdeksän kilometrin päästä. Kun mielenkiintoisimmat paikat ovat järven pohjoisemmissa osissa, niin kovalla lännenpuoleisella tuulella voikin miettiä, haluaako lähteä retkelle runsaasti pysäköintitilaa tarjoavasta Laivaniemestä järven eteläpäästä vaiko Isojoen kohdalla olevalta pikitien vaatimattomalta levähdyspaikalta, josta on lyhyempi ja muutenkin parempi reitti saariston tarjoamaan suojaan. Lentuan pohjoislaidan veneranta onkin sitten puomilla suljetun tien takana.

Koko järven alueella on monin paikoin kivikkoisia karikoita ja särkkiä, joiden huomaaminen voi olla vaikeaa. Niinpä varsinkin niemien kärjet on Lentualla syytä kiertää kaukaa. 

Lehtosaaren autiotuvan sauna on ollut alun perin savusauna, mutta se on muutettu paloturvallisuussyistä hiljattain jatkuvalämmitteiseksi. Hyvät savusaunalta tuoksuvat löylyt saunassa kyllä edelleenkin saa. Täällä ei löylyveteen tarvitse lisätä kaupasta ostettuja sauna-aromeja!

Yksittäisiä nähtävyyksiä on Lentualla varsin vähän. Järven eteläpäässä on automatkailijoillekin mainostettu Iso Lentuankoski, jota on helpointa ihailla kosken itärannalle rakennetulta, osittain esteettömältäkin kulkusillalta. Heti Ison Lentuankosken alapuolella on Pieni Lentuankoski, ja näiden kahden kosken yhdessä muodostama kokonaisuus on edestakaisen kävelyn arvoinen nähtävyys. Matkaa patikoinnille kertyy reilut kolme kilometriä.

Uittoa varten järven pohjoispäähän aikanaan rakennettu Kaarneen kanava on nykyisin kuivillaan ja kasvanut umpeen. Vanhasta padosta on kuitenkin jäljellä joitakin rakenteita, joita voi käydä ohikulkiessaan vilkaisemassa. Maakannasten ylitykseen tarkoitettuja vetoratoja löytyy Kaarneenkosken vetotaipaleelta, Huuhkajankankaalta sekä Ison Lentuankosken ohittavalta Lentuankosken vetotaipaleelta, ja niistä kannattaa käydä katsomassa ainakin jokin omalle reitille sattuva. Vetoradat ovat periaatteessa edelleen käytettävissä, mutta niiden ylläpito näyttää takkuilevan aika pahasti.

Vetorata lavetteineen Lentuankosken vetotaipaleen alapäässä. Taustalla Ison Lentuankosken alapuolinen välisuvanto ennen Pientä Lentuankoskea.

Kauppoja ei Lentualla ole, joten ruokavarastojen täydentämiseen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Lentuan veden ekologinen tila on erinomainen, mutta humuspitoisuudesta johtuen vesi on hieman ruskehtavaa. Juomavettäkin on siis hyvä varata valmiiksi mukaan koko retkeä varten. Parkkipaikkoja löytyy vain muutama, mikä toisaalta kyllä riittää varsin hyvin tämän kokoiselle järvelle. Retkisatamia on Lentualla alueen koon huomioiden varsin runsaasti.

Lentua on kooltaan varsin pieni ja sen keskeiset alueet tulevat varsin tarkkaan kierreltyä 50-60 kilometrin melonnalla, jota voi pidentää noin 20 kilometrillä käymällä myös Kiviperänlahdella. Isojokea pitkin ei pysty kovin monta kilometriä melomaan, joskin tiukat mutkat hidastavat vauhtia, joten aikaa joella käymiseen kuluu kilometrimäärään nähden varsin runsaasti.

Yli sadan kilometrin retkeä haaveileva joutuu laajentamaan aluetta joko pohjoiseen tai etelään ja molemmissa suunnissa vastassa on koskiosuuksia. Hankalimpien koskien ohittamiseen on tarjolla vetoratoja, mutta niiden käyttö vaatii jonkin verran hikeä sekä lisäksi hyvää onnea ratojen ja lavettien kunnon suhteen. Itse olen näillä seuduilla liikkuessani turvautunut kajakkikärryyn osittain siksi, että olen ollut liikkeellä yksikseni, mutta erityisesti siksi, että sillä tavalla en ole ollut riippuvainen vetoratojen kunnosta.

Pienempien koskien ohittamiseen ei vetoratoja ole, vaan ne on joko laskettava tai sitten kalusto on vedettävä kivikkoisia möljiä hyödyntäen. Kajakkikärryn avulla nämäkin on mahdollista ohittaa teitä pitkin, mutta silloin joutuu turvautumaan pitempiin maataipaleisiin. MobiHiidestä löytyy tarkempia tietoja koskien ohituksista.

Pieni Lentuankoski ja sen rannalla kulkeva möljä. Veneitä on aikanaan varmaankin vedetty möljän viereen raivattua uomaa pitkin. Nykyisin uomassa on kiviä.

Pohjoisessa seuraava järvi on Iivantiira, joka on Lentuan tapaan kivikkorantainen. Hiekkarantoja Iivantiiralla on hieman vähemmän ja ne ovat myös pienempiä kuin Lentualla. Iivantiiran helmi on Ränkänsaaren iso ja hyväkuntoinen autiotupa, jonka ympäristössä on kauniita, matalia rantakallioita sekä pieniä kallioluotoja. Iivantiiran jälkeen on vielä samassa vedenkorkeudessa Lentiira, jonka erottaa Iivantiirasta pitkä ja kapea pikkujärvien ja hitaasti virtaavien joenpätkien ketju, jossa on yllättävän vaihtelevat maisemat, mutta rannat monin paikoin soisia tai ruovikkoisia ja rantautuminen siten vaikeaa. Sekä Iivantiiralla että Lentiiralla on loma-asutusta ja maataloja enemmän kuin Lentualla, ja sokkeloisen saariston puuttuessa näillä järvillä on aina näkyvissä yksi tai useampi mökki, joten erämaista oloa täällä ei synny.

Iivantiiran takana olevalta Änättijärveltä alkaa Tervareitiksi kutsuttu melontareitti, joka kulkee Lentuan kautta Kajaaniin. Matkan varrelle osuu monia koskiosuuksia ja se on turhan vaativa ja hankala omaan makuuni, mutta Ränkänsaaren ja Lehtosaaren autiotupien vieraskirjojen perusteella reitillä on kyllä jonkin verran kulkijoita. Metsähallitus on tosin lopettanut Änättijärven suunnan molemmat retkisatamat, joten Tervareitin yläosalla palvelut ovat heikkoja. Tarkempien tietojen löytäminen Tervareitistä on osoittautunut hankalaksi. Metsähallituksen luontoon.fi-palvelu mainitsee Tervareitin olemassaolon ohimennen Lentuan sivuilla, mutta muuta tietoa en sitten olekaan netistä löytänyt. (Alajärveltä Pietarsaareen kulkevasta samannimisestä reitistä tietoa kyllä löytyy, mutta se on taas ihan eri juttu!)

Lentua (soikion sisällä oleva alue) lähivesineen mobiHiidessä helmikuussa 2023.
Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Lentualta etelään jatkaminen edellyttää Ison ja Pienen Lentuankosken selättämistä tavalla tai toisella. Koskien jälkeen alkaa Lammasjärvi, joka on Kuhmon korville saakka varsin huonorantainen. Kuhmon kohdalla on kaksi vaihtoehtoa. Koskiretkeilystä innostunut voi seurata Tervareittiä, joka kääntyy tässä länteen ja jatkuu useammankin kosken kautta Ontojärvelle sekä edelleen monien järvi- ja koskiosuuksien kautta Kajaaniin.

Tasaisemmista vesistä kiinnostunut voi puolestaan suunnata Kuhmosta kaakkoon, josta löytyy komeita hiekkarantoja ja jokunen retkisatamakin, mutta myös runsaasti mökkejä sekä vakituista asutusta. Komealla hiekkarannalla varustettu Lammasjärven Harakkasaari kuuluu Lentuan luonnonsuojelualueeseen vaikka ei Lentualla olekaan. Matkaa Lentuankoskilta Lammasjärven kaakkoispäätyyn tulee vajaat 30 kilometriä.

Aamu Vitikkosaaren Vetotaipaleella Lentualla.

Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta löytyy lisätietoja Lentuan luonnonsuojelualueesta sekä Lehtosaaren ja Ränkänsaaren autiotuvista.

Lentuan melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Lentua (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.

Verlan kierros

Verlan kierros: Kapeita vesiä ja lyhyitä maataipaleita

Jorma "Saja" Sajaniemi

Heinolan itäpuolella on parinsadan kilometrin ympyrälenkki, jonka varrella on hienojen maisemien lisäksi Suomen uusin sulkukanava, Repoveden kansallispuisto sekä Verlan pahvitehdas –  yksi Suomen seitsemästä Unescon maailmanperintökohteesta. Matkan varrelle osuu nippu patojen ja koskien ohituksia, joten kanoottikärryt sekä hyvä retkiseura ovat tällä reitillä arvossaan.

Heinola-Kouvola-Mäntyharju-kolmio pitää sisällään 55 kilometriä pitkän ja parhaimmillaan jopa 35 kilometriä leveän niemen, jonka kanta on kuitenkin vain 750 metrin levyinen. Niemen hahmottaminen kartasta on hankalaa, koska sitä ympäröi lukuisa joukko enimmältään kapeita järviä ja niitä yhdistäviä jokia. Vesi ei ole samalla tasolla koko niemen ympärillä, mikä vielä osaltaan tekee hahmottamisen vaikeammaksi.

Melojan kannalta olennaista on se, että koskien ja patojen ohitukset ovat varsin lyhyitä ja enimmät myös kohtuullisen helppoja, joten niemen kiertäminen onnistuu hyvinkin kohtuullisin ponnistuksin. Kun vielä niemen kannan poikki kulkee tie, niin niemen kiertämisen jälkeen auton hakumatka jää kätevästi alle kilometrin mittaiseksi. En ole löytänyt tälle niemelle nimeä, joten kutsunpa tätä kierrosta sen ehkäpä tärkeimmän nähtävyyden mukaan Verlan kierrokseksi.

Verlan kierros mobiHiidessä tammikuussa 2023. Kierrettävän niemen kanta sijaitsee lenkin pohjoiskärjessä kahden "e"-paikkamerkinnän välissä. Kierroksen eteläpäässä voi kiertää Iitin kautta tai oikaista Kimolan kanavasta. Karttapohja: Maanmittauslaitos.

Kierrettävän niemen kanta sijaitsee Ylä-Räävelin ja Juolasveden välissä viitostien tuntumassa Kuortin lähellä. Myötäpäivään kuljettaessa reitin suurimmat järvet ovat etelään mentäessä Juolasvesi, Sarkavesi, Vuohijärvi, Suolajärvi, Pyhäjärvi sekä Iitin edustan Kirkkojärvi. Sieltä reitti kaartaa pohjoiseen Kymijokea pitkin Konnivedelle sekä edelleen Ala-Räävelin kautta Ylä-Räävelille. Kymijoki-osuuden voi välttää oikaisemalla Pyhäjärveltä Kimolan kanavan kautta suoraan Konnivedelle.

Pitempää reittiä kulkien kertyy Verlan kierrokselle mittaa suorilla melottuna noin 170 kilometriä ja matkan varrelle osuu kahdeksan kosken tai padon ohitusta. Kimolan kanavan kautta oikaistaessa reitistä tulee tulee reilut 20 kilometriä lyhyempi ja lisäksi pois jää kahden voimalapadon ohitukset.

Vedet virtaavat sekä Ylä-Räävelistä että Juolasvedeltä etelään Pyhäjärvelle ja jatkavat sitten Pyhäjärveltä Kouvolan suuntaan. Niemen kannasta lähdettäessä alkumatkalla kuljetaan siten myötävirtaan ja loppumatkalla vastavirtaan kiersipä lenkin kumpaan suuntaan tahansa.

Pitempi reitti kannattanee kiertää vastapäivään, jotta Kymijoki-osuuden saa meloa myötävirtaan. Lyhyemmällä reitillä parempi kiertosuunta on sen sijaan myötäpäivään, koska Kymijoen jäädessä pois reitin merkittävimmät virtaukset löytyvät Suolajärven ja Pyhäjärven väliltä sekä Voikosken alapuolelta.

Sianpesiäisensaaren rantaa Kirkkojärvellä reitin eteläisimmässä kohdassa Iitin edustalla.

Valitseepa kierrokselleen sitten lyhyemmän tai pidemmän vaihtoehdon, niin halutessaan voi poiketa Heinolaan, mikä lisää matkaa kymmenisen kilometriä suuntaansa. Lisäksi kannattaa käydä Repoveden kansallispuistossa, mikä pidentää matkaa 15-20 kilometriä. Pientä pidennystä retkeen saa tietysti myös reitille osuvien järvien tarkemmasta koluamisesta.

Matkan varrelle osuu monenlaista melottavaa vettä jokiosuuksista ja pitkistä järvikapeikoista aina suuriin selkävesiin. Selkiä ei kuitenkaan tarvitse ylittää, vaan matkaa pystyy tekemään sujuvasti rantoja ja saaria seurailemalla ilman, että joutuisi pahemmin poikkeamaan suoralta reitiltä. Aallokko voi toki olla paikoin isoakin, mutta rannan läheisyydessä on sentään mukavampi meloa kuin keskellä aavaa selkää.

Suurimman haasteen antavatkin koskien ja patojen ohitukset, joista varsinkin Kuorekosken ohituspolku on kasvanut hankalasti umpeen. Pitemmällä kierroksella vastaan tuleva Vuolenkosken voimalaitoksen alapuolinen rantatöyräs on jyrkkä ja hankalakulkuinen. Muidenkin koskien ja patojen ohituksissa kaveriapu on toki tarpeen ja kanoottikärry on tällä reitillä ehdoton apuväline.

Vuohijärveen laskevan Voikosken alapuolella virta on varsin voimakas vielä melojille tarkoitetun laiturin kohdallakin. Tämä kuva on otettu kevätvirtauksen aikaan toukokuun puolivälissä vuonna 2022.

Kierroksen varmastikin hienoin nähtävyys on Unescon maailmanperintökohteeksikin päässyt Verlan puuhiomo ja pahvitehdas museoineen, puoteineen ja ravintoloineen. Tehtaalle voiman antaneen voimalaitoksen ohitusreitti kulkee suoraan museon puistoalueen läpi ja siinä on hyvä pysähtyä useammaksikin tunniksi nauttimaan historiallisesta ympäristöstä sekä palvelupisteiden tarjonnasta. Museon tehdaskierros on erityisen mielenkiintoinen ja sille kannattaa ehdottomasti osallistua – siitä saa hienon muistijäljen melontaretkien muistokimaraan!

Aivan Verlan ylävirran puoleisen rantautumispaikan kohdalla on komea kalliomaalausalue – mutta se on vastarannan puolella! Tällä kohdalla ajatukset keskittyvät jo tiukasti rantautumispaikan valintaan ja niinpä kalliomaalaukset jäävät helposti huomaamatta. Siispä mieli valppaana sekä muisti terävänä, katse selän takana olevan rannan suuntaan ja kurvaus kalliomaalauksia ihailemaan! Verlan maalausalue on laaja mutta valitettavasti sen verran suttuinen, että yksittäisten piirrosten havaitsemiseksi joutuu näkemään jonkin verran vaivaa. Rantautumispaikan laiturilla on kyllä hyvä piirros kalliomaalauksen yksityiskohdista.

Kalliomaalauksia on Verlan lisäksi myös muun muassa Konniveden eteläpäässä, jossa olevat maalaukset on kohtuullisen helppo löytää mobiHiiden ohjeiden avulla. Kuvassa Haukkavuoren laukkaava hirvi.

Verlan lisäksi toinen mainio käyntikohde on Repoveden kansallispuisto, jonne pääsee puikahtamaan Vuohijärveltä Hillosensalmen kautta. Repovedellä on komeita kallioita sekä useampikin retkisatamaksi sopiva telttailualue. Karhulahden telttailualueelta pääsee viiden kilometrin patikoinnilla tutustumaan Mustanlamminvuoren näkötorniin sekä pystyseinämäiseen Olhavanvuoreen ja sen laelta aukeavaan näköalaan. Samaan syssyyn voi jatkaa myös Kuutinkanavan vanhalle uittorännille, mutta siihen pääsee tutustumaan kätevästi myös vesitse melomalla.  

Nähtävyydeksi voitaneen laskea myös Kimolan kanava, jonka vanhan tukkien nostolaitteiston tilalle rakennettiin Suomen tuorein sulku vuonna 2020. Sulun alapuolella kanava kulkee 70 metrin pituisen tunnelin kautta ja tämä taitaakin olla Suomen ainoa kalliotunneli, jonka läpi pääsee melomaan. Tätä ainutlaatuista melontakokemusta ei siis muualta Suomesta saa!

Sulun rakentamisen yhteydessä kanavan rannat on kunnostettu ajamalla niihin teräväsärmäistä kiveä, jonka seurauksena kanavalla on käytännössä mahdotonta rantautua koko sen viiden kilometrin pituudella. Vesi on kanavassa savista ja muutenkin huonoa toisin kuin muualla Verlan kierroksen varrella, missä vedet ovat enimmältään varsin kirkkaita ja hyvälaatuisia aivan pahimpia umpiperiä lukuun ottamatta.

Kimolan kanavan tunneli on tehty alun perin tukinuiton tarpeisiin. Sulun rakentamisen yhteydessä tunnelia on korotettu ja levennetty veneilyliikenteen tarpeiden mukaiseksi. Tunnelin seinien ja katon päällystys on varsin erikoisen näköinen.

Maisemat ovat koko reitillä enimmäkseen hyvää suomalaista keskitasoa eli monenlaisia metsiä, paikoin kallioita ja aina silloin tällöin jykeviäkin kallioita sekä komeita jyrkänteitä. Upeimmat kalliot löytyvät Repovedeltä Kuutinkanavan ja Lapinsalmen väliltä sekä Konniveden eteläpäästä Haukkaselän alueelta. Myös Sarkaveden samoin kuin Ylä-Räävelin länsiosan kapeikkojen kalliot ovat hienoja. Kallioisten alueiden sijoittuminen eri puolille reittiä rytmittää maisemaa ja menoa oikein mukavasti.

Isoja hiekkarantoja ei reitin varrelle juurikaan osu ja loivat silokalliotkin ovat harvinaista herkkua. Peltoja näkyy lähinnä vain reitin eteläisimmällä osilla, mutta loma-asutusta on runsaasti lähes kaikkialla. Toki saarista löytyy kelvollisia taukopaikkoja pienellä etsimisellä.

Luonnonsuojelualueita on reitin varrella Repoveden kansallispuistoa lukuun ottamatta varsin niukasti. Useimmat suojelualueet ovat lisäksi korkeita kallioita, jotka eivät houkuttele rantautumiseen ja leirin pystytykseen, joten ne eivät varsinaisesti rajoita melojan toimia. Retkisatamia on harvakseltaan, ja erityisesti Ala- ja Ylä-Räävelillä ei ole lainkaan retkisatamia eikä luvallisia tulipaikkoja. Retken aikataulutus onkin tehtävä erityisellä huolella, jos haluaa yöpyä mahdollisimman usein retkisatamien palveluiden äärellä.

Vasikkasaaren retkisatama on Konniveden pitkän selän rannalla. Se sijaitsee tuulilta suojaisassa lahukassa, johon on hyvä rantautua vaikka selällä olisi isompaakin aallokkoa.

Kauppoja on Verlan kierroksen varrella Vuolenkoskella ja Vuohijärvellä. Lähtöpaikkoja löytyy ympäri reittiä, joskin helpointa on jättää autot kierrettävän niemen tyveen lenkin pohjoiskärkeen, jolloin kierroksen pisin maataipale sujuu näppärästi kävellen ilman tarvetta kaluston raahaamiselle.

Jos Verlan kierros ei vielä riitä, niin pitempää retkeä kaipaavalle on tarjolla kaksi jatkomahdollisuutta, joista lyhyempi lähtee Juolasveden pohjoispäästä Miekankosken kautta Mäntyharjun suuntaan. Mäntyharjun keskustaan tulee matkaa noin 20 kilometriä ja sen itäpuolella kulkee Keisarinlähteen kierrokseksi kutsuttu, noin 40 kilometrin lenkki Kallaveden, Ala- ja Ylä-Kuhasen sekä Herajärven kautta. Tälläkin lenkillä on maatapaleita, joista Herataipale pitkospuineen on kaikkein hankalin. Vesiosuuksilla on joitakin varsin matalia paikkoja ja Keisarinlähteen kierrokselle kannattaakin lähteä korkean veden aikaan.

Juolasveden eteläosassa on kauniita kalliosaaria Linnasaaren retkisataman itäpuolella.

Pitempiä jatkomahdollisuuksia tarjoaa Heinolan suunta, jossa pääsee Kalkkisten kanavan kautta Päijänteelle ja siitä edelleen sekä etelään että pohjoiseen. Näitä jatkomahdollisuuksia on hyödynnetty parissakin vanhassa reittisuosituksessa: Kanoottiliiton runkoretkessä ja Savonselän melontarenkaassa.

Viime vuosituhannella julkaistu Suomen Kanoottiliiton runkoretki lähtee Puulalta Otavan satamasta ja päättyy 220 kilometriä myöhemmin Lahden Kahvisaareen, jossa on Melontamuseo. Puulan jälkeen runkoretken reitti kulkee Kissakosken voimalalta järvien ja koskien kautta Juolasveden pohjoispäähän ja sieltä meille jo tutun maataipaleen kautta Ylä-Räävelille. Konnivedeltä runkoretki kääntyy länteen suunnaten Heinolan ohi Päijänteelle ja kääntyy etelään Vääksyn kanavalle ja edelleen päätepisteeseensä Vesijärven kaakkoispäähän.

Muutama vuosikymmen sitten markkinoitu Savonselän melontarengas koostuu puolestaan kolmesta reittivaihtoehdosta, joista lyhyin on tämän esittelyn aiheena olevan Verlan kierroksen pitempi, vajaan 200 kilometrin lenkki. Melontarenkaan toisena vaihtoehtona oleva 220 kilometrin lenkki kulkee Kissakoskelta Kalkkisiin samaa reittiä kuin Kanoottiliiton runkoretki, mutta kääntyy sitten pohjoiseen. Sysmän Virtaankosken kohdalla reitti lähtee vastavirtaan ja etenee Jääsjärven kautta Suonteen pohjoispään Petäjälahteen, josta on 5 kilometrin maataival takaisin Puulalle. 

Savonselän melontarenkaan kolmas vaihtoehto on 360 kilometrin mittainen versio kakkosvaihtoehdosta sillä muutoksella, että Juolasvedeltä ei oikaista Konnivedelle Ylä-Räävelin kautta vaan kierretään Vuohijärven ja Kymijoen kautta.

Verlan kierroksen vesien kautta on siis kulkenut erilaisia melontareittejä jo pitempäänkin. Valitettavasti niitä varten rakennetut rantautumispaikat ovat monella seudulla jääneet vaille huoltoa ja päässeet sitä myöten rapistumaan sekä pusikoitumaan. Onneksi myös sellaisia paikkoja löytyy, joissa huolto on pelannut mainiosti.

Näkymä Ylä-Räävelin Keitaanniemeltä Särkisaaren suuntaan. Kuvan veneen aikaisissa kartoissa Rääveleiden nimet esiintyvät muodossa Rieveli. Olisikohan tässä käynyt niin, että paikallinen asukas on kertonut  kartanpiirtäjälle Ylä-Räävelin nimeksi savolaisittain ääntäen Ylä-Riävelj (vrt. lääkäri → liäkärj) ja Pirkanmaalta kotoisin oleva maanmittari olisi ”korjannut” virheen oman murteensa mukaan muotoon Ylä-Rieveli (vrt. miäs → mies)? Tällaisia virheellisesti ”korjattuja” paikannimiä kun on ollut muuallakin Suomessa.

Verlan maailmanperintökohteesta löytyy lisätietoja tehdasmuseon omilta sivuilta.

Repoveden kansallispuistosta löytyy lisätietoja Metsähallituksen luontoon.fi-palvelusta.

Verlan kierroksen melontakohteiden tarkemmat kuvaukset ja sijainnit löytyvät mobiHiidestä (kartta).

Verlan kierros (tähtiluokitus):

Luonto ja nähtävyydet	⭐⭐⭐⭐
Melontaolosuhteet	⭐⭐
Leiriytymismahdollisuudet	⭐⭐⭐
Ruoka- ja vesihuolto	⭐⭐⭐⭐
Lähtöpaikat	⭐⭐⭐⭐

---

Kartta kaikista tällä sivustolla kuvatuista alueista löytyy mobiHiiden Minne melomaan? -sivulta.